Christian Jacq: Nefer Vaitelias [Valon kivi #1]

Tuli aloitettua maailmankuulun Ramses-sarjan luojalta Christian Jacqlta, tällainen toinen, neliosainen sarja kuin Valon kivi. Tapahtumat sijoittuvat tuonne myyttiseen Egyptin kulta-aikaan, n. 1200 ekr. ja kirjasarjan aloittaakin hienosti Nefer Vaitelias. Kyseinen opus tarttui kirpparilta matkaan kahdella eurolla ja vaikken ollutkaan aiemmin kuullut sarjasta, se kuului kirja- ja yleissivistysaddiktin pakollisiin ostoksiin jo ihan takakannenkin perusteella. Ja koska olen suuri mytologioiden, eri uskomusten ja riittien fani, niin mikä voisikaan olla parempaa, kuin tällaiset kirjat? Sillä tuo Egyptin aikakausihan on täynnä juuri noita asioita, ja niin oli tämä kirjakin. Löytyy vanhoja uskomuksia, eri Jumalia, sekä muita muuten vain todella mielenkiintoisia kohtaloita, ajatuksia ja tapahtumia. Joten tottakai minä tahdoin tietää ja lukea lisää! Siihenhän tällainen kirja onkin juuri omiaan ihmiselle, joka ei välttämättä jaksaisi kuitenkaan lukea pelkästään tietokirjoista kaikkia niitä asioita, joita haluan tietää. Ja juuri Se, onkin yksi kaunokirjallisuuden parhaista puolista, että vaikka tarina olisikin fiktiota, niin silti sieltä taustalta löytyy aina paljon faktaa! Sitä pääsee hyppäämään johonkin aivan eri aikaan ja paikkaan, erilaisen ihmisen nahkoihin, ja saa samalla oppia paljon mm. sen maan ja aikakauden kulttuurista ja historiasta, sekä erilaisten ihmisten asemasta jne. Tämä kirjasarja on yksi parhaista esimerkeistä, kuinka syventyä Egyptin kulta-ajan tapahtumiin. So I really, really <love3 books!

"Eletään Ramseksen hallituskauden viimeisiä vuosia. Mehi, kunnianhimoinen theebalainen upseeri, näkee salaperäisen Valon kiven tehdessään vakoiluretken keskellä aavikkoa sijaitsevaan, vuorten ympäröimään taiteilijoiden kylään. Näystä haltioituneena Mehi päättää paljastaa hinnalla millä hyvänsä salaisuuden, jota Totuuden paikan kolmekymmentä taiteilijaa pitävät hallussaan. Kielletyn kylän muurien sisällä kaikkien Vaiteliaaksi kutsuma Nefer tietää, että hänen on kuultava jumalten kutsu ennen kuin hän voi astua isänsä viitoittamalle tielle taiteilijoiden joukkoon. Hän päättää jättää kylän ja lähteä maailmalle etsimään totuutta. Matkalla hän kohtaa suuren rakkauden, ja ystävyyden lujat siteet paljastuvat hänelle kun taiteilijaksi halajava Paneb Tulisydän pelastaa hänen henkensä. Ystävykset lähtevät yhdessä taistoon Totuuden paikan koskemattomuutta uhkaavaa vallanhimoista Mehiä vastaan." (Takakansi)

Tämä historiallinen romaani pureutuu juuri sinne Egyptin magian ytimeen. Sillä Totuuden paikka oli taiteilijakylä, joka rakensi Kuninkaiden laakson  - josta Tutankhamoninkin hauta löydettiin 1920-luvulla - hautapaikat, itse asiassa kirjassa kerrotaankin pienillä viitteillä * muutaman kerran, että mistä haudasta on kyse. Tärkeimpänä tehtävänään Totuuden paikan taiteilijoilla oli kuitenkin faaraon kan (sielun) ikuisen asunnon rakentaminen ja valmisteleminen, josta faaraon henki pääsisi lentämään takaisin aurinkoon, ja näin syntymään uudelleen. Kuninkaiden laaksosta on löydetty tarpeeksi todisteita siitä millaista elämä on siellä ollut, reilut 3000 vuotta sitten, ja Christian Jacq onkin tehnyt, erittäin hyvää työtä tutkiessaan tuon ajan tapahtumia, paikkoja, kulttuuria ja historiaa, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat, niin että ne voisivat oikeastikin olla tapahtuneet jollekin. Nimittäin kirjassa kerrottiin elävästi erittäin kehittyneen, mutta jo kauan sitten kuolleen sivilisaation tapahtumista. Erityisesti theebalaisten ja juuri tuon myyttisen Totuuden paikan ihmisten elämästä, sekä ystävyydestä, sinnikkyydestä, ja tietysti myös ahneudesta ja kateudesta, eli oikeasta elämästä.

