Mitä ihmettä?

A.W. Yrjänän runokirja, johon on yhdistetty vuonna 1997 ilmestynyt Arcana ja vuonna 2000 julkaistu Rota, kantaa molempien teosten nimeä Arcana & Rota. Runokirjassa on melkein 170 sivun verran runoja tuolta kuuluisalta solistilta, joka toimii kotimaisen CMX-yhtyeen keulahahmona.

Itse olen todellinen CMX-fani, joten kun äiskä löysi tämän kirpparilta halvalla, hän osti sen minulle samantie. Mielessäni Arcana & Rota-nimi kuullosti jotenkin hienolta, joten jo se olisi riittänyt minulle, mutta nyt, kun olen yrittänyt sitä lukea, niin en saa otetta runoista. Ne ovat joko liian vaikeita tai sitten niissä ei vain ole mitään järkeä. Tässä yhteisniteessä on melkein yhtä monta runoa kuin sivuja, eikä niistä oikeastaan mikään ole kovinkaan kummoinen. Onkohan koko kirja tehty vain siksi, että A.W. Yrjänän nimi saa sen myymään, vai onkohan se A.W. Yrjänän oma pila, että ottaisi selvää, kuinka pimeitä juttuja ollaan silti valmiita julkaisemaan, vain siksi, että siinä on hänen nimensä...ja miten paljon ihmiset ovat samasta syystä valmiita ostamaan ja maksamaan? En tiedä, mutta teos tuntuu todella epätodelliselta.

Kirjan runoista vain muutama on edes jotenkuten hyvä, eivätkä nekään ole mitään ihmeellisiä. A.W. Yrjänä on kuitenkin todella hyvä sanoittaja, niin siksi tämä kirja tuntuu minusta kaikelta muulta kuin tosissaan tehdyltä. Toisaalta häneltä on ilmestynyt ainakin kuusi runokirjaa, että ehkä vika onkin vain minussa. Nettikaupat mainostavat tätä myös seuraavanlaisilla iskulauseilla: "klassikoksi muodostuneet runokirjat yhdessä niteessä" yms. joten vika taitaa tosissaan olla minussa. Tai ehkä kaikki muut vain nyökyttelevät, että olipas filosofisesti sanottu, vaikka hekään eivät ymmärtäisi hölkäsenpöläystäkään suurimmasta osasta kirjan runoista... Mutts olihan siellä ne muutama runo ihan okei, tai ainakin niissä oli kohtia, jotka olivat ihan okei.

Seuraava runo kuuluu tosiaan kirjan parhaimmistoon, ja sekin on osittain hieman kummallinen... Runossa on kolme säkeistöä ja 14 säettä, ja muutama hassu toisiinsa sopiva riimi. Runo on Arcanasta. Tosiaan tälle kirjalle on melkein mahdoton antaa mitään arvosanaa, sillä CMX-faniuden takia haluisin tietysti antaa mahdollisimman hyvän, mutta se ei nyt vaan ole mitenkään mahdollista... Silti tämäkin arvosana tulee melkein puoliksi säälistä. Harmillista, mutta totta: 2-/5.

Uniaika

Valkea rätisee

ajatukset kerääntyy sen ympäri

kertomaan tarinoita luomisesta

ikuisesta huomisesta

On hyvä kädellä

ja kädet on hyvät

monta hyvää ihmisellä

Pelko pitää hereillä¨

unet vihaisia ko ei nuku

sade lasin koskettimilla

soittaa

olen ollut monta päivää puhumatta

alan kuulla ääniä

eikä ne puhu minusta hyvää

A.W. Yrjänä: Arcana & Rota (2006)
169 sivua
Kustantanut LIKE

- peace & love, and respect to you all-

Christian Jacq: Nefer Vaitelias [Valon kivi #1]

Tuli aloitettua maailmankuulun Ramses-sarjan luojalta Christian Jacqlta, tällainen toinen, neliosainen sarja kuin Valon kivi. Tapahtumat sijoittuvat tuonne myyttiseen Egyptin kulta-aikaan, n. 1200 ekr. ja kirjasarjan aloittaakin hienosti Nefer Vaitelias. Kyseinen opus tarttui kirpparilta matkaan kahdella eurolla ja vaikken ollutkaan aiemmin kuullut sarjasta, se kuului kirja- ja yleissivistysaddiktin pakollisiin ostoksiin jo ihan takakannenkin perusteella. Ja koska olen suuri mytologioiden, eri uskomusten ja riittien fani, niin mikä voisikaan olla parempaa, kuin tällaiset kirjat? Sillä tuo Egyptin aikakausihan on täynnä juuri noita asioita, ja niin oli tämä kirjakin. Löytyy vanhoja uskomuksia, eri Jumalia, sekä muita muuten vain todella mielenkiintoisia kohtaloita, ajatuksia ja tapahtumia. Joten tottakai minä tahdoin tietää ja lukea lisää! Siihenhän tällainen kirja onkin juuri omiaan ihmiselle, joka ei välttämättä jaksaisi kuitenkaan lukea pelkästään tietokirjoista kaikkia niitä asioita, joita haluan tietää. Ja juuri Se, onkin yksi kaunokirjallisuuden parhaista puolista, että vaikka tarina olisikin fiktiota, niin silti sieltä taustalta löytyy aina paljon faktaa! Sitä pääsee hyppäämään johonkin aivan eri aikaan ja paikkaan, erilaisen ihmisen nahkoihin, ja saa samalla oppia paljon mm. sen maan ja aikakauden kulttuurista ja historiasta, sekä erilaisten ihmisten asemasta jne. Tämä kirjasarja on yksi parhaista esimerkeistä, kuinka syventyä Egyptin kulta-ajan tapahtumiin. So I really, really <love3 books!

"Eletään Ramseksen hallituskauden viimeisiä vuosia. Mehi, kunnianhimoinen theebalainen upseeri, näkee salaperäisen Valon kiven tehdessään vakoiluretken keskellä aavikkoa sijaitsevaan, vuorten ympäröimään taiteilijoiden kylään. Näystä haltioituneena Mehi päättää paljastaa hinnalla millä hyvänsä salaisuuden, jota Totuuden paikan kolmekymmentä taiteilijaa pitävät hallussaan. Kielletyn kylän muurien sisällä kaikkien Vaiteliaaksi kutsuma Nefer tietää, että hänen on kuultava jumalten kutsu ennen kuin hän voi astua isänsä viitoittamalle tielle taiteilijoiden joukkoon. Hän päättää jättää kylän ja lähteä maailmalle etsimään totuutta. Matkalla hän kohtaa suuren rakkauden, ja ystävyyden lujat siteet paljastuvat hänelle kun taiteilijaksi halajava Paneb Tulisydän pelastaa hänen henkensä. Ystävykset lähtevät yhdessä taistoon Totuuden paikan koskemattomuutta uhkaavaa vallanhimoista Mehiä vastaan." (Takakansi)

Tämä historiallinen romaani pureutuu juuri sinne Egyptin magian ytimeen. Sillä Totuuden paikka oli taiteilijakylä, joka rakensi Kuninkaiden laakson  - josta Tutankhamoninkin hauta löydettiin 1920-luvulla - hautapaikat, itse asiassa kirjassa kerrotaankin pienillä viitteillä * muutaman kerran, että mistä haudasta on kyse. Tärkeimpänä tehtävänään Totuuden paikan taiteilijoilla oli kuitenkin faaraon kan (sielun) ikuisen asunnon rakentaminen ja valmisteleminen, josta faaraon henki pääsisi lentämään takaisin aurinkoon, ja näin syntymään uudelleen. Kuninkaiden laaksosta on löydetty tarpeeksi todisteita siitä millaista elämä on siellä ollut, reilut 3000 vuotta sitten, ja Christian Jacq onkin tehnyt, erittäin hyvää työtä tutkiessaan tuon ajan tapahtumia, paikkoja, kulttuuria ja historiaa, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat, niin että ne voisivat oikeastikin olla tapahtuneet jollekin. Nimittäin kirjassa kerrottiin elävästi erittäin kehittyneen, mutta jo kauan sitten kuolleen sivilisaation tapahtumista. Erityisesti theebalaisten ja juuri tuon myyttisen Totuuden paikan ihmisten elämästä, sekä ystävyydestä, sinnikkyydestä, ja tietysti myös ahneudesta ja kateudesta, eli oikeasta elämästä.

