Viikon 24 lainaus: "Jos naiset olisivat vallassa, olisi(ko) kaikki paremmin?!"

Tällä viikolla olen lukenut Jan Salmisen vuonna 2012 ilmestynyttä Äidinmaa-nimistä kirjaa. Kyseessä on kotimainen dystopia, jonka tapahtumat sijoittuvat noin 100 vuoden päähän nykypäivästä, maahan jossa naiset ovat ottaneet vallan ja miehet, eli koiraat ovat alistettu täysin. Koiraat toimivat orjina, ja suvunjatkamisesta huolehtivat hedelmöitysklinikat, tosin kyllä naiset käyttävät koiraita vielä satunnaisesti seksuaalisten halujensa tyydyttämiseen. Kuitenkin sen jälkeen, kun tarvittava siemenmäärä on kerätty talteen, eli noin 25-vuotiaana, koiraat alistetaan hormonihoidon avulla, joka tekee heidät haluttomiksi, "eläviksi kuolleiksi"... Toki varmuuden vuoksi heidät myös kastroidaan.

"Aviomiehesi kyvyttömyys johtaa, voi olla seurausta sinun kyvyttömyydestäsi alistua."

Tämän viikon lainaus kertoo siitä, kuinka naiset kohtelivat alempiarvoisia koiraita tuossa pelottavassa tulevaisuuden isän... ei kun Äidinmaassamme.

   "Tietä pitkin lähestyi hahmoja, määrätietoisia juoksijoita. Vahdin kenkä rouhaisi hiekkaa, kun hän liikahti lähemmäs.
   "Käännytäänpä sitten."
   Laskimme katseemme. -- Lenkkeilijät pysähtyivät etäämpänä venyttelemään. Minä kuulin heidän puuskutuksensa. Jos olisimme katsoneet heitä läheltä - heidän supistuvia ja taas laajenevia sieraimiaan, heidän raotettuja, huohottavia suitaan ja hikipisaroita, jotka valuivat ohimoilta poskille, kaulalle ja rintojen väliin, heidän jännitettyjä pohkeitaan, pakaroitaan ja käsivarsiaan - mitä me olisimme ajatelleet? Vääriä asioita. Hyökkääviä asioita. Miehen ajatuksia.
   Railo oli kääntänyt selkänsä, kuten minä. -- Hänen käsivartensa lihakset nykivät. Katse oli aivan lyhyt. Hän käänsi päätään, vilkaisi kerran sivulleen ja laski sitten päänsä uudelleen. Vahti huusi "poika", eikä Railo tiennyt, ettei kaikkiin kutsuihin ollut syytä vastata. 
   Toivoin, ettei hän menisi. -- Mutta Railolle hetki oli toisenlainen, täynnä saavuttamattomien asioiden kipua.

   "Hei poika. Tulehan tänne. Tytöt haluavat, että esittäydyt", vahti hihkaisi. Hänen äänensä oli ystävällinen, mutta ohut. Kaikki valheet saivat äänen kuulostamaan ohuelta. Railo ei ymmärtänyt sitä vielä.
   Vahti pyysi Railoa laskemaan housunsa. "Ole nyt reipas poika. Näytä tytöille, mitä sinulla siellä on. Haluathan sinä sitä itsekin. --
   Railo mumisi jotain, mistä en saanut selvää.
   "Minäpä autan", vahti sanoi.
   Vetoketju rahisi, kun Railon housut avattiin. Naiset purskahtivat nauruun, ja nyt Railokin hörähti, niin kuin käynnissä olisi ollut yhteinen, hilpeä iltapäiväleikki. Hän kuullosti pieneltä ja hämmentyneeltä pojalta, juuri sellaiselta kuin oli.
   "Melkoinen karvapehko", eräs lenkkeilijä sanoi. "Ei taida pahemmin ajella alapäätään. Katsokaa, kuinka se aivan kimeltelee hiestä."
   "Ja mikä lemu tuosta mättäästä nousee", toinen nainen sanoi. Kuulin inhon ja huvittuneisuuden hänen äänessään.
   "Sen raiskain on groteskin kookas. Ei pieni ja solakka niin kuin nuorilla pojilla pitäisi olla." -- Railo liikahti, mutta vahti keskeytti hänet. "Anna sepalluksen olla auki. Älä sinä poikakulta välitä meidän puheistamme. Me vitsailemme vain. Kaunis poika sinä olet."
   Hän seisoi paikoillaan liikkumattomana ja sanattomana ja antoi naisten pilkallisten katseiden polttaa.                                                                                                                           
   "Tekisikö sinun mieli?" vahti sanoi. "Haluaisitko katsella tyttöjä vähän?"
   Railo ei vastannut.
   "Ei sinulla ole mitään syytä nolostua. Etkö tahtoisi katsoa heitä?"
   Railo mutisi vaimeasti.
   "Puhu ääneen, poika."
   "Sanoin, ettei sellainen ole sallittua", Railo toisti.
   "No nyt on poikkeustilanne", vahti sanoi. "Täällä ei ole muita näkemässä kuin me, emmekä me kerro kenellekään. Vai mitä, tytöt?"
   "Ei tietenkään."
   "Anna mennä vain", vahti maanitteli. "Katso heitä. Ajattele heidän sääriään ja huuliaan ja rintojaan. Eikö se kutkutakin vähän?"
   Railo epäröi. Tiesin, että antiandrogeenit veivät halut, mutta Railo oli vielä nuori poika, eivätkä lääkeaineet kyenneet täysin tukahduttamaan hänen kehonsa tarpeita ja toiveita.

   "Ajattele heidän kosteita pillujaan."
   Muut naiset hätkähtivät hieman vanhan vahdin karkeaa kielenkäyttöä.
   "Hyvä poika, noin juuri. Juuri noin. Katsokaapa tytöt tätä."
   En nähnyt, mitä tapahtui. En halunnut nähdä. Naiset ähkäisivät. Vahti hohotti. Hänen naurunsa oli lämmin, ja minä vihasin sen sydämellisyyttä, siihen kovettunutta valhetta.
   Oli mahdoton sanoa, mikä äänistä kuului ensimmäisenä. 
   Sähköinen rätinä, niin kuin jää murtuisi hyvin noeasti.
   Railon kiljunta.
   Tai sittenkin vahdin huuto hampaiden läpi: "Etkö saa pidettyä itseäsi kurissa, etkö? Ei tarvita kuin pieni mielikuva, ja sieltä ne koiraanhimot työntyvät." --
   Rätinä loppui, mutta Railon valitus jatkui. Ulosteen ja virtsan löyhkä peitti alleen muut hajut. "Nämä eivät ole kiimassa piehtaroivia navettaeläimiä parempia."

   Visuaalinen seksuaalinen hyökkäys. Siihen rikokseen Railon väitettiin syyllistyneen, jos joku vahtien esinaisista esittäisi kysymyksiä Railon huonosta kunnosta. Hän oli katsonut kielletyllä tavalla. Toiseksi syytekohdaksi tuli tuolloin aina rikollinen kuvittelu. Oikeudenkäyntiä ei tarvittu. Todisteeksi miehen rikoksesta kävi naisen sana." 
                                                                     Rudolf Schlichter: "Untitled" (dominatrix) 1930

Tämä tarina on karu esimerkki siitä, kun valta nousee päähän ja ihmisistä tehdään niin kutsutusti karjaa... Sillä naiset kohtelivat miehiä aivan kuin Hitleri juutalaisia. Kyllähän sen jokainen tietää, että kaikenlainen fundamentalismi on aina tie turmioon, niin kuin tässäkin tarinassa käy... Mielestäni TASA-ARVO kaikkien välillä on avain mahdollisuuksiin maailmassa, tavoittelun arvoinen asia.

Mitä ihmettä?

A.W. Yrjänän runokirja, johon on yhdistetty vuonna 1997 ilmestynyt Arcana ja vuonna 2000 julkaistu Rota, kantaa molempien teosten nimeä Arcana & Rota. Runokirjassa on melkein 170 sivun verran runoja tuolta kuuluisalta solistilta, joka toimii kotimaisen CMX-yhtyeen keulahahmona.

Itse olen todellinen CMX-fani, joten kun äiskä löysi tämän kirpparilta halvalla, hän osti sen minulle samantie. Mielessäni Arcana & Rota-nimi kuullosti jotenkin hienolta, joten jo se olisi riittänyt minulle, mutta nyt, kun olen yrittänyt sitä lukea, niin en saa otetta runoista. Ne ovat joko liian vaikeita tai sitten niissä ei vain ole mitään järkeä. Tässä yhteisniteessä on melkein yhtä monta runoa kuin sivuja, eikä niistä oikeastaan mikään ole kovinkaan kummoinen. Onkohan koko kirja tehty vain siksi, että A.W. Yrjänän nimi saa sen myymään, vai onkohan se A.W. Yrjänän oma pila, että ottaisi selvää, kuinka pimeitä juttuja ollaan silti valmiita julkaisemaan, vain siksi, että siinä on hänen nimensä...ja miten paljon ihmiset ovat samasta syystä valmiita ostamaan ja maksamaan? En tiedä, mutta teos tuntuu todella epätodelliselta.