Salainen taiteilijakylä oli arvoitus theebalaisille, koska heidän tekemisistään ei tiedetty, eikä heitä verotettu, mutta kylään toimitettiin silti joka päivä tarpeeksi vettä, ruokaa, työkaluja yms. jokapäiväistä, sekä nk. ylellisyystavaraakin aivan ilmaiseksi. Sellainen meininki alkoi helposti ärsyttämään korkea-arvoisia virkamiehiä, jotka havittelivat vain mammonaa ja mainetta, eivätkä päässeet vetämään omaa siivuaan kylän menoista. Ramses Suuri - joka tietenkin tiesi kaiken kylästä, sillä hehän työskentelivät suoraan hänen alaisuudessaan ja rakensivat hänen ka:nsa leposijaa - oli Totuuden paikan viimeisiä todellisia suojelijoita, joten virkamiesten kädet olivat ns. sidottu kylän suhteen. Mutta Ramseskin alkoi olla jo vanha, olihan hänellä takanaan kunnioitettavat 62 hallitusvuotta, ja ikää sen suhteen jo paljon. Joten pieni taiteilijakylä ei tiennytkään, kuinka veitsenterällä heidän pieni yhteisönsä oli, kun vastassa oli muitakin vihollisia, nimittäin juonitteleva, ja viekas kuin käärme, katkera kapteeni Mehi, joka kantoi vielä lisäksi enkilökohtaistakin kaunaa kylälle. Kaiken lisäksi hän oli kylää vakoillessaan nähnyt kiehtovan Valon kiven, jonka salaisuus on vain harvojen kyläläistenkään ja tietysti faaraon tiedossa. Mehi ei halua mitään enempää kuin tuhota kylän ja haalia sen rikkaudet ja salaisuudet itselleen, jonka puolesta hän onkin valmis tekemään mitä tahansa!

INFO-ISKU! Kokosin kirjan kansilehtiöstä ja esipuheesta, INFO-ISKU-koosteen maailmasta, joka on jo miltei unohdettu, mutta jonka salaisuuksia tämä kirja avaa hienosti... Maailma ihailee ja ihmettelee Egyptin taiteen mestariteoksia, oli kyse pyramideista, temppeleistä, haudoista, veistoksista tai maalauksista, kuka ne on tehnyt? Niiden tekijöitä eivät suinkaan olleet orjat tai kaltoinkohdeltujen työläisten laumat vaan veljeskunnat, joiden tarkoin valitut jäsenet olivat paitsi käsityöläisiä myös pappeja. Heidän kättään ohjasi aina henki, ja he muodostivat eliittijoukon, joka työskenteli suoraan faaraon alaisuudessa. Meille on säilynyt runsaasti tietoa yhdestä käsityöläisten veljeskunnasta, joka piti viidensadan vuoden ajan (1550 ekr. - 1070 ekr.) hallussaan muinaisen Egyptin varjelluimpia salaisuuksia. He asuivat korkeiden muurien takana, muulta maailmalta suljetussa salaperäisessä kylässä, jota kutsuttiin nimellä Totuuden paikka. Jo kylän nimi, egyptiksi set Maat, kertoi, että kaikessa mitä "Totuuden paikan palvelijat" tuottivat, ilmentyi jumalatar Maat rehellisyytenä, sopusointuisuutena ja totuudenmukaisuutena. Heillä oli oma oikeusistuin, oma temppeli ja oma hautausmaa. Käsityöläiset elivät siellä perheineen, ja saivat nauttia erikoiseduista, sillä heidän ensimmäinen ja tärkein tehtävänsä oli rakentaa ja koristella faaraoiden ikuiset asunnot Kuninkaitten laaksoon.