Salainen taiteilijakylä oli arvoitus theebalaisille, koska heidän tekemisistään ei tiedetty, eikä heitä verotettu, mutta kylään toimitettiin silti joka päivä tarpeeksi vettä, ruokaa, työkaluja yms. jokapäiväistä, sekä nk. ylellisyystavaraakin aivan ilmaiseksi. Sellainen meininki alkoi helposti ärsyttämään korkea-arvoisia virkamiehiä, jotka havittelivat vain mammonaa ja mainetta, eivätkä päässeet vetämään omaa siivuaan kylän menoista. Ramses Suuri - joka tietenkin tiesi kaiken kylästä, sillä hehän työskentelivät suoraan hänen alaisuudessaan ja rakensivat hänen ka:nsa leposijaa - oli Totuuden paikan viimeisiä todellisia suojelijoita, joten virkamiesten kädet olivat ns. sidottu kylän suhteen. Mutta Ramseskin alkoi olla jo vanha, olihan hänellä takanaan kunnioitettavat 62 hallitusvuotta, ja ikää sen suhteen jo paljon. Joten pieni taiteilijakylä ei tiennytkään, kuinka veitsenterällä heidän pieni yhteisönsä oli, kun vastassa oli muitakin vihollisia, nimittäin juonitteleva, ja viekas kuin käärme, katkera kapteeni Mehi, joka kantoi vielä lisäksi enkilökohtaistakin kaunaa kylälle. Kaiken lisäksi hän oli kylää vakoillessaan nähnyt kiehtovan Valon kiven, jonka salaisuus on vain harvojen kyläläistenkään ja tietysti faaraon tiedossa. Mehi ei halua mitään enempää kuin tuhota kylän ja haalia sen rikkaudet ja salaisuudet itselleen, jonka puolesta hän onkin valmis tekemään mitä tahansa!

INFO-ISKU! Kokosin kirjan kansilehtiöstä ja esipuheesta, INFO-ISKU-koosteen maailmasta, joka on jo miltei unohdettu, mutta jonka salaisuuksia tämä kirja avaa hienosti... Maailma ihailee ja ihmettelee Egyptin taiteen mestariteoksia, oli kyse pyramideista, temppeleistä, haudoista, veistoksista tai maalauksista, kuka ne on tehnyt? Niiden tekijöitä eivät suinkaan olleet orjat tai kaltoinkohdeltujen työläisten laumat vaan veljeskunnat, joiden tarkoin valitut jäsenet olivat paitsi käsityöläisiä myös pappeja. Heidän kättään ohjasi aina henki, ja he muodostivat eliittijoukon, joka työskenteli suoraan faaraon alaisuudessa. Meille on säilynyt runsaasti tietoa yhdestä käsityöläisten veljeskunnasta, joka piti viidensadan vuoden ajan (1550 ekr. - 1070 ekr.) hallussaan muinaisen Egyptin varjelluimpia salaisuuksia. He asuivat korkeiden muurien takana, muulta maailmalta suljetussa salaperäisessä kylässä, jota kutsuttiin nimellä Totuuden paikka. Jo kylän nimi, egyptiksi set Maat, kertoi, että kaikessa mitä "Totuuden paikan palvelijat" tuottivat, ilmentyi jumalatar Maat rehellisyytenä, sopusointuisuutena ja totuudenmukaisuutena. Heillä oli oma oikeusistuin, oma temppeli ja oma hautausmaa. Käsityöläiset elivät siellä perheineen, ja saivat nauttia erikoiseduista, sillä heidän ensimmäinen ja tärkein tehtävänsä oli rakentaa ja koristella faaraoiden ikuiset asunnot Kuninkaitten laaksoon.

Kirjan muutkin päähenkilöt olivat mielestäni hyviä ja mielenkiintoisia, sekä monesti hyvinkin yllättäviä, niin hyvässä kuin pahassakin. Kirjan alussa Paneb Tulisydän on 16-vuotias, ylimielinen ja kiivas, mutta rehellinen ja vahva kuin härkä. Hän on perheen ainoa poika, jonka isä on suunnitellut häntä jatkajaksi tilalleen, mutta Tulisydäntä ei kiinnosta talonpojaksi ryhtyminen, vaan hänellä on suuremmat suunnitelmat! Hän on nimittäin jo kauan kuullut Totuuden paikan kutsun sydämessään - hänellä on kyky piirtää tarkasti näkemänsä - ja hänellä on lähes mahdoton haave päästä taiteilijaksi kiellettyyn kaupunkiin. Mutta tehtävä osoittautuikin luultua vaikeammaksi, ja ehkä juuri kohtalo kuljettaakin Paneb Tulisydämen ja Nefer Vaiteliaan yhteen... Nefer Vaitelias on Totuuden paikan työnjohtajan ottopoika, joka on kasvanut kylässä, jonka takia hän onkin taitava kiviseppä. Mutta koska hän ei ollut vielä kuullut Jumalten kutsua, häntä ei oltu voitu vihkiä Totuuden paikan salaisuuksiin. Etsiäkseen kutsumustaan Vaitelias lähti vaeltamaan Egyptiin... Ja lopulta hän onkin päätynyt muurarin töihin, ja rakastuu isäntänsä tyttäreen, Webekhetiin, kenessä huhutaan olevan velhon vikaa, sillä hän taitaa parantamisen taidon.

Nyt Tulisydän on vihdoin löytänyt jonkun, keneltä saada apua päästäkseen Totuuden paikan mestareiden oppiin. Vaitelias ei ole aiemmin paljastanut muille kuin Webekhetille, että mistä hän on kotoisin, mutta koska hän aistii Tulisydämen kutsun vahvana, hän kertoo tälle mitä vaaditaan päästäkseen edes kylän valintaraadin eteen. Vaatimukset kuullostavat rankoilta, mutta Tulisydän on varma kutsumuksestaan ja käy haasteita päin. Sillä välin Vaitelias kuulee kutsun ja yhdessä uuden vaimonsa Webekhetin kanssa, joka on parantajana myös kuullut Läntisen vuorenhuipun kutsun, lähtivät kohti Totuuden paikkaa, eikä heidänkään tie hyväksytyiksi, täysivaltaisiksi jäseniksi, tule olemaan helppo... Mutta Totuuden paikan koettelemuksien sanotaankin vastaavan aina ihmisen voimia. Mehi taas on armeija upseeri, joka on jo kauan vakoillut pienen taiteilijakylän tapahtumia, jolle hän kantaa kaunaa. Mutta nyt Mehi on valmis kostamaan koko kylälle. Hän aikoo tuhota sen, ja haalia sen tiedot ja rikkaudet itselleen. Mehi kipuaa arvoasteikossa ylös päin juonittelemalla ja lahjomalla, sekä naimalla rikkaan, kaupungin varainhoitajan tyttären, Serketan. Mutta he ovatkin luultua parempi pari, koska Serketa onkin todellinen juonitteleva bitch, jolla on myös omia suunnitelmia miehensä varalle, sillä häntäkin kiinnostaa vain maine ja mammona. Eli he ovat kuin toisilleen luodut!

Pidin tästä kirjasta, sen tapahtumista, henkilöistä ja tyylistä paljon. Tämä kirjasarja alkoi sopivan menevästi ja oli hyvin helppo pysyä kärryillä! Ja vielä samaan aikaan sai imeä itseensä historian lehtien havinaa... Hahmot olivat kiinnostavia ja moniuloitteisempia kuin olisin aluksi ajatellutkaan, he pääsivät useinkin yllättämään... Aion todellakin lukea kirjasarjan loputkin neljä osaa ja suosittelen myös muitakin tarttumaan kirjaan, jos historia kiinnostaa!

Aiheeseen liittyvää: Tutankhamunin hauta löydettiin 1920-luvulla Kuninkaiden laaksosta ja siitä on tehty hyvin onnistunut mini tv-sarja, joka kantaa tuon kuuluisan faaraon nimeä; Tutankhamun. Suosittelen katsomaan, jos aihe kiinnostaa!

Arvosanaksi tälle kirjalle annan kevyesti 4+/5.

Christian Jacq: Nefer Vaitelias, Valon kivi-sarjan ensimmäinen osa.

Alkuperäinen nimi: La Pierre de Lumière, Néfer Silencieux.

Gummerus, 2000.

347 sivua.

Tämä minun versioni oli Suuren Suomalaisen Kirjakerho Oy:n kuukaudenkirja.