Kirjan runoista vain muutama on edes jotenkuten hyvä, eivätkä nekään ole mitään ihmeellisiä. A.W. Yrjänä on kuitenkin todella hyvä sanoittaja, niin siksi tämä kirja tuntuu minusta kaikelta muulta kuin tosissaan tehdyltä. Toisaalta häneltä on ilmestynyt ainakin kuusi runokirjaa, että ehkä vika onkin vain minussa. Nettikaupat mainostavat tätä myös seuraavanlaisilla iskulauseilla: "klassikoksi muodostuneet runokirjat yhdessä niteessä" yms. joten vika taitaa tosissaan olla minussa. Tai ehkä kaikki muut vain nyökyttelevät, että olipas filosofisesti sanottu, vaikka hekään eivät ymmärtäisi hölkäsenpöläystäkään suurimmasta osasta kirjan runoista... Mutts olihan siellä ne muutama runo ihan okei, tai ainakin niissä oli kohtia, jotka olivat ihan okei.

Seuraava runo kuuluu tosiaan kirjan parhaimmistoon, ja sekin on osittain hieman kummallinen... Runossa on kolme säkeistöä ja 14 säettä, ja muutama hassu toisiinsa sopiva riimi. Runo on Arcanasta. Tosiaan tälle kirjalle on melkein mahdoton antaa mitään arvosanaa, sillä CMX-faniuden takia haluisin tietysti antaa mahdollisimman hyvän, mutta se ei nyt vaan ole mitenkään mahdollista... Silti tämäkin arvosana tulee melkein puoliksi säälistä. Harmillista, mutta totta: 2-/5.

Uniaika

Valkea rätisee

ajatukset kerääntyy sen ympäri

kertomaan tarinoita luomisesta

ikuisesta huomisesta

On hyvä kädellä

ja kädet on hyvät

monta hyvää ihmisellä

Pelko pitää hereillä¨

unet vihaisia ko ei nuku

sade lasin koskettimilla

soittaa

olen ollut monta päivää puhumatta

alan kuulla ääniä

eikä ne puhu minusta hyvää

A.W. Yrjänä: Arcana & Rota (2006)
169 sivua
Kustantanut LIKE

- peace & love, and respect to you all-

Kapeakatseinen Suomi 1990-luvulla. Hävetkää! [YLE 101-kirjaa]

Rauhaa ja rakkautta, hyvä Suomi!

Matti Paloheimon Valkoinen Mandela on monista hyvistä syistä valittu mukaan YLEn 101 kirjaa-listaan. Vaikka kirjan kansi onkin niin pirun tylsä, ettei se mitenkään houkuttele tarinaa lukemaan, on sen sisältö kuitenkin tarpeeksi menevää, sekä sen verran näppärästi kirjoitettu, että hitaampikin lukija vetäisee sen muutamassa päivässä. Ja vauhtiin päästyään, tekee sen mielellään. Vaikka en välttämättä pistäisikään tätä mihinkään klassikkojen tai huippu kirjojen listalle, on kirjan aihe, eli pakolaiset, sitten sitäkin tärkeämpi aihe. Sekä juuri nyt Suomessa varmasti ihan yhtä ajankohtainen kuin reilut 20 vuotta sitten, kirjan julkaisun aikaan. Joten, niin kuin sanoin, kirja on mielestäni valittu mukaan tähän listaan erittäin hyvistä ja painavista syistä. Siksi onkin todella huippua, että se on myös mahdollista päästä lukemaan YLEn sivuilta ilmaisiksi, ja tulee tavoittamaan sitä kautta vielä enemmän ihmisiä. On mahdollisuus, että se edesauttaisi asiaa, jotta me suomalaisetkin voisimme vihdoinkin vapautua rasismin ikeen alta. Kirja ei onneksi kuitenkaan liikaa tuputa asiaansa pakolaisten puolesta, tai vastaan, ja onkin siksi oivallista luettavaa aivan kaikille tämän päivän suomalaisille. Sillä miettimään asioita se kyllä saa. Ja monelta kantilta. Eli niin kuin takakannessakin sanotaan; “Rohkea romaani tämän ajan maailmasta, jonka sotien seurauksista on pakolaiskeskuksen johtaja Juhani Santala saanut osan kantaakseen.”

“Juhani Santala tulee pakolaiskeskuksen johtajaksi Koskentakaan. Edessä on arvaamaton aika. Santala on kaiken lisäksi kirkosta eronnut pappi ja vaimostaan eronnut mies. Keski-iän lakipisteessä Santalaa odottavat kovat haasteet, jotka asettavat hänet vastakkain sekä pikkumaisten virkamiesten että oman itsensä kanssa.

Myös omassa elämässään Santalan on annettava vastauksia kysymyksiin, joita hän vasta nyt on oppinut itselleen tekemään. Onko hänessä miestä paimentamaan näitä Suomen sydänmaille syrjäytyneitä pakolaisia, joita ympäristö ei halua ottaa vastaan - vain siksi, että he ovat toista rotua? Mikä on oikein?

Entä miksi uskonnonopettaja Anu Helskeen hymy kutsuu ja kuitenkin samalla piilottelee jotain arkaa salaisuutta? Vaaleat hiukset peittävät vetoavasti niskan hentoa kaarta, ja kahden lapsen isä Juhani Santala miettii, onko hänellä oikeutta silittää noita hiuksia ja avata hymy arvoitusta - tai vieläkin enemmän…

Kun Santala iltaisin istuu asunnossa. jota hänen on nyt sanottava kodikseen, päiväkirjan lehdelle syntyy vereslihaista, tuimaa tilitystä. Kuka näyttäisi hänelle, Epäilijälle, hyvän mahdollisuudet? Ja onko hyvällä elintilaa?”

(Takakansi)

Takakansi kertoo mielestäni ihan riittävästi kirjan juonesta, enkä nyt aiokaan siihen sen yksityiskohtaisemmin mennäkään. Kerron mielummin kirjan aiheuttamista fiiliksistä itsessäni, sekä Santalan painimisesta omassa elämässään, sekä kahden täysin erilaisen kulttuurin välillä. Sillä kun Santala saapuu pieneen Koskentaan vastaanottokeskukseen, on hän vielä hieman pihalla elämänsä suunnasta, niin kuin hän sanookin olevansa entinen pappi, entinen aviomies ja entinen isä. Nimittäin suhde lapsiinkin on hankaloitunut huomattavasti vuosien varrella ja varsinkin eron jälkeen. Erityisesti keski-ikäisen miehen voi olla melko vaikeaa hakea yhteyttä jo aikuisuuden kynnyksellä oleviin lapsiinsa, joista hän on vieraantunut vuosien varrella, vietettyään muutamat edelliset vuodet ulkomailla pakolaisityössä. Hän miettiikin välillä, että oli paljon helpompi toimia siellä katastrofin keskellä kuin nyt täällä Suomessa, jossa hänelle tulee yllättäviä vastoinkäymisiä, niin naisiin, Jumalaan, kuin Koskentaan kyläläisiin ja virkavaltaankin liittyviä.

Nimittäin pienessä ja ennakkoluuloisessa kylässä rasismi rehottaa, ja kokemuksesta voin kertoa, että ihmisen joka ei ole rasistinen, on toisinaan hyvinkin vaikea ymmärtää sitä. Mutta kirja teki senkin, avasi minulle ovia näkemään hieman enemmän kumpaankin suuntaan. Tapahtumat kirjassa ovat varmasti aivan todellisia, nimittäin Koskentaan pakolaiskeskuksen ikkunoita rikottiin useasti, asukkaita haukuttiin ja kivitettiin kauppareissuilla ja lopulta yksi mies pahoinpideltiin hengiltä. Eivätkä kylän ihmiset tai virkavalta tulleet oikeastaan vastaan tuossa pikkukylässä. Mutta miksi eivät? Se olikin jännä, mutta hyvin todellisen tuntuinen tarina liittyen pienen kylän elämään ja ihmisten välisiin suhteisiin. Entä sitten tuo rasistinen käyttäytyminen? Onko se vain nuoruuden hölmöilyä ennakkoluulojen takia, kun ei olla aiemmin nähty mustaa miestä? Kirja kertoi hyvin hieman molempien puolien näkökulmaa asioihin. Lisäksi oli mielenkiintoista lukea entisen papin painiskelusta itsensä kanssa. Kuitenkaan niin, että kirja olisi muuttunut liian uskonnolliseksi mietinnäksi. Vaan häntä vaivasi aivan arkiset asiat, niin naisista uskontoon. Lopulta asiat kuitenkin selvenevät, mutta mihin suuntaan, se olikin osittain jopa järkyttävää. Respectit tälle kirjalle! Tragediselle draamalle.