Kirjan muutkin päähenkilöt olivat mielestäni hyviä ja mielenkiintoisia, sekä monesti hyvinkin yllättäviä, niin hyvässä kuin pahassakin. Kirjan alussa Paneb Tulisydän on 16-vuotias, ylimielinen ja kiivas, mutta rehellinen ja vahva kuin härkä. Hän on perheen ainoa poika, jonka isä on suunnitellut häntä jatkajaksi tilalleen, mutta Tulisydäntä ei kiinnosta talonpojaksi ryhtyminen, vaan hänellä on suuremmat suunnitelmat! Hän on nimittäin jo kauan kuullut Totuuden paikan kutsun sydämessään - hänellä on kyky piirtää tarkasti näkemänsä - ja hänellä on lähes mahdoton haave päästä taiteilijaksi kiellettyyn kaupunkiin. Mutta tehtävä osoittautuikin luultua vaikeammaksi, ja ehkä juuri kohtalo kuljettaakin Paneb Tulisydämen ja Nefer Vaiteliaan yhteen... Nefer Vaitelias on Totuuden paikan työnjohtajan ottopoika, joka on kasvanut kylässä, jonka takia hän onkin taitava kiviseppä. Mutta koska hän ei ollut vielä kuullut Jumalten kutsua, häntä ei oltu voitu vihkiä Totuuden paikan salaisuuksiin. Etsiäkseen kutsumustaan Vaitelias lähti vaeltamaan Egyptiin... Ja lopulta hän onkin päätynyt muurarin töihin, ja rakastuu isäntänsä tyttäreen, Webekhetiin, kenessä huhutaan olevan velhon vikaa, sillä hän taitaa parantamisen taidon.

Nyt Tulisydän on vihdoin löytänyt jonkun, keneltä saada apua päästäkseen Totuuden paikan mestareiden oppiin. Vaitelias ei ole aiemmin paljastanut muille kuin Webekhetille, että mistä hän on kotoisin, mutta koska hän aistii Tulisydämen kutsun vahvana, hän kertoo tälle mitä vaaditaan päästäkseen edes kylän valintaraadin eteen. Vaatimukset kuullostavat rankoilta, mutta Tulisydän on varma kutsumuksestaan ja käy haasteita päin. Sillä välin Vaitelias kuulee kutsun ja yhdessä uuden vaimonsa Webekhetin kanssa, joka on parantajana myös kuullut Läntisen vuorenhuipun kutsun, lähtivät kohti Totuuden paikkaa, eikä heidänkään tie hyväksytyiksi, täysivaltaisiksi jäseniksi, tule olemaan helppo... Mutta Totuuden paikan koettelemuksien sanotaankin vastaavan aina ihmisen voimia. Mehi taas on armeija upseeri, joka on jo kauan vakoillut pienen taiteilijakylän tapahtumia, jolle hän kantaa kaunaa. Mutta nyt Mehi on valmis kostamaan koko kylälle. Hän aikoo tuhota sen, ja haalia sen tiedot ja rikkaudet itselleen. Mehi kipuaa arvoasteikossa ylös päin juonittelemalla ja lahjomalla, sekä naimalla rikkaan, kaupungin varainhoitajan tyttären, Serketan. Mutta he ovatkin luultua parempi pari, koska Serketa onkin todellinen juonitteleva bitch, jolla on myös omia suunnitelmia miehensä varalle, sillä häntäkin kiinnostaa vain maine ja mammona. Eli he ovat kuin toisilleen luodut!

Pidin tästä kirjasta, sen tapahtumista, henkilöistä ja tyylistä paljon. Tämä kirjasarja alkoi sopivan menevästi ja oli hyvin helppo pysyä kärryillä! Ja vielä samaan aikaan sai imeä itseensä historian lehtien havinaa... Hahmot olivat kiinnostavia ja moniuloitteisempia kuin olisin aluksi ajatellutkaan, he pääsivät useinkin yllättämään... Aion todellakin lukea kirjasarjan loputkin neljä osaa ja suosittelen myös muitakin tarttumaan kirjaan, jos historia kiinnostaa!