-peace & love, and respect to you all-

Himoshoppaajan salaiset unelmat-kirja vs. Confessions of a shopaholic

On taas se aika elämästä, kun on pakko lukea jotain kevyttä naistenhömppää ja heittää aivot narikkaan. Joten kun bongasin kirpparilta viidelläkymmenellä sentillä tämän aikoinaan paljonkin kohutun Sophie Kinsellan Himoshoppaajan salaiset unelmat, niin päätin vihdoinkin lukea, että mistä on kysymys. Toki, kirjan perusidea oli tuttu, mutta entä loput? Voin sanoa, että tämä olikin ihan yllättävän hauskaa luettavaa ja aika kului rivakasti siihen uppoutuneena. Eli sellaista perua chik-littiä. No sitten päätin, että katsonpa nyt sen vuonna 2009 tästä brittiläisesta kirjasta tehdyn amerikkalaisen elokuvan, Confessions of a Shopalcoholic, ja silloin vasta hämmennyinkin... Kirja ja leffa olivat nimittäin niin erilaiset etten muista koskaan näin isoihin eroihin törmänneenikään. Siinä olisi ihan hyvin voinut olla jokin aivan toinen kirja kyseessä! Ja tosissaan ihmettelen vielä sitä, että se elokuvakin oli sellaiseksi "aivot narikkaan-hömppäkomediaksi" ihan yllättävän katsottava. Ei nyt ehkä mitään oscariainesta, mutta kuitenkin ihan sellainen "kerran katsoo ohimennen, kun se nyt tulee"-tyyppinen elokuva... varsinkin naisille.

"Becky Blomwood elää shopatakeesn ja shoppaa elääkseen. Niinpä nainen, joka museoissakin tekee ostoksia, huomaa pian olevansa korvia myöten veloissa. Postiluukusta sataa karhukirjeitä ja luottokorttiyhtiö on takajaloillaan. Jotain on tehtävä.

Becky yrittää säästää, mutta hyvät päätökset sortuvat Lontoon putiikkien houkutuksiin. Lisätulojen hankkiminen johtaa noloihin tilanteisiin: liikeapulaisen kun ei ole tarkoitus piilotella vaatteita ostajilta eikä työnhakijan valehdella puhuvansa sujuvasti suomen kieltä.

Mutta Becky ei lannistu. Ehkä lottovoitto osuu kohdalle - ja onhan Englannin 32. rikkain mieskin vielä vapaalla jalalla.

Mitä eroa kirjalla ja leffalla sitten oli? Olisi oikeastaan helpompi sanoa, että mitä yhteistä niillä olisi ollut. Eikä niillä muuta yhteistä oikeastaan ollutkaan kuin holtiton shoppailu, isot laskut ja perintätoimistot. Niin ja ihmisten nimet, ne sentään olivatkin samat, vaikka ihmiset muuten olivatkin aivan erilaisia, mitä nyt ehkä pääosahahmo Rebekca, joka oli melko samantyylinen kirjassakin. Tällä kertaa muutoksia oli niin paljon, että elokuvan koko juoni shoppailuaddiktion taustalla muuttui aivan täysin. Joten jos pitäisi arvioida sitä, kuinka hyvin elokuva onnistui kyseisestä kirjasta, niin en voisi antaa sille edes ykköstä. Yleensä suuret muutokset, ja varsinkin juonikuvioiden todelliset rääkkäykset, harmittavat minua ja paljon, mutta nyt niillä ei ollut oikeastaan väliä. Tämähän oli kuitenkin vain sellaista kerran katsoo-hömppää, jolla ei ollut ihmeempää vaikutusta minuun. Jos taas joistakin lempikirjoistani tehtäisiin tai oltaisiin tehty näin suuresti muutettu leffa, olisin ollut aivan kauhuissani! Niiden toivoisin onnistuvan täydellisesti... tai ainakin melkein. Tällä ei ollut väliä. Nyt sainkin tavallaan kaksi erilaista hömppäkokemusta yhden hinnalla. Lisäksi sain nauraa niille muutoksille, jotka olivat ironisesti ajateltuna todella hauskoja! Kuten esim. kun elokuvassa, Suze ja Tarkie menivät naimisiin, niin taas kirjassahan he olivat kyllä serkuksia, ja ainakin minun mielestäni hyvin siveitä ja viattomia. LOL!    

Kuvat leffasta Confessions of a Shopaholic.

Anyway, jos tykkäät lukea toisinaan naistenhömppää ja tämä kirja osuu tiellesi halvalla, niin antaa palaa! Itse ainakin nautin lukemisesta suurin piirtein samaa luokkaa mitä nyt yleensäkin tällaisia kirjoja luettaessa. Eli aivot todellakin olivat narikassa! Samaa sanoisin myös elokuvasta, kyllä senkin katsoo... ainakin kerran, luultavasti. Saman tyylistä naistenhömppää kuin tuon kategorian leffat yleensäkin. Kummassakin oli monia hauskoja ja osuvia kohtia, sekä vinkeitä näkökulmia. Lisäksi ne molemmat olivat myös omalla tavallaan melko opettavaisia, ainakin kaikille himoshoppaajille... Sillä oikeasti monet naiset kärsivät salaa samoista ongelmista kuin kirjan päähenkilö ja siihen olisi hyvä löytää jonkinlaista apua, tukea ja vastauksia. Zemppiä tytöt!

Arvosana sekä kirjalle, että elokuvalle on tällä kertaa suht helppo antaa... ja pistetäänkin kirjalle 3,5 ja leffalle 3- (tai 2,5 - 3-).

Sophie Kinsella: Himoshoppaajan salaiset unelmat (2000)
335 sivua.
Kustantaja: WSOY

Leffa:
Confessions of a Shopalcoholic (2009)
Näyttelijät: Isla Fisher, Krysten Ritter, joka on muuten pirun kova mimmi!, Hugh Dancy
1h 44min

-peace & love, and respect to you all-

Alan Drew: Vesipuutarhat [2008]

"Istanbul 1999. Itä ja länsi, muslimit ja kristityt. Kaksi perhettä, kaksi kulttuuria."
(Takakansi)

Ostin tämän kirjan kirpparilta kahdella eurolla, koska kansi oli kaunis ja aihe mielenkiintoinen, että sopiva Helmet-lukuhaasteen kohtaan, jossa etsitään pakolaisista kertovaa kirjaa... Itse en mitenkään äärettömän paljon tiedä kurdien elämästä, mutta haluan toki saada tietää lisää, ja ihmiselle joka rakastaa yleistietoa, mutta ei tietokirjoja, on kaunokirjallisuus yksi parhaista tavoista napsia nippelitietoa kiinnostavista asioista. Kirjailija Alan Drew ei ollut minulle myöskään ennestään tuttu, mutta kirjan takakannessa oleva lause, Helsingin sanomien arvostelusta, herätti tarpeeksi kiinnostustani: "Mieleen tulee kahden suvun - Montaguet ja Capuletit - vihanpito Romeosta ja Juliasta."  Ja onhan Romeo ja Julia toki yksi maailman tunnetuimmista rakkaustarinoista, että tragedioista, ja Leonardo DiCaprio tietenkin ihana Romeon roolissa, joten ajattelin tämänkin olevan ihan sopivaa luettavaa itselleni... Kaikki mahdolliset virheet ja erheet, joita kirjoittamassani tekstissä voi olla, johtuvat ainoastaan tietämättömyydestäni muslimien ja pakolaisten elämästä, ja pahoittelen niitä jo valmiiksi.

Kirja kertoo kahden täysin erilaisen perheen tarinaa, Istanbulista Gölükin kaupunginosasta, vuonna 1999, kun he joutuvat tuhoisan maanjäristyksen jälkeen muuttamaan samaan pakolaisleiriin. Sinan on muslimi ja hän on vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa asunut jo vuosia Turkissa, he ovat tulleet sinne aikoinaan kurdipakolaisina. Sinan on edelleenkin hyvin katkera amerikkalaisille, joita hänet on opetettu jo pienestä asti vihaamaan. Nyt he kuitenkin asuvat naapureinaan amerikkalainen perhe, jonka isä, Marcus, on opettajana lähetyskoulussa. Heidänkin perheensä on asunut Turkissa jo lähes 20-vuotta ja heidän poikansa, Dylan, on syntynytkin siellä, mutta silti häntä karsastetaan ja pidetään pelkästään amerikkalaisena. Sinanin perheessä taas eletään, niin kuin normaaleissa muslimiperheissä on kai tuolloin eletty, eli naiset käyttävät huntua ja mies käy töissä, sekä tienaa elannon pereelle, ja perheen naispuoliset jäsenet taas huolehtivat kodista ja perheen miespuolisten jäsenten hyvinvoinnista... Írem, heidän tyttärensä on 15-vuotias, ja hän on aina tuntenut, ettei hänestä välitetä, eikä häntä rakasteta yhtä paljon, kuin 9-vuotista pikkuveljeä Ísmailia. Ja osittain hän on myös oikeassa, sillä Sinan tuntee hirveää syyllisyyttä siitä ettei hän osaa, eikä voi niin näyttää tunteitaan tyttärelleen. Mutta heidän kodissaan on muutenkin käyttäytyminen ja tunteiden näyttäminen hirveän rajoitettua, Sinan mm. varoo, etteivät lapset ole näkemässä, jos hän osoittaa minkäänlaista läheisyyttä vaimolleen. Tosin hän on kuitenkin ylpeä siitä, ettei ole fundamentalisti ja pakota vaimoaan pukeutumaan abayaan, niin kuin jotkut miehet tekevät. 