Siksi haluankin jakaa tästä kirjasta muutaman tekstinäytteen, jotka kertovat tarpeeksi, niin että ymmärtää miksi tämä kirja kannattaa lukea. Ensimmäiseksi kerrontaa pakolaisten saapumisesta Suomeen. Meidän on hyvä muistaa, että miksi tällaista tapahtuu, sekä ymmärtää miksi meidän velvollisuutemme on auttaa. Niin kuin meitäkin on autettu ja varmasti tultaisiin auttamaan: "Koko iltapäivä kului uuden bosnialaisperheen sijoittelussa, Perhe oli YK-viranomaisten avulla haalittu kokoon eri pakolaisleireiltä, ja monien vaiheiden jälkeen kaikki olivat päätyneet Suomeen. Kukaan ei puhunut englantia muutamaa sanaa enempää, eikä mitään muutakaan länsimaalaista kieltä. Huitomalla ja nyökyttelemällä asiat saatiin, jotenkin selvitetyksi, - - Santala katseli perheen äitiä, joka ilmeettömästi ja konemaisesti liikkui kantaen nyttyjä aina sinne minne osoitettiin, pari pienintä lasta perässään. Hän ei katsonut ketään silmiin, nyökytteli vain lakkaamatta, puhuttiin sitten mitä kieltä tahansa. - - Hän ei näyttänyt välittävän mistään. Lievästi ontuva isä ei ollut sen pirteämpi, mutta hänen silmänsä sentään liikkuivat ja hän yritti vastata kysymyksiin. [...] Mitä lienee tällekin perheelle viime kuukausina tapahtunut? Santala pohdiskeli. Äiti ehkä raiskattu kerran toisensa jälkeen, isää kidutettu, lapset vaeltaneet talosta toiseen apua etsien. Ehkä kaikki vielä selviäisi, kunhan ehtii tutkia. Ja kunhan joku suostuisi häpeältään ja syvältä tuskaltaan kertomaan."
(sivut 61 - 62)

Sekä tämä toinen kohta, jossa Santala purkaa tunteitaan päiväkirjaan, niin kuin meistä jokainen joskus... "Epäonnistunut. tuho. Munasin vielä itseni. [...] Kaikki on päin helvettiä ja minä väärässä paikassa. Miksi oikein tulin tänne? Mitä tai ketä luulin hyödyttäväni? Auttamaan muka. Ketä olen auttanut? Mohammedin olen auttanut hautaan. Sen todella olen tehnyt, ja kyllä siinä Suomen byrokratiassa paljon sai tehdäkin, että muslimin sai hautaan. [...] Mutta oikeus, sitä ei löydy mistään. Laki löytyy, se löytyy joka paikkaan, niin kuin sopiva raamatunkohta, mutta oikeutta ei löydy. Eikä löydy etsivälle rakkauttakaan, tai naista ainakaan. Sekin tulee taas mieleen. Kaikesta se tulee mieleen. Väsynyt minä olen tällaiseen leikkimiseen. Minä olen jo vanha mies, kapakastako pitää lähteä naista etsiskelemään, tai peräti bordellista. Miksi en voisi elää näin, munkkina, hyvinhän se on mennyt jo kuukausikaupalla. Tietysti minä olen lapsellinen ja epäkypsä, ihan niin kuin Tarja aina väitti. [...] Mutta kun en jaksa. [...] Mitään en nyt tekisi mielummin kuin häipyisin. Ottaisin nyyttini, hyppäisin autoon ja lasettaisin suoraan satamaan ja laivalla etelään ja siitä eteenpäin niin kauas kuin auto kestää. [...] Kaikki tekisin onnelliseksi, jos lähtisin, miksi siis vielä maleksin täällä? Mikä ihmisen todella saa tekemään, mitä hän tekee? Ja olemaan tekemättä? Omatuntoko? Tai sen puute? Saatana? Jumala?
(Sivut 156 - 157)

Mielestäni tämä on niitä kirjoja, joita jokaisen olisi hyvä lukea elämänstä aikana ihan jo yleissivityksenkin vuoksi, mutta myös siksi, että oppisi paremmin ymmärtämään maailmaa. Näiden syiden takia annankin tälle, koko kirjan tarinalle, mitäänsanomattomasta kannestaan huolimatta 4-/5.

Matti Paloheimo: Valkoinen Mandela (1994) 
Kustantanut: WSOY,
213 sivua.

Lue hyvä Suomi, lue!

-peace & love, and respect to you all-

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Tämä kirja löytyi TBRsadastani, sillä kirjabloggaritoverini olivat kirjoittaneet siitä sen verran mielenkiintoisesti, että tahdoin itsekin lukea sen. Ja kyseessähän oli vielä elämäni ensimmäinen kotimainen dystopia, joten nyt mentiin tosissaan jännän äärellä ja tietysti mielenkiintoni oli suuri. Kirjan tapahtumat sijoittuivat Suomen Eusistokraattiseen Tasavaltaan vuonna 2013. Eli ajatelkaapa, jos Suomi olisi, niin kuin vaikkapa Pohjois-Korea tai jokin vastaava maa ja kaikki olisivat vielä Orwellimaisesti tutkinnan alaisina, niin sellaiseen maailmaan tässä hypättiin. JAIKS! 

"On vuosi 2013 Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa. Historiallisista virheistä on otettu oppia. Yhteiskuntarauha ja kansanterveys ovat arvoista tärkeimmät. ¤ Terveysviraston valvova silmä ulottuu kaikkialle. Käytännössä kaikki mielihyvää tai riippuvuutta tuottava on kiellettyä: huumausainaat, alkoholi, nikotiini ja kofeiini. Sallittuja poikkeuksiakin on. ¤ Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa on erään tärkeän mielihyvähyödykkeen jakelu haluttu tehdä vaivattomaksi. Siksi valtiollinen tiede on jalostanut ihmisestä uuden alalajin: altiin, nöyrän ja itseään tyrkyttävän. Ennen heitä kutsuttiin naisiksi. ¤ Vanna on jotain aivan muuta kuin miltä näyttää. ¤ Jare on koukussa riskinoton adrenaliiniin. ¤ He yhdistävät voimansa saadakseen pääsylipun jonnekin pois. ¤ He sotkeutuvat äärimmäisen vaarallisena tunnetun nautintoaineen välitykseen. He diilaavat chiliä. ¤ Kun Vanna koettaa epätoivoisesti selvittää, mitä hänen kadonneelle sisarelleen tapahtui, Jare törmää outoon uskontokulttiin, jonka käsissä on Auringon ydin. ¤ Onko tällä epäinhimillisen tulisella chililajikkeella vaikutuksia, jotka on syystäkin kielletty?"

(Takakansi)

Anteeksi mitä?! He diilasivat chiliä, johon Vanna oli vielä koukussakin? Kyllä, aivan totta! Aluksi ajattelinkin, että what the fuuu..k?? Sillä oli, lievästi sanottuna, hieman outoa lukea chili-fikseistä ja sen diilaamisesta, mutta sitten, kun siihen tottui niin okei... Sekä toisaalta se myös sopi hyvin tuohon maailmaan, joten aloinkin olla jo ihan messissä tarinassa! Erityisesti sen jälkeen, kun luin alla olevan kohdan kyseisestä kirjasta, aloin jo tosissaan ymmärtää ja miettiä, että aivan totta näinhän se onkin... Hmm.. pitäisiköhän tätä testata vielä itsekin käytännössä? ...heh.

"Poltetta on suojeltava kuin hiipuvaa liekkiä. Sen on annettava elää, sitä ei pidä tukahduttaa leivällä tai maitotuotteella tai viileällä juomalla. Sillä niin kauan kuin suu ja vatsa tuntee pyhää tuskaa, ruumis pumppaa elimistöön hekumallisia opiaatteja."
(Sivu 133)

Sen jälkeen, kun yllä oleva lainaus oli selventänyt minulle chili-koukkua ja olin saanut sulateltua tiedon sen diilaamisesta, pidin kirjasta todella. Eusistokraattinen Tasavalta oli todella kuumottava, jossa naiset olivat alistuvia pissiksiä. Jo lapsena heistä katsottiin, että olivatko he sopivia, kukkamekoissa kotia leikkiviä tyttöjä, eli eloita vai pitivätkö he esimerkiksi enemmän poikien leluista, jolloin oli syytä äkkiä sterilisoida tuollaiset hirveät morlokit, etteivät he vain pääsisi saastuttamaan, lisääntymällä, tuota ihanaa Suomen Tasavaltaa. Maailmaa, jossa ei ollut tietokoneita tai kummemmin muutakaan elektroniikkaa, sillä niitä pidettiin rappiodemokratioiden hömpötyksinä. Kännykätkin olivat vain turha hedonistimaiden keksintö, joita tuolla upeassa Suomessa ei todellakaan kaivattu, niin kuin ei mm. mikrojakaan. Ihmisille riitti hyvin, että televisiosta näytettiin kahta valtion kanavaa ja radiosta kuuli loton, jota myös valtio peukaloi. Sitten, kun tytöt kasvoivat neidoiksi heille järjestettiin upeaakin upeampi tulokasjuhla, jolloin he astuivat myös pariutumismarkkinoille, oikeastaan heidät iskettiin, niin kuin lihatiskille. Sen jälkeen olikin jo aika lähteä opiskelemaan tärkeitä aineita eloi-opistoon, jossa opetettiin käytännössä kaikki kikat siihen kuinka pitää mies tyytyväisenä. Naiset oppivat kaiken ruuanlaitosta, keskustelu- ja puhetavoista ihan keimailuun ja seksiin asti. Whuuh, that world was craaazy!