Aiheeseen liittyvää: Tutankhamunin hauta löydettiin 1920-luvulla Kuninkaiden laaksosta ja siitä on tehty hyvin onnistunut mini tv-sarja, joka kantaa tuon kuuluisan faaraon nimeä; Tutankhamun. Suosittelen katsomaan, jos aihe kiinnostaa!

Arvosanaksi tälle kirjalle annan kevyesti 4+/5.

Christian Jacq: Nefer Vaitelias, Valon kivi-sarjan ensimmäinen osa.

Alkuperäinen nimi: La Pierre de Lumière, Néfer Silencieux.

Gummerus, 2000.

347 sivua.

Tämä minun versioni oli Suuren Suomalaisen Kirjakerho Oy:n kuukaudenkirja.

-peace & love, and respect to you all-

Alan Drew: Vesipuutarhat [2008]

"Istanbul 1999. Itä ja länsi, muslimit ja kristityt. Kaksi perhettä, kaksi kulttuuria."
(Takakansi)

Ostin tämän kirjan kirpparilta kahdella eurolla, koska kansi oli kaunis ja aihe mielenkiintoinen, että sopiva Helmet-lukuhaasteen kohtaan, jossa etsitään pakolaisista kertovaa kirjaa... Itse en mitenkään äärettömän paljon tiedä kurdien elämästä, mutta haluan toki saada tietää lisää, ja ihmiselle joka rakastaa yleistietoa, mutta ei tietokirjoja, on kaunokirjallisuus yksi parhaista tavoista napsia nippelitietoa kiinnostavista asioista. Kirjailija Alan Drew ei ollut minulle myöskään ennestään tuttu, mutta kirjan takakannessa oleva lause, Helsingin sanomien arvostelusta, herätti tarpeeksi kiinnostustani: "Mieleen tulee kahden suvun - Montaguet ja Capuletit - vihanpito Romeosta ja Juliasta."  Ja onhan Romeo ja Julia toki yksi maailman tunnetuimmista rakkaustarinoista, että tragedioista, ja Leonardo DiCaprio tietenkin ihana Romeon roolissa, joten ajattelin tämänkin olevan ihan sopivaa luettavaa itselleni... Kaikki mahdolliset virheet ja erheet, joita kirjoittamassani tekstissä voi olla, johtuvat ainoastaan tietämättömyydestäni muslimien ja pakolaisten elämästä, ja pahoittelen niitä jo valmiiksi.

Kirja kertoo kahden täysin erilaisen perheen tarinaa, Istanbulista Gölükin kaupunginosasta, vuonna 1999, kun he joutuvat tuhoisan maanjäristyksen jälkeen muuttamaan samaan pakolaisleiriin. Sinan on muslimi ja hän on vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa asunut jo vuosia Turkissa, he ovat tulleet sinne aikoinaan kurdipakolaisina. Sinan on edelleenkin hyvin katkera amerikkalaisille, joita hänet on opetettu jo pienestä asti vihaamaan. Nyt he kuitenkin asuvat naapureinaan amerikkalainen perhe, jonka isä, Marcus, on opettajana lähetyskoulussa. Heidänkin perheensä on asunut Turkissa jo lähes 20-vuotta ja heidän poikansa, Dylan, on syntynytkin siellä, mutta silti häntä karsastetaan ja pidetään pelkästään amerikkalaisena. Sinanin perheessä taas eletään, niin kuin normaaleissa muslimiperheissä on kai tuolloin eletty, eli naiset käyttävät huntua ja mies käy töissä, sekä tienaa elannon pereelle, ja perheen naispuoliset jäsenet taas huolehtivat kodista ja perheen miespuolisten jäsenten hyvinvoinnista... Írem, heidän tyttärensä on 15-vuotias, ja hän on aina tuntenut, ettei hänestä välitetä, eikä häntä rakasteta yhtä paljon, kuin 9-vuotista pikkuveljeä Ísmailia. Ja osittain hän on myös oikeassa, sillä Sinan tuntee hirveää syyllisyyttä siitä ettei hän osaa, eikä voi niin näyttää tunteitaan tyttärelleen. Mutta heidän kodissaan on muutenkin käyttäytyminen ja tunteiden näyttäminen hirveän rajoitettua, Sinan mm. varoo, etteivät lapset ole näkemässä, jos hän osoittaa minkäänlaista läheisyyttä vaimolleen. Tosin hän on kuitenkin ylpeä siitä, ettei ole fundamentalisti ja pakota vaimoaan pukeutumaan abayaan, niin kuin jotkut miehet tekevät. 