Kun tuhoisa maanjäristys sitten tuhoaa koko Gölükin kaupunginosan, menee Sinan täysin tolaltaan luullessaan poikansa Ísmailinkin kuolleen. Hän unohtaa ja hylkää perheensä, ja uppoutuu rukoukseen seuraaviksi kahdeksi-kolmeksi päiväksi... Lopulta Ísmail kuitenkin löydetään elossa kaivauksien seasta, sillä Marcuksen vaimo, Sarah, on uhrannut henkensä pelastaakseen pojan. Ja vaikka Sinan onkin onneissaan poikansa löytymisestä, saattaa tilanne hänet kuitenkin kiusalliseen kiitollisuudenvelkaan amerikkalaiselle Marcusille... Ja vasta neljäntenä päivänä hän muistaa vaimonsa ja Íremin, ja etsii heidät. Lopulta hän löytääkin vaimonsa jo lähes seonneena, ja Íremin joka on yrittänyt pitää huolta äidistään. Mutta Sinan ei vielä silloinkaan osaa sanoa mitään lohduttavaa tyttärelleen, sillä häntä hävettää niin perheensä hylkääminen, ja Íremin tunne, ettei kukaan edes huomaa häntä vain kasvaa, kun muut häärivät, lievästi loukkaantuneen Ísmailin ympärillä... Koko kaupunginosa odottaa apua valtiolta, mutta sitä ei vain kuulu. Yhdeksäntenä päivänä Marcus ja hänen 17-vuotias poikansa, Dylan, kuitenkin palaavat Amerikasta, ja heillä on mukanaan paljon tarvikkeita, sekä monia lähetystyöntekijöitä, lääkäreitä ym. apulaisia. Ja koska valtiolta ei tule apua, kaupunkilaiset muuttavat pitkin hampain amerikkalaisten rakentamaan telttaleiriin. 

Kun kristityt amerikkalaiset, sekä turkkilaiset, kurdistanialaiset ym. muslimit sitten joutuvat asumaan samassa pakolaisleirissä, tulee totaalinen kulttuurien yhteentörmäys. Dylan ja Írem yrittävät sovittaa rakkauttaan yhteen tuossa maailmassa, jossa kukaan ei hyväksy heidän suhdettaan, ja vaikkeivat he ole edes koskettaneet toisiaan, pelko paljastumisesta on suuri. Rako Íremin ja hänen perheensä välillä kasvaa vain kokoajan suuremmaksi, kun Dylan kertoo ihmeellisiä ja hieman ahdistaviakin tarinoita siitä miten asiat ovat muualla... ja he suutelevat. Mutta pian Íremistä juorutaankin jo inhottavia asioita pitkin leiriä, sillä heidät on nähty kerran kävelemässä yhdessä... Pahanilmanlinnut alkavat painostaa Sinania ns. lukitsemaan tyttärensä telttaan äidin vahdittavaksi. Ja kun puheet vain yltyvät, niin pian he jo painostavat Sinania erottamaan Íremin perheestään, ja lopulta he yrittävät yllyttää tätä jopa tappaamaan hänet. Sillä muuten Íremin nk. "siveetön" touhu voisi tahria koko perheen nimen. Näin Istanbulissa, syksyllä, vuonna 1999. Vaimon vielä painostaessa vieressä, Sinan onkin vaikeiden valintojen äärellä. Sillä Írem voisi tahria pikkuveljen, Ísmailinkin, tulevaisuuden, jonka vuoksi Sinan on valmis tekemään lähes mitä tahansa ja tuleekin tekemään monia huonoja valintoja... Kun amerikkalaiset sitten alkavat vielä kiertää leirissä puhumassa Jeesuksesta ja syntien anteeksiannosta, kokevat muslimit sen käännyttämisenä. Mitä se toki tavallaan onkin, silti itselläni on vain välillä niin vaikea ymmärtää sitä, etteivät kaikki usko Jumalien olevan yhtä ja ns. palvontatapojen vain eroavan toisistaan, ja ettei siinä ole mitään pahaa. Kuitenkin... Ilmapiiri leirissä muuttui koko ajan vain vihamielisemmäksi ja leiriläiset alkoivat pitää näreissään kokouksia amerikkalaisia vastaan, ja pian alkoivat myös väkivaltaisuudet, eikä leirissä ollut enää turvallista. Dylan ja Írem yrittävät löytää tilaa suhteelleen, paikassa, jossa ei ole tilaa moiselle suhteelle, ja silloin he vasta itsekin huomaavat, että kuinka erilaisista kulttuureista molemmat heistä tulevat, ja kuinka vaikeaa niitä onkaan yrittää sovittaa yhteen... Monien sattumien ja väärinkäsitysten johdosta kirjassa on todella traaginen loppu.

Oli ihan hullua, että vuosi oli 1999. Jolloin itse ajatteli maailman olleen jo suht sivistynyt, mutta silti ajattelutapa oli - ja on tietysti edelleenkin - monin paikoin kauhistuttavaa. Se miten kirjassa kerrottiin monien tyttöjen kohtalosta, kun heidät oli erotettu perheestään tai viety jopa vuorille tapettavaksi, oli jotain sellaista, mitä on vaikea ymmärtää... Mutta ymmärtää kuitenkin, mutta ei haluaisi. Tässä kirjassa ei ollut ns. hyvää ja pahaa puolta, vaan oli hyviä ja pahoja ihmisiä, väärinkäsityksiä ja kulttuurieroja. Pienestäkin lumipallosta saa pyöriteltyä ison lumiukon... Tämä kirja oli todella hyvä lukea, nyt varsinkin, kun pakolaiskysymykset ovat olleet paljon esillä meillä Suomessakin. Sillä kirja havainnollisti todella sitä, että kuinka erilaisita maailmoista olemme kotoisin ja kuinka vaikeaa näiden kahden kulttuurin yhteensovittaminen voi toisinaan ollakaan. Mutta jos yrittäisimme kaikki yhdessä tulla vastaan, asiat voisivat olla paremmin. Toivon niin... Ja respectit kaikille, jotka työskentelevät pakolaisten parissa, ja voimia työhön! Ja pakolaisille taas sanoisin, että yrittäkää auttaa meitä ymmärtämään, yritettäisiin kaikki tulla hieman vastaan, niin tämä voisi tulla toimimaan. Ja sori, mutta pistäkää toppatakkia päälle, nimittäin ikävä kyllä te olette juuri saapuneet ihan pirun kylmään maahan! Peace & Love, and respect to you all!


Tästä kirjasta oli erittäin vaikea kirjoittaa minkäänlaista arvostelua, sillä kirja oli niin moniuloitteinen. Se oli erittäin hyvä, ja olisi niin monia asioita, joita haluaisin siitä kertoa, ja monia kohtia lainata, mutta sanat eivät vain riitä, ellen kirjoittaisi romaanin pituista arvostelua, mitä tämä toki alkaa jo lähentelemäänkin... Tarina kertoi myös ystävyydestä ja olisi siinä mielessä sopiva kirja luettavaksi BFF-lukuhaasteeseenikin.
Arvosanaksi annan tälle 5/5.

Alan Drew: Vesipuutarhat (2008)
Englanninkielinen alkuteos: Gardens of Water
Kustantaja: Otava
394 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Kaari Utrio: Pirita, Karjalan tytär

Erään orjattaren tarina vallankumouksen alla kuohuvasta Novgorodista 1470-luvulla.