Teksti oli menevää ja tarina oikeasti ihan mielenkiintoinen, joten kirja olikin parissa päivässä luettu. Lisäksi tämäkin kirja sopisi myös ihan hyvin luettavaksi mm. BFF-lukuhaasteeseen, jossa on tarkoitus lukea kirjoja joiden yhtenä tärkeänä tekijänä on ystävyys. Suomi johon tarina sijoittui oli kyllä järkyttävä, mutta jos historiassa olisi jotkin asiat olisi menneet toisin, olisimme voineet hyvinkin päätyä hieman samankaltaiseen tilanteeseen. Tämä oli ensimmäinen Johanna Sinisalon kirja, jonka muistan lukeneeni, ja se teki minuun kyllä lopulta sellaisen vaikutuksen, että aion jatkaa hänen tuotantoonsa tutustumista... Ja seuraavaksi aionkin lukea häneltä Enkelten verta nimisen romaanin, josta olen lukenut mielenkiintoisia arvosteluja ja muitakin faktoja, kuten sen, että Albert Einstein olisi aikoinaan sanonut, että jos mehiläiset katoaisivat maan päältä, ihmisellä olisi vain neljä vuotta elinaikaa. 

Tälle kirjalle voi arvosanaksi antaa ihan helposti 4-/5.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin (2013)
Kustannusosakeyhtiö Teos
Upean kannen takana seisoo Hannu Mänttäri
336 sivua.
Arvostelukappale.

-peace & love, and respect to you all-

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu

Poika nimeltä Joulu oli viihdyttävä, sopivasti brittihuumorilla höystetty, seikkailukertomus, jonka voin hyvin kuvitella luettavaksi kodissa kuin kodissa joulunaikaan. Mielessäni näen sellaisen oikein idyllisen kuvan; koko perheen jouluisissa pyjamissa, ja villasukissa tietenkin, sohvalle käpertyneenä, kun äiti tai isä lukee ääneen satua, ilmehtii ja elehtii samalla kuin puheääni vaihtee tapahtumasta ja henkilöstä toiseen. Vielä kun olis takkatuli ja kaakaota, niin kaikki menis todallakin niin kuin strömsössä! 

Tämä tositarina joulupukista todistaa, että kaikki - aivan kaikki - on mahdollista. Jos olet yksi niistä ihmisistä, jotka uskovat, että jotkin asiat ovat yksinkertaisesti mahdottomia, sinun on parasta laskea tämä kirja käsistäsi - se ei ole sinua varten. Se on nimittäin TÄYNNÄ mahdottomia asioita.

(Takakansi)

Tämä oli tosi sympaattinen ja lapsille sopivan jännittävä, että opettavainen joulutarina siitä kuinka, alunperin pojasta nimeltä Nikolas - joka oli syntynyt jouluaattona - tuli lopulta kaikkien hyväksymä ja arvostama Joulu-ukki, tai niin kuin me ihmiset hänet tunnemme, Joulupukki. Aluksihan Nikolas oli vain 11-vuotias poika, joka asui kahdestaan isänsä kanssa Kristiinankaupungissa, Suomen toiseksi pienimmässä mökissä. Siihen aikaan ei Norjassakaan asunut kuin kahdeksan ihmistä, se oli joskus 1700-luvulla se. He elivät melko ankeissa oloissa, sillä äidin kuoleman jälkeen olivat myös ilo ja onni poistuneet talosta, eikä Nikolas pystynyt enää edes muistamaan, että koska hän olisi viimeksi ollut onnellinen. Lahjoista, joita hän oli koskaan saanut jouluna ei pitkää listaa saanut, sillä ne olivat 1. puinen reki, 2. nauriista kaiverrettu nukke ja, no siinä ne sitten olivatkin. Joten kun Nikolaksen isälle, puunhakkaaja Joelille, tarjottiin rahakasta keikkaa, lähteä mukaan etsintäpartioon Kaukaiseen Pohjoiseen - paikkaan jossa kukaan ei ollut käynyt, tai ainakaan palannut takaisin - etsimään todisteita tontuista, ei hän enää pystynyt kieltäytymäänkään niin hyvästä tarjouksesta, vaan päättää lähteä, ja pyytää siskoaan katsomaan Nikolasta muutamaksi kuukaudeksi... 

Nikolas oli pienestä asti kuullut tarinoita iloisista ja hyvistä tontuista, joten kun ilkeä ja inhottava Charlotta-täti pisti pojan heti ensitekijöikseen pihalle nukkumaan ja tuhosi tälle rakkaan naurisnuken, alkaa Nikolaksella palaa pinna. Ja, kun isä ei palaa vielä syksyynkään menessä, ja ulkona alkaa tulla kylmä, päättää Nikolas karata kotoaan ja lähteä etsimään isäänsä tonttujen luota... Hän lähtee matkalle kohti Tonttuvaaraa, paikkaa johon monet eivät usko, ja kyllä meinaa pitkällä matkalla pienen pojankin usko monesti horjua, mutta silti aina jokin tapahtuma ohjasi häntä oikeaan suuntaan... Sillä matkalla hän tuli törmäämään kaikenlaisiin ihmisiin ja olentoihin. Löytämään monenmoista vaaratilannetta, mutta myös yllättäviä ystäviä ja odottamatonta apua, kuten poron nimeltä Salama. Ja kun hän lopulta pääsi Tonttuvaaraan, ei kylä ollutkaan niin kuin isän saduissa, vaan paikka oli synkkä ja murheen murtama... Eikä siellä katsottu lainkaan suopein ilmein tuntematonta ihmislasta, pian Nikolas olikin jo vangittu tonttujen uuteen vankilaan... Kun Nikolakselle selviää, että retkikunta ja hänen isänsä olivat käyneet kylässä ja miksi Tonttuvaaran lakeja oli viime aikoina muutettu niin, ettei kukaan saanut olla enää iloinen, vaan pelokas ja varovainen, niin ettei kukaan saanut enää leikkiä tai tanssia, hän päätti korjata asiat, vaikka mikä tulisi! Ja Se olikin se todellinen kirjan seikkailu!

Itse pidin tästä tarinasta tarpeeksi, että se sai minut hymyilemään, sekä lämpöiselle ja jouluiselle mielelle. Vaikka kirjassa olikin välillä melkoisen railakasta ja rankkaa meininkiä, voisin jopa väittää, että toisinaan melko pelottavaakin settiä, mutta ainakin Lumiomenan Katja kertoo lukeneensa tämän poikansa kanssa ja että tämä oli varmaan tämän vuoden ykkössuosikki heidän perheen pienimmille... Joten mielestäni kirjan päätavoite tuli täytettyä, eli se ilahdutti, vaikka tarinassa oli kyllä omat surullisetkin kohtansa. Lisäksi kirjan hieno ja tyyliin sopiva kuvitus kiinnitti huomioni, sekä siinä oli oikeasti tarpeeksi hyvä, hauska, että sopivan menevä ja viisas, mutta ei lainkaan mahdoton seikkailu, tällaiseksi kirjaksi. Itseasiassa sana mahdoton on vanha tonttukirosana, ja tontut sanovatkin, että mahdottomuus on vain mahdollisuus, jota ei vielä ymmärrä, ja sehän on varsin kivasti sanottu! Positiivisesti yllätti myös, että tarina sijoittui Suomeen, sillä täältähän Joulupukki on oikeastikin kotoisin! Muutenkin kirjassa oli taikaa, ja se tuntui sormissa heti ensikosketuksella!

Arvosanaksi annan tälle Jouluiselle tarinalle 4/5. 

Tämä kirja sopii hyvin annettavaksi jollekin mukavalle perheelle joululahjaksi, silloin ylläkuvailemani idyllikin täyttyy. Lisäksi tämä sopii mitä mainiommin luettavaksi myös BFF-lukuhaasteeseen, sillä tässä kirjassa ystävyyssuhteet olivat oikein erityisen tärkeässä asemassa, vaikka ne olivatkin hieman erikoisempia!