Kun tuhoisa maanjäristys sitten tuhoaa koko Gölükin kaupunginosan, menee Sinan täysin tolaltaan luullessaan poikansa Ísmailinkin kuolleen. Hän unohtaa ja hylkää perheensä, ja uppoutuu rukoukseen seuraaviksi kahdeksi-kolmeksi päiväksi... Lopulta Ísmail kuitenkin löydetään elossa kaivauksien seasta, sillä Marcuksen vaimo, Sarah, on uhrannut henkensä pelastaakseen pojan. Ja vaikka Sinan onkin onneissaan poikansa löytymisestä, saattaa tilanne hänet kuitenkin kiusalliseen kiitollisuudenvelkaan amerikkalaiselle Marcusille... Ja vasta neljäntenä päivänä hän muistaa vaimonsa ja Íremin, ja etsii heidät. Lopulta hän löytääkin vaimonsa jo lähes seonneena, ja Íremin joka on yrittänyt pitää huolta äidistään. Mutta Sinan ei vielä silloinkaan osaa sanoa mitään lohduttavaa tyttärelleen, sillä häntä hävettää niin perheensä hylkääminen, ja Íremin tunne, ettei kukaan edes huomaa häntä vain kasvaa, kun muut häärivät, lievästi loukkaantuneen Ísmailin ympärillä... Koko kaupunginosa odottaa apua valtiolta, mutta sitä ei vain kuulu. Yhdeksäntenä päivänä Marcus ja hänen 17-vuotias poikansa, Dylan, kuitenkin palaavat Amerikasta, ja heillä on mukanaan paljon tarvikkeita, sekä monia lähetystyöntekijöitä, lääkäreitä ym. apulaisia. Ja koska valtiolta ei tule apua, kaupunkilaiset muuttavat pitkin hampain amerikkalaisten rakentamaan telttaleiriin. 

Kun kristityt amerikkalaiset, sekä turkkilaiset, kurdistanialaiset ym. muslimit sitten joutuvat asumaan samassa pakolaisleirissä, tulee totaalinen kulttuurien yhteentörmäys. Dylan ja Írem yrittävät sovittaa rakkauttaan yhteen tuossa maailmassa, jossa kukaan ei hyväksy heidän suhdettaan, ja vaikkeivat he ole edes koskettaneet toisiaan, pelko paljastumisesta on suuri. Rako Íremin ja hänen perheensä välillä kasvaa vain kokoajan suuremmaksi, kun Dylan kertoo ihmeellisiä ja hieman ahdistaviakin tarinoita siitä miten asiat ovat muualla... ja he suutelevat. Mutta pian Íremistä juorutaankin jo inhottavia asioita pitkin leiriä, sillä heidät on nähty kerran kävelemässä yhdessä... Pahanilmanlinnut alkavat painostaa Sinania ns. lukitsemaan tyttärensä telttaan äidin vahdittavaksi. Ja kun puheet vain yltyvät, niin pian he jo painostavat Sinania erottamaan Íremin perheestään, ja lopulta he yrittävät yllyttää tätä jopa tappaamaan hänet. Sillä muuten Íremin nk. "siveetön" touhu voisi tahria koko perheen nimen. Näin Istanbulissa, syksyllä, vuonna 1999. Vaimon vielä painostaessa vieressä, Sinan onkin vaikeiden valintojen äärellä. Sillä Írem voisi tahria pikkuveljen, Ísmailinkin, tulevaisuuden, jonka vuoksi Sinan on valmis tekemään lähes mitä tahansa ja tuleekin tekemään monia huonoja valintoja... Kun amerikkalaiset sitten alkavat vielä kiertää leirissä puhumassa Jeesuksesta ja syntien anteeksiannosta, kokevat muslimit sen käännyttämisenä. Mitä se toki tavallaan onkin, silti itselläni on vain välillä niin vaikea ymmärtää sitä, etteivät kaikki usko Jumalien olevan yhtä ja ns. palvontatapojen vain eroavan toisistaan, ja ettei siinä ole mitään pahaa. Kuitenkin... Ilmapiiri leirissä muuttui koko ajan vain vihamielisemmäksi ja leiriläiset alkoivat pitää näreissään kokouksia amerikkalaisia vastaan, ja pian alkoivat myös väkivaltaisuudet, eikä leirissä ollut enää turvallista. Dylan ja Írem yrittävät löytää tilaa suhteelleen, paikassa, jossa ei ole tilaa moiselle suhteelle, ja silloin he vasta itsekin huomaavat, että kuinka erilaisista kulttuureista molemmat heistä tulevat, ja kuinka vaikeaa niitä onkaan yrittää sovittaa yhteen... Monien sattumien ja väärinkäsitysten johdosta kirjassa on todella traaginen loppu.