Minulla on ollut tässä pieni Kaari Utrio putki takana, joista viimeisimmäksi luin tämän orjattaren, Pirita, Karjalan tyttären tarinan. Tällä kertaa olemme suureksi mielenkiinnoksi 1470-luvulla Venäjällä, ja pääsemme seuraamaan kuinka, suuriruhtinas Ivan Vasiljevitsh Moskovasta, lannistaa itsenäisen, mutta silti Venäjälle kuuluvan Novgorodin lopullisesti valtansa alle. Tämä tarinan osuus onkin erittäin mielenkiintoista, hyvin kirjoitettua historiallista luettavaa. Pirita on latinalaisen luopiomunkin ja aatelisneidon kielletyn rakkauden hedelmä, jonka vanhemmat kuolevat hänen ollessaan vielä lapsi. Sen jälkeen ystävälliset kauppiaat ottivat hänet matkaansa, kotoa Karjalasta ja myivät lopulta seitsemän vuotiaan Piritan Novgorodissa, pikkuorjaksi Avraamovien taloon... Ja koska Pirita on orja, eivät häntä kosketa aivan samat säännöt, kuin vapaita ihmisiä. Siksi Piritan käsitykset mm. uskonnosta, synnistä, velvoitteista yms. erityisesti tuohon aikaan (ja mikseivät edelleenkin) tärkeinä pidetyistä asioista, ovatkin hieman poikkeavat, varsinkin sen ajan naiselle. Sillä ne koostuivat Isä Henrikin latinalaisista opeista, talon ortodoksisista tavoista, sekä keittiöorja Darjan vanhoista uskomuksista. Pirita ei myöskään ole kovin uskonnollinen, sillä laki ei velvoita orjaa käymään kirkossa, niin kuin vapaan naisen. Pirita onkin siis monessa mielessä, juuri sopiva päähenkilö kertomaan tätä tarinaa...

[KIRJAN JUONI] Aluksi Pirita häärii talon tyttären, Eudoxian piikana. Mutta Eudoxia on syntinen nainen, jolla on suhde, ja tästä kostoksi hänen perheensä päättää naittaa hänet erittäin vanhalle ja hurskaalle miehelle Lev Kolyvanoville. Toimitellessaan Eudoxian asioita kaupungilla, Pirita kasvaa tytöstä neidoksi, ja samaan aikaan hän näkee ja hämmästelee vallankumouksen alla kuohuvaa Novgorodia, sekä tutustuu Mustan rahvaan Borikseen. Lopulta Eudoxia päättää murhata isänsä päästäkseen eroon ikävästä naimakaupasta, mutta talon uusi isäntä, Eudoxian veli, Afim Avraamov, naittaa hänet silti, koska näin hän pääsee kätevästi eroon ikävästä sisarestaan. Pian Afim huomaa myös jo neidoksi kasvaneen Piritan ja ottaa tämän vuoteeseensa. Pikkuhiljaa Piritasta tuleekin talon epävirallinen emäntä, kun hän alistuu Afimin sänkyyn ja kaikkeen... Piritan ajatusmaailmassa, häntä eivät kosketa asiat, joita parhaillaan tapahtuu ympäri Novgorodia, hän ajattelee, että hänen tärkeimpänä tehtävään on vain selvitä hengissä ja toteuttaa isäntänsä toiveet. Sillä eihän orjalla ole vapaata tahtoa, eihän orjaa kosketa samat säännöt, kuin muita. Tällaisesta ajattelutavasta Mustan rahvaan Boris usein moittiikin Piritaa. Mutta Pirita saa nauttia kuitenkin suhteellisen hyvistä oloista Afimin sängynlämmittäjänä, kunnes tämä menee naimisiin korskean ja määräilevän Natalian kanssa, joka on päättänyt päästä eroon Piritasta. Samaan aikaan Afim sekaantuu myös nk. latinalaispuolueen asioihin, kun huumaavan hurmaava, Novgorodin kuningattareksi kutsuttu, Marfa Boretskaja kietoo hänet (ja muutkin kaupungin korkea arvoiset miehet) pikkurillinsä ympärille. Tätä Afim saa katua lopun elämäänsä... 

Kaupungilla kulkiessaan Pirita on nähnyt muutaman kerran Borista ja suhteen seurauksena hän tulee raskaaksi. Samaan aikaan, talon uusi emäntä, Natalia, odottaa isänälle lasta, joten Pirita päättää valehdella, että hänenkin lapsestaan tulisi Afim Avraamovin perillinen. Sillä mitä Mustan rahvaan Boriksella olisi tarjota hänen lapselleen... ei mitään. Vuosien vieriessä, Pirita ja Nataliakin alkavat ystävystyä, sillä heillä on yhteinen vihollinen, Marfa Boretskaja, joka on vievä koko perheen tuhoon. Afimin sotkeutuessa yhtä syvemmälle latinalaispuolueen asioihin ja koko ajan siitä lisää ahdistuneena hän muuttuu pikkuhiljaa ärtyneeksi juopoksi, jonka nyrkkiä naiset saavat alituiseen varoa. Tuohon aikaan nk. kotikurin jakaminen oli vielä sallittua, ja mies sai läimiä naista menemään mielensä mukaan... Novgorodin mellakoiden vain yltyessä, joista yksi koitui lopulta Nataliankin kohtaloksi, hänen talloutuessa ihmismassaan, alkaa Piritakin miettiä ympäristöään. Ja kun suuriruhtinas sitten lopulta tulee ja pistää Novgorodin matalaksi, ja vie tältä itsenäisyyden päättää asioistaan, joutuvat kaikki latinalaispuolueen kannattajat tulilinjalle. Yhtäkkiä Novgorodin kauneinta naista, Marfaa poikineen ollaankin viemässä teloitettavaksi ja kaikkien heidän kannattajiensa omaisuus takavarikoitu. Koko Avraamovien perhe joutuu lähtemään pakomatkalle kohti ankaraa Karjalan Lappia... Josta jokainen on löytävä kohtalonsa.

[MINUN MIETTEENI] Kirjassa kuvattiin ihan pirun hyvin ja niin elävästi, tuolloisen Novgorodin tapahtumia ja vallankumousta, että tuntui todella tietävänsä, että millaista siellä oli olla paikan päällä! Oli hienoa, että päähenkilö oli orjanainen, jonka omia toimia ei rajoittanut sääty, jolla oli suhde Mustan rahvaan Borisin kanssa, sekä pääsy näkemään ylempien toimia Avraamovien talossa. Nainen, jolla oli näkymätön pääsy kaikkialle, hänen toimittellessa kaikenlaisia asioita ylemmilleen ympäri Novgorodia, kuten hakemassa myrkkyä tai vahtimassa ovia yms. Hänen alistuessa kaikkeen mitä eteen tulee, kuitenkaan alistumatta. Afimin sekaantuessa yhä syvemmälle latinalaispuolueen toimiin, muuten ortodoksisessa Novgorodissa, sekä suhde Marfaan, ja kaikki se katuminen, mutta taas lankeaminen, toi sellaisia hyviä kirjallisuuteen sopivia jännitteitä ja ristiriitoja ihmisten ja asioiden välille...

Kaari Utrion tuotanto on muuten suhteellisen vaihtelevaa, eikä tämä ollut ihan hänen parhaimpia kirjojaan... Joten ihmiselle, joka ei ole vielä lukenut hänen teoksiaan, suosittelisin tietenkin todellakin tutustumaan niihin, mutta ehdottaisin kuitenkin aloittamaan jostain muusta. Ehkä, mielestäni hänen parhaimmista teoksistaan, kuten Yksisarvinen, Tuulihaukka tai Sunneva. Yksisarvinen on mielestäni hänen parhaimpia kirjojaan, ja olen lukenut sen kolmesti, sen sanotaan yleisestikin olevan Kaari Utrion kaunein rakkaustarina. Kyseinen saaga kertoo Euroopan synnystä ja ensimmäisestä ristiretkestä, sekä tietenkin rakkaudesta. Se on yksi parhaimmista lukemistani suomalaisista kirjoista, ja ainakin historiallisista rakkausromaaneista ihan ykkönen. 

Tälle kirjalle on melko vaikea antaa arvosanaa, mutta 3,5+/5, on melko kohdallaan.

Kaari Utrio: Pirita, Karjalan tytär (1972)
Kustantaja: Tammi
297 sivua. 

-peace & love, and respect to you all-

Kaari Utrio: Karjalan kruunu

Kaari Utrio on yksi lempikirjailijoistani hänen genrestään ja nyt minulla onkin ollut sellainen Utrio-putki, että olen viime viikkoina lukenut kolme hänen kirjaansa. Näitä ei mielestäni pitäisi kutsua pelkästään historiallisiksi rakkausromaaneiksi, vaikka rakkaus usein onkin kirjojen keskiössä, ihmisten kohtalot kuitenkin ovat toisinaan niin surkeita, että mennään melkein tragedian puolelle. Silti historia- ja yleissivistysnarkkarina pidän kovasti Utrion kirjoista, hän kun on kuitenkin historian maisteri - mitä kunnioitan suuresti - joten nippelitiedot ovat aina tiptop hänen teoksissaan. Tietysti se voi toisista kuullostaa jopa tylsältä (Whaat?! How is this possible!?), mutta kun koko kirja on hyvin ja hyvällä huumorilla kirjoitettu, tulevat nippelitiedot oikeastaan niin kuin huomaamatta kaupan päällisiksi... Aina välillä hauskan kohdan yllättäessä, saatan lukea sen ääneen miehelleni ja hän sanoi kerran Utrion olevan Karjalalaismaista huumoria, ja mielestäni se oli melkoisen hyvin kuvaavasti sanottu.