Vinkki! Löydät Ystävyys-tunnisteen takaa kaikki BFF-lukuhaasteeseen lukemani tai muuten siihen sopivat kirjat. Chekkaa haaste ja osallistu arvontaan!

Kirjan upeasta kuvituskes Chris Mould. Kuva on ihanalta ilmaisten kuvien sivulta pinterest.fi

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu (2016)
Alkuteos: A Boy Called Christmas (2015)
Kuvittanut: Chris Mould, linkkiä klikkaamalla pääset katsomaan hänen töitään, hänen blogisivuilleen! Kiinnostuin tämän kirjan pohjalta kyseisestä taiteilijasta, sillä mielestäni hänen työnsä ovat hienoja ja kuvittaja jäi mieleen, joten suosittelen myös käymään tutustumassa hänen blogiinsa!
Kustantanut: Aula & Co
Itselleni: Arvostelukappale
266 sivua, mutta teksti oli suht isoa ja kuvia sopivasti.

-peace & love, and Merry Christmas to you all-

Rasistinen Taffel(ko)?!

Vaikka yleensä kirjoitankin kirjoista tai toisinaan sarjoista ja leffoistakin, niin tällä kertaa oli ihan pakko kirjoittaa asiasta, joka sattui pahasti silmään uudesta sipsipussista ja ravisteli mieltäni. Ostettiin nimittäin mieheni kanssa Taffelin sipsipussi, jossa oli hyvin, hyvin erikoinen mainosnauha. Sinivalkoisessa nauhassa mainostettiin, että Taffeleita on tehty jo vuodesta 1969, mikä ei kyllä näyttänyt olevan sen pääpointti... Nimittäin aina nauhassa olevien Suomen lippujen välissä oli iso teksti: SUOMESSA / SUOMALAISELLA TYÖLLÄ / SUOMALAISILLE TEHTY. Ja kun viidestä sanasta kolme on jotenkin käännetty sanasta Suomi ja sama on vielä varmistettu ruotsiksi: TILLVERKAD I FINLAND / FÖR FINLANDARE, niin tuli siitä kyllä melko rasistinen olo. Sen jälkeen mainosnauhassa pyydetään kääntämään se ympäri, ja toiselta puolelta pääseekin lukemaan seuraavan infotekstin Taffelista: "Me Taffelilla kuuntelemme tarkasti suomalaisia kuluttajia ja tuomme runsaasti innovatiivisia tuotteita rikastuttamaan ihmisten arkea. [...] - suomalaisella työllä, suomalaisille, Suomessa." 

Ehkä Taffelin ei ollut tarkoituksena antaa näin rasistista, perussuomalaista kuvaa itsestään tai ehkä joku ajatteli, että tämä oli hyvä läppä, mutta ei se ole. Onkohan kaupoissa kohta sipsivartija, jonka työtä on katsoa, etteivät ulkomaalaiset vain yritä ostaa Taffeleita? Jokuhan voisi sitten perustaa bisneksen ja alkaa diilaamaan Taffeleita niille, joilta se on kielletty! ...tosin tuskinpa haluavat. Entä jos ulkomaalaista syntyperää oleva henkilö hakee töihin Taffelille, niin katsotaanko siellä jo heti nimen perusteella, että tälle kaverille ei anneta edes mahdollisuutta, vaikka hän olisi ollut ennen tyyliin ritariarvolla palkittu Englannin kuninkaallinen sipsinmaistaja?

No can do! Nimittäin ikävä kyllä, mutta meidän perheessä meni nyt hetkeksi Taffelit boikottiin!

-peace & love, and respect to (almost) you all-

Kaari Utrio: Karjalan kruunu

Kaari Utrio on yksi lempikirjailijoistani hänen genrestään ja nyt minulla onkin ollut sellainen Utrio-putki, että olen viime viikkoina lukenut kolme hänen kirjaansa. Näitä ei mielestäni pitäisi kutsua pelkästään historiallisiksi rakkausromaaneiksi, vaikka rakkaus usein onkin kirjojen keskiössä, ihmisten kohtalot kuitenkin ovat toisinaan niin surkeita, että mennään melkein tragedian puolelle. Silti historia- ja yleissivistysnarkkarina pidän kovasti Utrion kirjoista, hän kun on kuitenkin historian maisteri - mitä kunnioitan suuresti - joten nippelitiedot ovat aina tiptop hänen teoksissaan. Tietysti se voi toisista kuullostaa jopa tylsältä (Whaat?! How is this possible!?), mutta kun koko kirja on hyvin ja hyvällä huumorilla kirjoitettu, tulevat nippelitiedot oikeastaan niin kuin huomaamatta kaupan päällisiksi... Aina välillä hauskan kohdan yllättäessä, saatan lukea sen ääneen miehelleni ja hän sanoi kerran Utrion olevan Karjalalaismaista huumoria, ja mielestäni se oli melkoisen hyvin kuvaavasti sanottu.

Karjalan kruunu on itsenäinen jatko-osa *Pirkkalan pyhille pihlajoille*, joista kirjoitinkin jo aiemmin. Pirkkalassa olivat pääosissa Tuomas Haukka ja hänen vaimonsa Barbara Catillina, ja nyt tässä Karjalan kruunussa pääsemmekin seuramaan heidän lastensa Halvastin, Ragvaldin ja Beatrixin, sekä hieman Kettilinkin elämää. Kirjan tapahtumat alkavat 1200-luvun lopusta, kun 12-vuotias Anna saapuu Hämeestä Turkuun, Halvastille naitettavaksi. Anna on saanut elää Hämeessä, kuin pellossa, hänen äitinsä sairastettua viime vuodet ja isänsä hummailtua vaan jalkavaimonsa kanssa. Vaikka Anna onkin ylhäistä sukua, ei kukaan kuitenkaan ole pitänyt huolta hänestä ja ns. opettanut naistentavoille, joten saapuessaan rikkaaseen Haukan taloon Anna on täysin häpeissään mitättömistä vaatteistaan ja taidoistaan. Anna on sen verran nuori vielä, ettei hänellä ole kummempaa omaa luontoa, ja tullessaan kahden vahvatahtoisen naisen, domina Barbaran ja hänen tyttärensä Beatrixin, eteen hän vain myötäilee heitä ilman omaa tahtoaan. Halvast ei kummemmin välittäisi Annaa naida, mutta Barbara Catillinan talossa määrää Barbara - Tuomas Haukan kuoltua - ja hänen sanansa on laki, vaikkei tuohon aikaan vielä kovin suopeasti katsottukaan vahvatahtoista naista perheen päänä, on Barbara kuitenkin ansainnut kunnioitetun maineensa, ja Halvastin on naitava pieni ja ruma Anna, koska naimakauppa on ns. edullinen Haukan talolle. 

Ragvald taas ei oikeasti edes ole Tuomaksen ja Barbaran lapsi, joten häntä on lapsesta asti ohjattu kirkollisiin hommiin. Hän ei itse edes usko Jumalaan, mutta on sitäkin halukkaampi kiipeämään yhteiskuntaluokassa mahdollisimman korkealle pallille. Kettil jää melko pienelle huomiolle tässä kirjassa, mutta sitten on vielä heidän sisarensa - tosin ei (onneksi) Ragvaldin verta oleva - Beatrix. Kaunis ja kaikkien kadehtima nainen, joka on lopen kyllästynyt avioliittoonsa, yli 35 vuotta vanhemman miehen kanssa ja kaipaa seikkailua. Muutenkin Beatrix on perin pohjin tylsistynyt ja kylmä nainen, joka ei välitä edes lapsistaan. Ja seikkailunsa hän tuleekin saamaan... Kun Ragvald palaa maailmalta opiskelemasta takaisin Turkuun, ja kohtaa perheensä ensimmäistä kertaa vuosiin, ei kaikki menekään niin kuin hän on rationaalisesti ajatellut. Sillä Beatrix viettelee Ragvaldin ja siitä heidän molempien alamäet alkavat, sillä tämä suhde on vievä heidät tuhoon... Beatrix nimittäin löytää keinon, kuinka hän voi kiristää Ragvaldin luokseen aina kun haluaa, eikä Ragvaldin lopulta auta muu kuin karata Halvastin matkaan ristiretkelle Karjalaan. Se tulee olemaan syntiensä kanssa yksin jäävän Beatrixin loppu...