Oli ihan hullua, että vuosi oli 1999. Jolloin itse ajatteli maailman olleen jo suht sivistynyt, mutta silti ajattelutapa oli - ja on tietysti edelleenkin - monin paikoin kauhistuttavaa. Se miten kirjassa kerrottiin monien tyttöjen kohtalosta, kun heidät oli erotettu perheestään tai viety jopa vuorille tapettavaksi, oli jotain sellaista, mitä on vaikea ymmärtää... Mutta ymmärtää kuitenkin, mutta ei haluaisi. Tässä kirjassa ei ollut ns. hyvää ja pahaa puolta, vaan oli hyviä ja pahoja ihmisiä, väärinkäsityksiä ja kulttuurieroja. Pienestäkin lumipallosta saa pyöriteltyä ison lumiukon... Tämä kirja oli todella hyvä lukea, nyt varsinkin, kun pakolaiskysymykset ovat olleet paljon esillä meillä Suomessakin. Sillä kirja havainnollisti todella sitä, että kuinka erilaisita maailmoista olemme kotoisin ja kuinka vaikeaa näiden kahden kulttuurin yhteensovittaminen voi toisinaan ollakaan. Mutta jos yrittäisimme kaikki yhdessä tulla vastaan, asiat voisivat olla paremmin. Toivon niin... Ja respectit kaikille, jotka työskentelevät pakolaisten parissa, ja voimia työhön! Ja pakolaisille taas sanoisin, että yrittäkää auttaa meitä ymmärtämään, yritettäisiin kaikki tulla hieman vastaan, niin tämä voisi tulla toimimaan. Ja sori, mutta pistäkää toppatakkia päälle, nimittäin ikävä kyllä te olette juuri saapuneet ihan pirun kylmään maahan! Peace & Love, and respect to you all!


Tästä kirjasta oli erittäin vaikea kirjoittaa minkäänlaista arvostelua, sillä kirja oli niin moniuloitteinen. Se oli erittäin hyvä, ja olisi niin monia asioita, joita haluaisin siitä kertoa, ja monia kohtia lainata, mutta sanat eivät vain riitä, ellen kirjoittaisi romaanin pituista arvostelua, mitä tämä toki alkaa jo lähentelemäänkin... Tarina kertoi myös ystävyydestä ja olisi siinä mielessä sopiva kirja luettavaksi BFF-lukuhaasteeseenikin.
Arvosanaksi annan tälle 5/5.

Alan Drew: Vesipuutarhat (2008)
Englanninkielinen alkuteos: Gardens of Water
Kustantaja: Otava
394 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Viikon 43 lainaus [Ensimmäiset Pohjolan Pyhimykset]

Luin vähän aikaa sitten Kaari Utrion *Pirkkalan pyhät pihlajat*, jonka alussa käytiin hieman läpi kristinuskon leviämisestä pohjolaan. Se oli mielenkiintoista luettavaa, sillä tunnetustihan ristiretket ovat olleet melkoista meininkiä, ja seuraava lainaus kyseisestä kirjasta kertookin minusta oivasti sen, että kuinka raa'aksi meno saattoi yltyä...