Karjalan kruunu on itsenäinen jatko-osa *Pirkkalan pyhille pihlajoille*, joista kirjoitinkin jo aiemmin. Pirkkalassa olivat pääosissa Tuomas Haukka ja hänen vaimonsa Barbara Catillina, ja nyt tässä Karjalan kruunussa pääsemmekin seuramaan heidän lastensa Halvastin, Ragvaldin ja Beatrixin, sekä hieman Kettilinkin elämää. Kirjan tapahtumat alkavat 1200-luvun lopusta, kun 12-vuotias Anna saapuu Hämeestä Turkuun, Halvastille naitettavaksi. Anna on saanut elää Hämeessä, kuin pellossa, hänen äitinsä sairastettua viime vuodet ja isänsä hummailtua vaan jalkavaimonsa kanssa. Vaikka Anna onkin ylhäistä sukua, ei kukaan kuitenkaan ole pitänyt huolta hänestä ja ns. opettanut naistentavoille, joten saapuessaan rikkaaseen Haukan taloon Anna on täysin häpeissään mitättömistä vaatteistaan ja taidoistaan. Anna on sen verran nuori vielä, ettei hänellä ole kummempaa omaa luontoa, ja tullessaan kahden vahvatahtoisen naisen, domina Barbaran ja hänen tyttärensä Beatrixin, eteen hän vain myötäilee heitä ilman omaa tahtoaan. Halvast ei kummemmin välittäisi Annaa naida, mutta Barbara Catillinan talossa määrää Barbara - Tuomas Haukan kuoltua - ja hänen sanansa on laki, vaikkei tuohon aikaan vielä kovin suopeasti katsottukaan vahvatahtoista naista perheen päänä, on Barbara kuitenkin ansainnut kunnioitetun maineensa, ja Halvastin on naitava pieni ja ruma Anna, koska naimakauppa on ns. edullinen Haukan talolle. 

Ragvald taas ei oikeasti edes ole Tuomaksen ja Barbaran lapsi, joten häntä on lapsesta asti ohjattu kirkollisiin hommiin. Hän ei itse edes usko Jumalaan, mutta on sitäkin halukkaampi kiipeämään yhteiskuntaluokassa mahdollisimman korkealle pallille. Kettil jää melko pienelle huomiolle tässä kirjassa, mutta sitten on vielä heidän sisarensa - tosin ei (onneksi) Ragvaldin verta oleva - Beatrix. Kaunis ja kaikkien kadehtima nainen, joka on lopen kyllästynyt avioliittoonsa, yli 35 vuotta vanhemman miehen kanssa ja kaipaa seikkailua. Muutenkin Beatrix on perin pohjin tylsistynyt ja kylmä nainen, joka ei välitä edes lapsistaan. Ja seikkailunsa hän tuleekin saamaan... Kun Ragvald palaa maailmalta opiskelemasta takaisin Turkuun, ja kohtaa perheensä ensimmäistä kertaa vuosiin, ei kaikki menekään niin kuin hän on rationaalisesti ajatellut. Sillä Beatrix viettelee Ragvaldin ja siitä heidän molempien alamäet alkavat, sillä tämä suhde on vievä heidät tuhoon... Beatrix nimittäin löytää keinon, kuinka hän voi kiristää Ragvaldin luokseen aina kun haluaa, eikä Ragvaldin lopulta auta muu kuin karata Halvastin matkaan ristiretkelle Karjalaan. Se tulee olemaan syntiensä kanssa yksin jäävän Beatrixin loppu...

Halvast on halajanut ristiretkelle jo vuosia, päästäkseen pois kotoa ja saadakseen ritarinarvon, sillä kauppiaaksi, jatkamaan Haukan kauppahuonetta, hänestä ei ole. Karjalasta Halvast löytääkin itselleen isännän, marski Tyrgils Knutssonin, jota hän seuraa aina Karjalasta Ruotsiin, ja vaimonsa Annan hän unohtaa vuosiksi Turkuun. Marskin kuoltua väkivaltaisesti vallananastuksen aikaan, menettää Halvast isäntänsä ja uskonsa. Hän katkeroituu kirkolle niin, että päättää muuttaa mahdollisimman kauas kirkon pitkälle ulottuvista kourista. Ristiretkeltä Karjalaan, hän on saanut sieltä palkkioksi myös tontin, jonne hän nyt päättää rakentaa oman mökkinsä, omilla säännöillään ja hänen mökkinsä tontillehan ei yksikään pappi tule astumaan... Matkalla Karjalaan Halvast oppii lopulta myös rakastamaan Annaa, varsinkin kun tämä vihdoinkin kantaa hänelle lasta. Annaa pitää itseäänkin käsitellä melkein, kuin lasta, sillä hän on hirmuisen arka ja pelkää suututtamasta ihmisiä. Tosin raskauden ja Halvastin rakkauden myötä, sekä oman kodin emännäksi päästyään, varsinkin kun paikalla ei ole muita naisia arvostelemassa hänen taitojaan, Annakin löytää sisältään hieman vahvuutta ja uskallusta olla oma itsensä, ja kasvaa niin naisena, kuin ihmisenäkin. 

Pakko sanoa, että yleensä pidän Utrion kirjoista enemmän, tämä oli jotenkin kuiva, ilman intohimoa. Vaikka pidinkin siitä, että kertoja vaihtui aina joka luvussa, jolloin vaihtelua tuli ilkeiden ja juonittelevien Beatrixin ja Ragvaldin pään sisälle pääsemisestä, jäi se kuitenkin vähän kuivahkohksi historiankuvaukseski, joka tosin myös oli mielenkiintoista luettavaa, mutta ei niin koukuttavaa, kuin yleensä... Jos tämä olisi ollut ensimmäinen lukemani Utrion kirja niin en olisi niitä varmastikaan näin paljon ahminut, kuin mitä nyt olen. Halvast-sarja kuitenkin jatkuu vielä kahdella ilmeisesti itsenäisellä teoksella; Katarinan taru ja Neidontanssi, ja vaikkei tämä Karjalan kruunu nyt niin sytyttänytkään, aion kuitenkin (ja tietenkin) lukea myös ne, sillä eihän tätä nyt keskenkään voi jättää ja ovathan ne kuitenkin yhden lempikirjailijani Kaari Utrion kirjoja, joten on vähän niin kuin myös pakko lukea ne. 

Arvosanaksi tälle annan 3/5.

Kaari Utrio: Karjalan kruunu

Kuuluu nk. Halvast-sarjaan.
Tammi, 1978.
296 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

P.D James: Usko ja epäilys

Siitä on aikaa, kun olen viimeksi lukenut P.D Jamesin kirjoja, ainakaan tietoisesti. Joten Usko ja epäilys olikin hyvä muistutus siitä, että miksi tämän edesmenneen rikoskirjallisuuden aatelia olevan naisen teoksia kannattaa lukea. Sillä tässä dekkarissa oli kaikki kohdallaan; hyvä, hieman omalaatuinen ja vanhanaikainen etsivä, mielenkiintoinen miljöö -pappisseminaari, joka ei meille normaaleille kaduntallaajille ole todellakaan ihan tuttu ympäristö, mutta sitäkin kiinnostavampi- mielenkiintoisine ja hieman erikoisine ihmisineen, sekä hieman rakkautta ilmassa ja hyvän kokoinen pähkinä purtavaksi. Oli kiva lukea väliin tällaista tarpeeksi toiminnallista, mutta kuitenkin "kilttiä" dekkaria, Ahnhemin ja muiden huippu dekkaristien kirjojen jälkeen, jotka ovat viime aikoina olleet jopa ihan yllättävänkin raakoja, vaikkakin pirun hyviä! Mutta tiedätte varmaan tunteen, kun joskus pitää lukea jotain vähän kevyempää... Eli kun äsken mainitsemistani Ahnhemeista ja muista lähdetään keventämään, ja päädytään lopulta sellaiseen Agatha Christiemäiseen murhamysteeriin, niin Usko ja epäilys oli tyyliin sillä levelillä ja olinkin siihen erityisen tyytyväinen.