Halvast on halajanut ristiretkelle jo vuosia, päästäkseen pois kotoa ja saadakseen ritarinarvon, sillä kauppiaaksi, jatkamaan Haukan kauppahuonetta, hänestä ei ole. Karjalasta Halvast löytääkin itselleen isännän, marski Tyrgils Knutssonin, jota hän seuraa aina Karjalasta Ruotsiin, ja vaimonsa Annan hän unohtaa vuosiksi Turkuun. Marskin kuoltua väkivaltaisesti vallananastuksen aikaan, menettää Halvast isäntänsä ja uskonsa. Hän katkeroituu kirkolle niin, että päättää muuttaa mahdollisimman kauas kirkon pitkälle ulottuvista kourista. Ristiretkeltä Karjalaan, hän on saanut sieltä palkkioksi myös tontin, jonne hän nyt päättää rakentaa oman mökkinsä, omilla säännöillään ja hänen mökkinsä tontillehan ei yksikään pappi tule astumaan... Matkalla Karjalaan Halvast oppii lopulta myös rakastamaan Annaa, varsinkin kun tämä vihdoinkin kantaa hänelle lasta. Annaa pitää itseäänkin käsitellä melkein, kuin lasta, sillä hän on hirmuisen arka ja pelkää suututtamasta ihmisiä. Tosin raskauden ja Halvastin rakkauden myötä, sekä oman kodin emännäksi päästyään, varsinkin kun paikalla ei ole muita naisia arvostelemassa hänen taitojaan, Annakin löytää sisältään hieman vahvuutta ja uskallusta olla oma itsensä, ja kasvaa niin naisena, kuin ihmisenäkin. 

Pakko sanoa, että yleensä pidän Utrion kirjoista enemmän, tämä oli jotenkin kuiva, ilman intohimoa. Vaikka pidinkin siitä, että kertoja vaihtui aina joka luvussa, jolloin vaihtelua tuli ilkeiden ja juonittelevien Beatrixin ja Ragvaldin pään sisälle pääsemisestä, jäi se kuitenkin vähän kuivahkohksi historiankuvaukseski, joka tosin myös oli mielenkiintoista luettavaa, mutta ei niin koukuttavaa, kuin yleensä... Jos tämä olisi ollut ensimmäinen lukemani Utrion kirja niin en olisi niitä varmastikaan näin paljon ahminut, kuin mitä nyt olen. Halvast-sarja kuitenkin jatkuu vielä kahdella ilmeisesti itsenäisellä teoksella; Katarinan taru ja Neidontanssi, ja vaikkei tämä Karjalan kruunu nyt niin sytyttänytkään, aion kuitenkin (ja tietenkin) lukea myös ne, sillä eihän tätä nyt keskenkään voi jättää ja ovathan ne kuitenkin yhden lempikirjailijani Kaari Utrion kirjoja, joten on vähän niin kuin myös pakko lukea ne. 

Arvosanaksi tälle annan 3/5.

Kaari Utrio: Karjalan kruunu

Kuuluu nk. Halvast-sarjaan.
Tammi, 1978.
296 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Kaari Utrio: Pirkkalan pyhät pihlajat

Oijoijoi, nyt nappasinkin käteeni vallan mahtavan kirjan, sillä tämä Kaari Utrion Pirkkalan pyhät pihlajat kertoo ajasta jolloin kristinusko oli vasta leviämässä kylmään pohjolaan ja vanhat uskomukset, sekä Ukko Ylijumala hiljaa vaipuivat unholaan. Yleissivistysnarkkarina tuo aikakausi ja ylipäätänsä historia kiinnostavat minua suuresti. Joten hyvä etten vallan tärissyt innosta lukiessani tätä, nam nam yleissivistystä! Kaari Utrio on kuitenkin historian maisteri, joten nippelitiedot ja muut ovat aina kohdallaan hänen kirjoissaan. 

Tämä kirja on Halvast-sarjan ensimmäinen osa, vaikka kaikki sarjan osat ovatkin periaatteessa yksilöitä, jotka eivät vaadi aiempaa tietämystä. Kirjan alussa käydään hieman läpi aikaa 800-luvulta lähtien, jolloin me olimme vielä täysiä pakanoita, 1200-luvulle asti jolloin meidät oli erinäisin keinoin suostuteltu tai pakotettu kristinuskoon. Vaikka tämä tapahtuukin nopeasti, niin ei tylsästi, ja se luo meille hyvää pohjaa sille, mihin olemme matkalla tämän kirjan kanssa. Sillä kirjassa eletään juuri suurta siirtymävaihetta, ensmmäisen tai toisen sukupolven kristittyinä Suomessa. Seuraavat kohdat kirjan alusta avaavat minusta hyvin sitä maailmaa johon olemme nyt matkalla...

"Se oli vuosi 1000 keropäitten ajanlaskun mukaan, ja papit rupesivat villisti vaatimaan kastamista täysikasvuisilta uroiltakin, kun aikaisemmin olivat yleensä puhuneet vain naisille. [...] Olavi Trygvenpoika oli innokas kristitty ja voimallinen käännyttäjä: jos joku ei halunnut kastetta hyvällä ja pappien puheilla, hän antoi valella itsepäisen päälle kuumaa öljyä tai hakkautti kädet poikki. Sillä tavalla monia kastettiin, mutta useat rupesivat hermostumaan eivätkä pitäneet tällaisesta menosta. Olavi Trygvenpojan kuolemasta ihmiset ilostuivat paitsi papit, jotka rupesivat keskenään puhumaan, että Olavi oli ollut pyhä mies."
Sivut 12 ja 13.

SATTUMANVARAINEN INFO-ISKU! Pyhä Olavi oli minulle ja varmasti miljoonille muillekin jo ennestään tuttu pyhimys, sen ollessa kuitenkin ritareiden ja sotilaiden suojelupyhimyksen lisäksi, Norjan kansallispyhimys. Sen lisäksi löysin Suomestakin, ainakin Sastamalasta, yhden 500-vuotiaan Pyhän Olavin kirkon, yksinkertaisen, mutta kauniin kivikirkon, joka tuhopoltettiin vuonna 1997 ja on nyt jälleenrakennettu. 

"Mutta papit eivät lakanneet tulemasta, he olivat itsepäisiä, kuin muuttolinnut. He tulivat ja huusivat kristustansa, vaikka tiesivät joutuvansa juoksemaan uhrikarsikoissa kunnes heidän keuhkonsa repesivät. [...] Nuoret miehet toivat Hilliin minijöitä [...] jotka olivat kaikki kastettuja ja vaativat lapsensakin kastettaviksi. Pappeía ei voinut enää pitää sikojen ja lampaiden kanssa, sillä minijät ja kestit paheksuivat sellaista menoa. [...] Kerran tupaan päästyään papit ylpistyivät ja rupesivat määräilemään talon menoa ihan niin kuin oli osattu arvatakin. Vanhat miehet muuttivat tupiin ja aittoihin ja veivät uhrinsa Ukolle melkein salaa pyhien pihlajien alle. [...] Kymmenen kertaa kymmenen oli haudattu kalmistoon pyhien pihlajien alle. Yhä vielä haudoille vietiin ruokauhreja, mutta vainajat kuljetettiin pitkin kannasyietä papin ja ristiinnaulitunkuvan jäljessä kirkkoon haudattaviksi. 
Pyhät pihlajat jäivät."
Sivut 19 ja 22

Tämä kyseinen kirja on jaettu viiteen osioon, viiteen kertojaan, joiden silmien kautta pääsemme näkemään ja kokemaan 1200-luvun Suomen ja tietysti vähän muutakin maailmaa. Kirjan todellinen päähenkilö on Tuomas Haukka, jota pidetään Pirkkalan Hillin tulevana isäntänä. Mutta Tuomas on sydämessään kauppamies ja hänellä on suuri kaipuu maailmaan, päästä pelipaikoille, sinne missä tapahtuu. Hän ei ole koskaan halunnut isännäksi Hilliin, mutta mitä tehdä, kun muiden odotukset häneltä ovat niin suuret? Tuomas Haukan elämää ja hänen toiveidensa murskaantumisia ja onnistumisia katsomme viiden kertojan kautta, joista viimeisenä annetaan puheenvuoro itse Tuomakselle. 

Ensimmäisenä kertojana on noin kolmekymppinen raajarikko nimeltä Filippa. Vaikka hän on ruumiiltaan heikko, on hän toisella tavalla hyvinkin vahva, sillä Filippa taitaa aina keinon. Hän on imenyt itseensä niin paljon pimeyttä, mutta on silti hyvin inhimillinen ja ymmärrettävä hahmo, jota ei inhoa tai vihaa. Alussa ainoa ketä Filippa rakastaa on hänen veljensä Tuomas, eikä hän haluaisi päästää häntä lähtemään Hillistä, jolloin hän joutuisi jäämään yksin, eikä kukaan muu, kuin Tuomas ymmärrä häntä. Filippan keinot eivät ole aina kaikista parhaat, mutta ne vievät eteenpäin.

Seuraavaksi pääsemme tutustumaan Risebergan luostarissa kasvaneeseen, ylhäiseen ja hurskaaseen, kauniiseen Aleidikseen. Hänellä ei ole myötäjäisiä, jonka takia hän ei enää voinut jäädä luostariin, ja joutuu näin, 25-vuotta vanhemman siskonsa Rikissan ja tämän miehen Kaarle Kustaanpojan hoiviin ja heidän huollettavakseen. Kun Kaarle lähetetään Suomeen käskynhaltijaksi, joutuu Aleidis seuraamaan mukana Turkuun. Aleidis on masentunut ja hieman yksinkertainen nainen, jolla ei ole oikastaan mitään taitoja. Kuitenkin Tuomas Haukan nähdessä ensi kerran Aleidiksen, hän rakastuu tähän samantien silmittömästi ja on valmis maksamaan mitä vain vaaditaan saadakseen Aleidiksen omakseen.

Mutta Aleidis kantaa suurta syntiä ja salaisuutta, hän tuntee olevansa kirottu ja tämä meinaa tuhota heidät kaikki. Tuomaksen ja Aleidiksen on sen takia pakko lähteä pyhiinvaellukselle, jottei kukaan saa tietää Aleidiksen kirouksesta. Pyhiinvaellusmatkaa ja sen jälkeisiä tapahtumia seurataan Kaarle Kustaanpojan ja Barbara Catillinan silmien kautta. Lopulta Aleidis kuolee synnytysvuoteeseen ja Tuomas palaa Suomeen Aleidiksen lapsen kanssa. Pyhiinvaellusmatkansa aikana hän on myös löytänyt todellisen rakkautensa ja asiat tuntuvan alkavan pikkuhiljaa järjestyä... Toki vielä monia mutkia mahtuu matkaan, ennen kun Tuomas voi asettua aloilleen rakastamansa naisen kanssa. Loppu on kuitenkin onnellinen, niin Tuomaalle, kuin hänen vaimollensa ja jopa sisarelleen Filippalle.

Arvosanaksi tälle annan 4/5 ja suosittelen tätä kaikille, joita aikakausi ja sen tavat ja historia kiinnostavat, sekä tietysti kaikille muille yleissivistysnarkkareille, sekä teille jotka olette jo ennestään tutustuneet Kaari Utrion tuotantoon. Tässä kirjassa ihmiset eivät olleet vain pelkästään hyviä tai pahoja, vaan he olivat ihmisiä, meiltä kaikilta löytyy sisältämme se pimeys ja valo, eri asia on sitten, että kuinka käytämme tietojamme ja taitojamme, sekä kuinka kohtelemme kanssaeläjiämme. Ja kiitokset taas kerran Utriolle hienosta ja tarkasta kuvauksesta maamme historiasta ja sen eri vaiheista.

Kuva lainattu 123rf.com sivustolta.

Mistä minulle: tori.fi:stä ja nyt seisoo omassa hyllyssä.

Kaari Utrio: Pirkkalan pyhät pihlajat

Kustantanut: Tammi (1976)

307 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Max Manner: Bandiitti [2014]

Luin juuri suomalaisen rikollisjärjestöistä kertovan dekkarin nimeltä "Bandiitti", joka on Max Mannerin tuotantoa. Kyllähän tuo nimikin jo kertoo, että kyseessä on liivijengeistä kertova kirja, ja juuri siksi sen valitsinkin. Sillä minusta on aina kiva saada tietää lisää erilaisista asioista ja kun löysin tämän pokkarin kirpparilta alle eurolla, herätti se kiinnostukseni, sillä tämän tietopaketin ostaminen ei paljoa lompakkoa verottanut. Luen aina mielummin fiktiivisiä kirjoja, kuin tietokirjoja, sillä romaaneista saa tarinan ohella paljon tietoa eri aiheista, kuten eri aikakausista, historiasta ja maista, sekä toisinaan ihan oikeista historian henkilöistäkin. Tämän kirjan valitsinkin juuri siksi, että kyllähän se nyt on dekkareiden ystävän mielenkiinnon herättänyt, että millaisia ne mootoripyöräjengit oikeasti ovat. Tosin tämä kirja ei vastannut aivan odotuksiani ja jäi jopa yllättävän köykäiseksi niin tiedon, kuin jännityksenkin suhteen. 

"99% motoristeista on kunnollisia ja lainkuuliaisia moottoripyöräilijöitä. Me olemme se 1%."
Suurin piirtein, jotenkin näin kuuluu Helvetin Enkeleiden motto.

Kuvassa kirjan etukansi, kuvan lainasin Max Mannerin omilta kotisivuilta, maxmanner.com:sta. Thanks!

"Vuosisadan järkyttävin jouluaatto taltioituu Turussa suoraan tv-lähetykseen, kun Brinkkalan talon pihamaalla kajahtaa kaksi laukausta. Koko Suomi pukeutuu mustaan.
Kilpajuoksu kuoleman kanssa alkaa, kun Turkuun kotiutunut Stein Storesen tempautuu tapahtumien keskipisteeseen. Tilanne kärjistyy henkilökohtaiseksi, kun Espanjasta Ranskan ja Saksan kautta levittäytyvä rikollinen moottoripyöräjengi etsii jalansijaa pohjolasta."
(Takakansi) 

Bandiitti, joka on suora synonyymi lainsuojattomalle tai rosvolle, on suht perinteinen suomalainen dekkari, jonka pääosassa on Norjassa aiemmin poliisina ja yksityisetsivänä toiminut, kovia kokenut ja tuurijuoppouden kanssa tasapainotteleva Stein Storesen, jonka esikuvana on melko varmasti toiminut norjalaisen Jo Nesbøn Harry Hole. 

Kirjassa Suomeen on rantautumassa Desperados-niminen moottoripyöräjengi, joka etsii itselleen sopivaa tukikohtaa ja löytääkin sen Paimiosta, suht läheltä Turkua.  Desperados toimii suht samoilla säännöillä, kuin esimerkiksi Helvetin Enkelit ja muut tunnetut liivijengit. Joihin pyrkivät jäsenet otetaan ensin kokelaiksi, jonka jälkeen heidän pitää todistaa arvonsa, mahdollisesti pariinkin otteeseen päästäkseen täysivaltaiseksi jäseneksi. Tämä tarkoittaa yleensä murhaa tai pirun isoa ryöstöä, huumekauppaa yms. Näin he osoittavat olevansa valmiita myös koviin otteisiin ja pistämään jengin, mm. vapautensa tai henkensäkin edelle. Ja ilmeisesti se ryhmähenki ja toiminta, sekä mahdollinen arvojärjestyksessä kohoaminen niissä kai kiehtookin, niihin pyrkiviä ihmisiä. 

Kun Desperados oli löytänyt hyvät kerhotilat Turun lähistöltä, piti heidän myös todistaa muille jengeille, että heiltäkin löytyy munaa, ja kun vielä samaan aikaan ryhmään pyrkii uusia jäseniä, alkaa rikollisaalto ja raakojen murhien sarja. Jotka lopulta sotkevat Stein Storeseninkin suunnitelmat, elämän, sekä parisuhteen, sillä yksi murhista menee sen verran henkilökohtaiseksi, ettei hän voi enää jäädä vain sivusta seuraajaksi, vaan päättää lopultakin suostua KRP:n työtarjoukseen ja soluttautua jengiin. Mutta Storesen tekee sen omilla ehdoillaan, sillä hän on hahmona hieman samanlainen "yksinäinen susi", kuin luultavimmin esikuvansa Harry Holekin. Tässä kohtaa juoni on vielä ihan menevä ja Mannerin kirjoitustyylistä ei olekaan sinäänsä mitään valitettavaa, mutta luulisi, että luvassa olisi toimintaa ja jännitystä, sekä toisinaan jopa kuumat paikat. Ne jäävät kuitenkin puolitiehen ja asiat sujuvat ehkä vähän liiankin sujuvasti ja ennen kaikkea nopeasti, joka estää sen, ettei aiheesta saada irti täysiä tehoja, vaan kirja jää harmillisen vajaaksi. Lopussa kyllä yritetään vielä kikkailla, monista dekkareista tyypillisillä viime hetken juonenkäännöksillä, mutta sekään ei, harmi kyllä, ole mitenkään kummoista tai uskottavaa.

Tämä oli ensimmäinen lukemani Max Mannerin kirja ja se ei ikävä kyllä tehnyt kummempaa vaikutusta. Tässä olisi ollut aineksia ihan oikeasti kunnolliseen ja hyvään dekkariin, mutta silti se vain jäi jotenkin ärsyttävän löyhäksi ja helpoksi. Vaikka aihe, sekä henkilöhahmot olivatkin melko hyviä ja kiinnostavia, jäivät tiedot silti vajaiksi ja pinnallisiksi, sekä monet tapahtumat epäuskottaviksi ja hieman tylsiksi tai jopa tavallaan tyhmiksi. Ja vaikka tässä on tullut luettua vaikka minkälaista dekkaria, niin ei tämä vetänyt vertoja oikein millekään niistä, mitä nyt äkkiseltään tulee mieleen. Ja se jäi kyllä todella harmittamaan, sillä olen kuullut, että Max Mannerilta olisi tullut joitain oikeastikin parempia, Stein Storesenin poliisiseikkailuja, mutta tämän jälkeen kynnys tarttua niihin nousi kyllä melko korkeaksi. Vaikka ei tämä toki nyt huonoinkaan lukemani dekkari varmasti ole, mutta tulevaisuus näyttää, tutustunko Max Mannerin tuotantoon enää toiste.