"Ylikomissario Adam Dalgliesh tutkii murhia ja mutkikkaita ihmissuhteita pappisseminaarissa. St. Anselmin pappisseminaarin kuolemantapaukset näyttävät aluksi onnettomuuksilta, mutta ennen pitkää Adam Dalgliesh löytää itsensä selvittämästä murhamysteeriä, johon ovat sekantuneet niin seminaarin opettajat, oppilaat, kuin satunnaiset vierailijatkin. Ylikomisario Dalgliesh joutuu sukeltamaan syvälle suljetun yhteisön salaisuuksiin ennen kuin paljastuu, millaisia syntejä pappismiesten keskuuteen on pesiytynyt. Oudot sattumat tuovat yhteen ihmisiä vuosien takaa. Kohtalokkaalla hetkellä yhdellä jos toisellakin tuntuu olleen asiaa rannikolle..."
(Takakansi)

Adam Dalgliesh on Scotland Yardin ylikomisario, hieman sellainen yksinäinen susi tyyppinen hahmo, tällä kertaa kuitenkin ilman alkoholiongelmaa... Kirjan tapahtumat alkavat, kun pappisseminaarissa opiskelleen ja kuolleen pojan isä, tunnettu Sir Alred Treeves tulee pyytämään Scotland Yardia tutkimaan uudestaan hänen poikansa Ronaldin kuolemaa - vaikka St. Anselmin paikkakunnan poliisit olivatkin jo selvittäneet sen tapaturmaksi, ja poika polttohaudattu - ei ylikomisario Dalglieshin auta muu, kuin palata lapsuutensa lempipaikkaan. Hän ei ole vieraillut St. Anselmissa sen koomin, ja joutuukin nyt vuosien jälkeen inhottavasti tunkeutumaan tuonne rauhan tyyssijaan tutkiakseen mahdollista murhaa. Paikka on hänelle "pyhä", eikä hän haluaisi uskoa minkään pahan pesivän sen seinien sisällä, mutta St. Anselmin ihmiset ovat aivan yhtä syntisiä kuin muutkin... 

Pienessä pappisseminaarissa on alkamassa viikonloppu ja Adamin saapuessa paikalle, koululaitos on jo suhteellisen tyhjillään, useiden oppilaiden ollessa seuraamassa opiskelutoverinsa ensimmäistä saarnaa omassa kirkossaan. Paikalla on enää vain muutama oppilas, papit, sekä muutamia muita opettajia ja pappisseminaarin työntekijöitä. Lisäksi paikalle on kokoontunut erikoinen joukko viikonlopun muista vieraista; Campridgestä muutaman kerran lukukaudessa, kirjallisuutta opettamaan tullut nuori tohtori Emma Lavenham ja tutkija Clive Stannard, joka vieraili St. Anselmissa sillon tällöin tutkiakseen heidän kirjastoaan, sekä kaikkien vihaama Arkkidiakoni Crampton, joka taas on tullut paikalle etsiäkseen syitä pienen ja elitistisen koulun sulkemiseen, heidän lisäkseen paikalle on vielä saapunut huonoksi onnekseen, silloin tällöin St. Anselmissa hermolomalla käyvä paikkakuntalainen poliisi, mielenterveysongelmista kärsivä Roger Yarwood, joka kantaa henkilökohtaista kaunaa Arkkidiakoni Cramptonille. Koossa on siis vain suhteellisen pieni porukka, Englannin rannikolla, huonokuntoisen tien päädyssä sijaitsevassa pienessä ja vanhassa, ehkä hieman kolkossakin pappeinkoululaitoksessa, pimeänä ja myrskyisenä viikonloppuna... ja joukossa on mukana murhaaja! - Siinä - on ainekset kunnon dekkarille.

Vajaata viikkoa ennen komisario Dalglieshin tuloa, vanha taloudenhoitaja, Margaret Munroe, nukkuu rauhallisesti pois, tai siltä se ainakin näyttää...  Margaretilta jää kuitenkin jälkeensä salainen päiväkirja, johon hän on vuosia kirjoittanut muistelmiaan. Päiväkirjamerkinnät tulevat paljastamaan paljon seminaarilaisten elämästä ja antamaan Adamille niin vastauksia, kuin herättämään ainakin yhtä paljon kysymyksiäkin. Ja jo ensimmäisen yön jälkeen Adam joutuukin pyytämään apujoukkoja Lontoosta, kun koulun kirkosta löytyy yksi viikonlopun vieraista murhattuna ja ns. taiteellisesti esillepantuna kuuluisan maalauksen eteen, joka on myös ollut yhtenä kiistakapulana koulun lopettamisen suhteen, sillä kuka tulee saamaan koulun mittaamattoman arvokkaat taide-esineet, sekä myyttisen Pontius Pilatuksen kirjoittaman teloituskäskyn, joka huhun mukaan on piilotettu kouluun. Dalglieshin oma pieni tutkijajoukko saapuu Lontoosta ja alkaa jälkien selvittely, eivätkä murhat ja oudot tapahtumat pääty vain yhteen ruumiiseen... Jotenkin kaikki vilunkipeli, murhat, sekä koulun mahdollinen sulkeminen kuitenkin liittyvät toisiinsa, niin monet tulisivat hyötymään koulun sulkemisesta ja sen aarteista, ja niin monille siitä olisi vain pelkkää harmia, mutta kuinka pitkälle olisit valmis menemään näkemyksesi vuoksi...? Margaret Munroen päiväkirja kuljettaa meitä vuosien takaa kohti nykypäivää ja pian paikalla olevien ihmisten historiasta ja motiveista alkaa muutenkin paljastua asioita, jotka vievät tutkijoita eteenpäin. Pikkuhiljaa heille selviää, että myös pappisseminaarin seinien sisällä pesii, jopa kaikkein kauhistuttavimpia syntejä ja useammankin ihmisen kaapissa kolisee vanhat (sekä uudet) luurangot... Adam ja tutkijat ovat ihmeissään, kun muitakin erityisiä sattumia tapahtuu, eikä tekijästä ole tietoa, kun alkuperäinen motiivikin poistuu pelikentältä... Syitä ja seurauksia etsitään niin menneisyydestä, kuin nykypäivästä. Ihmiset ja heidän kohtalonsa kietoutuvat toisiinsa ja lopulta koko vyyhti alusta asti alkaa aukeamaan.

Kirjan miljöö - yläluokkaiseksi kutsuttu pieni pappisseminaari - oli mielestäni mielenkiintoinen, sillä kukapa normaali ihminen nyt tietäisi liiaksi pappien koulutukseesta. Joten syrjäinen, vanha eliittikoulu rannikolla, ja tietysti vielä myrskyn aikaan, siinä oli selvät ainekset juuri sellaiseen mielikuvaan, että kuljetaan 1700-1800-luvun isossa kartanossa kynttilän valossa (koska sähköt ovat poikki) ja seinien sisältä kuuluu rapinaa ja tuuli ulvoo vanhoissa huoneissa... Ja koska paikalla on vain reilut kymmenen ihmistä, kanssakäyminen on suhteellisen intiimiä, niin pääsimmekin syventymään enemmän juuri henkilöhahmoihin. Suhteellisen hartaisiin henkilöihin vielä, he kun kuitenkin työskentelivät tai opiskelivat pappisseminaarissa, joten heidän ajattelee automaattisesti olevan pelkästään hyviä, jotenkin pyhiä, mutta nyt noista reilusta kymmenestä ihmisestä yksi tai useampi onkin sekaantunut murhaan tai muihin outoihin tapahtumiin joita koululla sattuu. Muutenkin koulun seinien sisälle mahtuu paljon salaisuuksia ja Margaret Munroen päiväkirja kertoo kaikesta, niin että tuntee, kuin olisi ollut paikalla siellä menneessäkin. Tämä oli hyvä dekkari kaikin puolin, jännittävä mutta ei liian raaka, sopivasti myyttejä mukana ja mielenkiintoisia ihmisiä ja tapahtumapaikka. Semmoinen kiva lukea-kirja.  Ja BTW, alla oleva katollinen koulu on hieman sellainen, jonkalaiseksi mielsin St. Anselmin pappisseminaarin olevan, ainakin jos se suljettaisiin ja unohdettaisiin vuosiksi... Kuva on lainattu Daily Maililta.

Annan tälle arvosanaksi 4/5.

P.D James: Usko ja epäilys
Alkuperäinen nimi: Death in Holy Orders 
Seven-pokkari, kustantaja Otava
616 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Kaari Utrio: Pirkkalan pyhät pihlajat

Oijoijoi, nyt nappasinkin käteeni vallan mahtavan kirjan, sillä tämä Kaari Utrion Pirkkalan pyhät pihlajat kertoo ajasta jolloin kristinusko oli vasta leviämässä kylmään pohjolaan ja vanhat uskomukset, sekä Ukko Ylijumala hiljaa vaipuivat unholaan. Yleissivistysnarkkarina tuo aikakausi ja ylipäätänsä historia kiinnostavat minua suuresti. Joten hyvä etten vallan tärissyt innosta lukiessani tätä, nam nam yleissivistystä! Kaari Utrio on kuitenkin historian maisteri, joten nippelitiedot ja muut ovat aina kohdallaan hänen kirjoissaan. 

Tämä kirja on Halvast-sarjan ensimmäinen osa, vaikka kaikki sarjan osat ovatkin periaatteessa yksilöitä, jotka eivät vaadi aiempaa tietämystä. Kirjan alussa käydään hieman läpi aikaa 800-luvulta lähtien, jolloin me olimme vielä täysiä pakanoita, 1200-luvulle asti jolloin meidät oli erinäisin keinoin suostuteltu tai pakotettu kristinuskoon. Vaikka tämä tapahtuukin nopeasti, niin ei tylsästi, ja se luo meille hyvää pohjaa sille, mihin olemme matkalla tämän kirjan kanssa. Sillä kirjassa eletään juuri suurta siirtymävaihetta, ensmmäisen tai toisen sukupolven kristittyinä Suomessa. Seuraavat kohdat kirjan alusta avaavat minusta hyvin sitä maailmaa johon olemme nyt matkalla...

"Se oli vuosi 1000 keropäitten ajanlaskun mukaan, ja papit rupesivat villisti vaatimaan kastamista täysikasvuisilta uroiltakin, kun aikaisemmin olivat yleensä puhuneet vain naisille. [...] Olavi Trygvenpoika oli innokas kristitty ja voimallinen käännyttäjä: jos joku ei halunnut kastetta hyvällä ja pappien puheilla, hän antoi valella itsepäisen päälle kuumaa öljyä tai hakkautti kädet poikki. Sillä tavalla monia kastettiin, mutta useat rupesivat hermostumaan eivätkä pitäneet tällaisesta menosta. Olavi Trygvenpojan kuolemasta ihmiset ilostuivat paitsi papit, jotka rupesivat keskenään puhumaan, että Olavi oli ollut pyhä mies."
Sivut 12 ja 13.

SATTUMANVARAINEN INFO-ISKU! Pyhä Olavi oli minulle ja varmasti miljoonille muillekin jo ennestään tuttu pyhimys, sen ollessa kuitenkin ritareiden ja sotilaiden suojelupyhimyksen lisäksi, Norjan kansallispyhimys. Sen lisäksi löysin Suomestakin, ainakin Sastamalasta, yhden 500-vuotiaan Pyhän Olavin kirkon, yksinkertaisen, mutta kauniin kivikirkon, joka tuhopoltettiin vuonna 1997 ja on nyt jälleenrakennettu. 

"Mutta papit eivät lakanneet tulemasta, he olivat itsepäisiä, kuin muuttolinnut. He tulivat ja huusivat kristustansa, vaikka tiesivät joutuvansa juoksemaan uhrikarsikoissa kunnes heidän keuhkonsa repesivät. [...] Nuoret miehet toivat Hilliin minijöitä [...] jotka olivat kaikki kastettuja ja vaativat lapsensakin kastettaviksi. Pappeía ei voinut enää pitää sikojen ja lampaiden kanssa, sillä minijät ja kestit paheksuivat sellaista menoa. [...] Kerran tupaan päästyään papit ylpistyivät ja rupesivat määräilemään talon menoa ihan niin kuin oli osattu arvatakin. Vanhat miehet muuttivat tupiin ja aittoihin ja veivät uhrinsa Ukolle melkein salaa pyhien pihlajien alle. [...] Kymmenen kertaa kymmenen oli haudattu kalmistoon pyhien pihlajien alle. Yhä vielä haudoille vietiin ruokauhreja, mutta vainajat kuljetettiin pitkin kannasyietä papin ja ristiinnaulitunkuvan jäljessä kirkkoon haudattaviksi. 
Pyhät pihlajat jäivät."
Sivut 19 ja 22

Tämä kyseinen kirja on jaettu viiteen osioon, viiteen kertojaan, joiden silmien kautta pääsemme näkemään ja kokemaan 1200-luvun Suomen ja tietysti vähän muutakin maailmaa. Kirjan todellinen päähenkilö on Tuomas Haukka, jota pidetään Pirkkalan Hillin tulevana isäntänä. Mutta Tuomas on sydämessään kauppamies ja hänellä on suuri kaipuu maailmaan, päästä pelipaikoille, sinne missä tapahtuu. Hän ei ole koskaan halunnut isännäksi Hilliin, mutta mitä tehdä, kun muiden odotukset häneltä ovat niin suuret? Tuomas Haukan elämää ja hänen toiveidensa murskaantumisia ja onnistumisia katsomme viiden kertojan kautta, joista viimeisenä annetaan puheenvuoro itse Tuomakselle. 

Ensimmäisenä kertojana on noin kolmekymppinen raajarikko nimeltä Filippa. Vaikka hän on ruumiiltaan heikko, on hän toisella tavalla hyvinkin vahva, sillä Filippa taitaa aina keinon. Hän on imenyt itseensä niin paljon pimeyttä, mutta on silti hyvin inhimillinen ja ymmärrettävä hahmo, jota ei inhoa tai vihaa. Alussa ainoa ketä Filippa rakastaa on hänen veljensä Tuomas, eikä hän haluaisi päästää häntä lähtemään Hillistä, jolloin hän joutuisi jäämään yksin, eikä kukaan muu, kuin Tuomas ymmärrä häntä. Filippan keinot eivät ole aina kaikista parhaat, mutta ne vievät eteenpäin.

Seuraavaksi pääsemme tutustumaan Risebergan luostarissa kasvaneeseen, ylhäiseen ja hurskaaseen, kauniiseen Aleidikseen. Hänellä ei ole myötäjäisiä, jonka takia hän ei enää voinut jäädä luostariin, ja joutuu näin, 25-vuotta vanhemman siskonsa Rikissan ja tämän miehen Kaarle Kustaanpojan hoiviin ja heidän huollettavakseen. Kun Kaarle lähetetään Suomeen käskynhaltijaksi, joutuu Aleidis seuraamaan mukana Turkuun. Aleidis on masentunut ja hieman yksinkertainen nainen, jolla ei ole oikastaan mitään taitoja. Kuitenkin Tuomas Haukan nähdessä ensi kerran Aleidiksen, hän rakastuu tähän samantien silmittömästi ja on valmis maksamaan mitä vain vaaditaan saadakseen Aleidiksen omakseen.

Mutta Aleidis kantaa suurta syntiä ja salaisuutta, hän tuntee olevansa kirottu ja tämä meinaa tuhota heidät kaikki. Tuomaksen ja Aleidiksen on sen takia pakko lähteä pyhiinvaellukselle, jottei kukaan saa tietää Aleidiksen kirouksesta. Pyhiinvaellusmatkaa ja sen jälkeisiä tapahtumia seurataan Kaarle Kustaanpojan ja Barbara Catillinan silmien kautta. Lopulta Aleidis kuolee synnytysvuoteeseen ja Tuomas palaa Suomeen Aleidiksen lapsen kanssa. Pyhiinvaellusmatkansa aikana hän on myös löytänyt todellisen rakkautensa ja asiat tuntuvan alkavan pikkuhiljaa järjestyä... Toki vielä monia mutkia mahtuu matkaan, ennen kun Tuomas voi asettua aloilleen rakastamansa naisen kanssa. Loppu on kuitenkin onnellinen, niin Tuomaalle, kuin hänen vaimollensa ja jopa sisarelleen Filippalle.

Arvosanaksi tälle annan 4/5 ja suosittelen tätä kaikille, joita aikakausi ja sen tavat ja historia kiinnostavat, sekä tietysti kaikille muille yleissivistysnarkkareille, sekä teille jotka olette jo ennestään tutustuneet Kaari Utrion tuotantoon. Tässä kirjassa ihmiset eivät olleet vain pelkästään hyviä tai pahoja, vaan he olivat ihmisiä, meiltä kaikilta löytyy sisältämme se pimeys ja valo, eri asia on sitten, että kuinka käytämme tietojamme ja taitojamme, sekä kuinka kohtelemme kanssaeläjiämme. Ja kiitokset taas kerran Utriolle hienosta ja tarkasta kuvauksesta maamme historiasta ja sen eri vaiheista.

Kuva lainattu 123rf.com sivustolta.

Mistä minulle: tori.fi:stä ja nyt seisoo omassa hyllyssä.

Kaari Utrio: Pirkkalan pyhät pihlajat

Kustantanut: Tammi (1976)

307 sivua.

-peace & love, and respect to you all-