Antaisin tälle arvosanaksi jotakuinkin 2,5 / 5.

Max Manner: Bandiitti
Crime Time-pokkari, vuodelta 2014.
351 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran [2006]

"Lucie kapinoi yläluokkaista kasvatustaan vastaan, Allu purkaa levottomuuttaan jalkapalloon ja merimieselämään, Eccu pelkää Pimeyden yliotetta ja hukuttaa surunsa viinaan, Cedi haluaa valkoisine käsinauhoineen näyttää oikealta sotilaalta. Levoton sukupolvi, jonka maailma tuhoutui mutaan ja taistelukaasuhöyryihin jo ennen, kuin heistä tuli aikuisia. Helsinki, jonka kasvukivut ovat myös heidän kasvukipujaan."
(Takakansi)

Mikä? 586 sivuinen Seven-pokkari 1920-luvun Suomesta, jossa oikeisto ja vasemmisto kiehuu yli. Sai Finlandia-palkinnon 2006.
Millainen? Raskasta luettavaa, vaikkakin ihan mielenkiintoinen. Selventää hyvin tuota aikaa, kun Suomi itsenäistyi ja oli vielä nuori maa, joka haki itseään.

Löysin tämän kirjan kirpparilta eurolla ja koska aihe oli sellainen, josta en tiennyt kovinkaan paljon, mutta josta jokaisen suomalaisen pitäisi ainakin jotain tietää, ostin sen. Alusta asti kirja oli suhteellisen raskasta luettavaa, jota en suosittele sellaisille ihmisille, jotka eivät oikeasti lue. Mutta teille jotka luette, niin jos aihe kiinnostaa, niin kannattaa (ehkä) lukea tämä kirja. Itse en oikein osaa sanoa kunnollista mielipidettä tästä kirjasta, tuntuu että pettäisin jonkun, ehkä Suomen tai jotain, jos sanon ääneen mielipiteeni, että tätä kirjaa en aio lukea toiste ja minusta se ei ollut kummoinen. Kun kuitenkin, se oli ihan perus hyvä tai ehkä paremminkin, se oli ihan ok. Tavallaan tämä oli ihan sujuvasti kirjoitettu, enkä oikein osaa kunnolla sanoa, että mistä en pitänyt. Sillä henkilöhahmot ja kuvaukset olivat hyviä, paikoitellen jopa erinomaisia ja ymmärrän kyllä miksi tämä on saanut Finlandia-palkinnon. Kuitenkin, jokin kaihersi, alusta asti...

Ehkä henkilöhahmoja, joihin mentiin syvälle oli liikaa tai ehkä minun olisi pitänyt tietää historiasta enemmän, vaikka en usko senkään vaikuttaneen. Kirja kyllä avasi ihan hyvin tuota aikaa, kun Suomi oli vasta itsenäistynyt ja haki itseään. Oikeisto ja vasemmisto olivat virittäytyneet äärimmilleen, eikä kultaista keskitietä meinannut löytyä millään. Tuosta ajasta ja Suomen synnystä halusinkin tietää enemmän ja sen sainkin, mutta... Henkilöhahmoja oli kuitenkin niin paljon, että välillä tuntui, niin kuin taustalla olisi kulkenut jokin toinenkin tarina. Tarina, jota ei kerrota minulle, mutta joka minun olisi pitänyt tietää. Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa, kun se on saanut Finlandia-palkinnon ja kaikkea, tuntuu että siitä olisi pakko pitää tai sitten olisi pidettävä suuta soukeammalla, ettei minua pidettäisi aivan pölvästinä. No niin tai näin, ei tästä ole kummempaa sanottavaa, perus kirja. Historian tuntemus ja asioiden ilmaiseminen, niin että tietämätönkin tajuaa oli kohdallaan, mutta ei siinä sen kummempaa, perus kirja.

Arvosanaksi tälle tuollaiset 3-/5.

Helsinki-filmi Oy on tuottanut tästä kirjasta myös elokuvan, jonka on ohjannut Peter Lindholm. Aion katsoa sen lähi päivinä ja kun olen katsonut sen, kirjoitan lisää tästä. Tästä on myös tehty kuusi osainen sarja ja jos löydän sen netistä, niin katson varmaan myös sen, koska aihe on kuitenkin kiinnostava. Tulee olemaan ihan mielenkiintoista verrata tätä kirjaa ja elokuvaa... Katsotaan mihin se johtaa.


Kjell Westö: Missä kerran kuljimme (Där vi eng gång gått)
Seven-pokkari 2006
586 sivua

-peace & love, and respect to you al-

Kristiina Vuori: Näkijän tytär [2012]

Mikä: Suomen historiaan 1200-luvulle sijoittuva romaani...elämästä.

Muutama kuvaava sananen: elämä, kohtalo, ihmisismieli... sekä usko, toivo ja rakkaus.
Mitä mieltä: Suosittelen tätä kirjaa todella lämpimästi kaikille tämän genren ystäville!

Kristiina Vuoren kirja "Näkijän tytär" on ensimmäinen osa Ilveksen tietäjäsuvun kohtalokkaista käänteistä kertovaa kirjasarjaa, alkaen 1200-luvun alkupuoliskon Suomesta. Jokainen kirja on kuitenkin oma teoksensa, eikä vaadi aiempaa tietämystä. Ensimmmäisen kirjan (Näkijän tytär) taustatarinassa eletään muutoksen vaiheita, kun Hämeen pakanat ja Sveanmaan ristiretkeläiset ottavat yhteen ja suomalaiset puolustivat viimeisiä uhrilehtojaan. Kunnes ylijumala Ukko vaipui unholaan  ja nk. pakanalliset juhlapyhät ja rituaalit korvattiin kristityillä.  

Pääosassa tarinaa on Eira, Sveanmaalta kotoisin olevan ritari isoisänsä ja "ilkeän äitipuolensa" helmoissa, kasvinveljensä Rikhardin kanssa kasvanut tyttö. Tyttö, jonka isä kielsi syntymässään, sillä Eiran äiti oli "saastunut" raiskauksen jälkeen ja kuoli lapsivuoteeseen. Pienestä asti Eira oli erilainen outoine silmineen ja punasine vallattomine kiharoineen! Ja kun näyt tulevasta ja unessa näkyvä poika saapuvat, on Eiran kohtalo sinetöity. Kun Eira alkaa lähestyä nuoruutta ajaa kohtalo hänet pois kotoaan, kohti oikeita sukulaisiaan, viimeisiä Ilveksen tietäjäsuvun jäseniä kohti. Näin Eiran koulutus parantajaksi alkaa. Sisältä Eiraa revitään kahtaalle, onko parantaminen vanhojen oppien mukaan pakanallista tai oikein, entä mitä tähän sanoo vasta Hämeeseen rantautunut kristinusko? Naiseksi tuleminen ei myöskään ole sen helpompaa, kuin nykypäivänäkään, kun sydäntä revitään kahtaalle... Tuttu ja turvallinen Rikhard, sekä synti vai kiinnostava ja vaarallinen unien pojista mieheksi kasvanut Elof, joka kiehtoo Eiraa nk. vastenmielisyydestä huolimatta.

Tässä tarinassa on sitä jotakin, romantiikkaa ja jännitystä! Ja tietysti, joka tytön haaveista hypänneet ritarit ja pulassa olevat linnanneidot. "Näkijän tytär" on hyvä alku, joka avaa kiinnostuksen muitakin Kristiina Vuoren kirjoja kohtaan, jotka aion käydä mahdollisimman pian lainaamassa kirjastosta! Kristiina Vuoren tyyli kirjoittaa on sulava ja helppolukuinen, joten kirjaa ei tohdi laskea näpeistään ennen, kuin viimeinenkin lause on luettu. Taustatyöt on tehty hyvin huolellisesti, joten kirja avaa mielenkiintoisesti ja hyvin Suomen historiaa 1200-luvulta, niin tapoja ja tottumuksia, kuin miesten ja naisten välisiä erojakin, sekä ruoka ja käyttäytymissääntöjä.

Ainoa miinus kirjan kannesta, jonka oli suunnitellut Marko Taina. Ei siinä muuten mitään, sillä siinähän on ihan kaunis, punahiuksinen nainen, niin kuin Eira. Mutta millä se Eira teki silloin 1200-luvulla noin räväkät meikit? ...sitä vain ihmettelen.

Arvosanaksi tälle 4,5/5.

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Tammi 2012

569 sivua.

-peace & love, and respect to you all-