"Se oli vuosi 1000 keropäitten ajanlaskun mukaan, ja papit rupesivat villisti vaatimaan kastamista täysikasvuisilta uroiltakin, kun aikaisemmin olivat yleensä puhuneet vain naisille. [...] Olavi Trygvenpoika oli innokas kristitty ja voimallinen käännyttäjä: jos joku ei halunnut kastetta hyvällä ja pappien puheilla, hän antoi valella itsepäisen päälle kuumaa öljyä tai hakkautti kädet poikki. Sillä tavalla monia kastettiin, mutta useat rupesivat hermostumaan, eivätkä pitäneet tällaisesta menosta. Olavi Trygvenpojan kuolemasta ihmiset ilostuivat paitsi papit, jotka rupesivat puhumaan, että Olavi oli ollut pyhä mies."
Sivut 12 ja 13

INFO-ISKU! Pyhä Olavi oli minulle ja varmasti miljoonille muillekin jo ennestään tuttu pyhimys, sen ollessa kuitenkin ritareiden ja sotilaiden suojelupyhimyksen lisäksi, Norjan kansallispyhimys. Sen lisäksi löysin Suomestakin, ainakin Sastamalasta, yhden 500-vuotiaan Pyhän Olavin kirkon, yksinkertaisen, mutta kauniin kivikirkon, joka tuhopoltettiin vuonna 1997, mutta se on nyt jälleenrakennettu.

Harva nykypäivänä tietää tai muistaa, että tietysti Valkean Kristuksen oppi levisi myös tänne meillekin aikoinaan aivan samalla tavalla, kuin myöhempinäkin vuosisatoina käytyinä ristiretkinä, joilla meitä suomalaisiakin oli jo mukana. Vaikka mielestäni onkin hullua, miten yli jotkin ihmiset tai asiat voivat mennä,- niin kuin esimerkiksi Pyhä Olavi, joka saattoi hakkauttaa kädet poikki ihmiseltä, joka ei ollut hänen kanssaan samaa mieltä - niin on myös muistettava, että toki tuohon aikaan ihmiset ja tavat olivat monellakin tapaa aivan erilaisia kuin nykypäivänä. Ja esimerkiksi väkivalta ja muut barbaariset tavat olivat ihan jokapäiväisiä, eikä mitään suuria otsikoita vaativia.

Tämän tekstin ei ole missään tapauksessa määrä halventaa kristinuskoa, vaan ainoastaan katsella keskiajan ristiretkiä muutamasta eri näkökulmasta. Olen itsekin eräänlaisessa uskossa, ja olen sitä mieltä, että niin kauan kuin oma usko tuo ihmiselle turvaa, iloa yms. olotiloja, niin kaikki saavat uskoa aivan mihin Jumalaan tai Jumaliin haluavat. Sitten kun lähdetään tappamaan nk. vääräuskoisia tms, niin silloin mennään mielestäni yli. Mutta en tiedä onko se kyseisen Jumalan vaiko loppu peleissä kutenkin vain ihmisen pahuutta. Veikkaisin kuitenkin jälkimmäistä...

Seuraava lainaus on myös Kaari Utrion kirjasta, tällä kertaa Karjalan kruunusta, jota parhaillaan luen. Tämä lainaus kertoo 1300-luvulla tehdyn Karjalan ristiretkellä mukana olleen Halvast Haukan näkemyksen siitä mitä kaikkea oli ristiretkellä nähnyt ja tehnyt. Etteivät kaikki ristiretkillä olleet, olleet täpinöissään mestaamassa vääräuskoisia, vaan kokivat sen hirveänä verenvuodatuksena. Tosin sitäkään ei ollut tuohon aikaan kovin hyvä mennä ilmaisemaan ääneen, he kun kuitenkin saivat ritarin arvonimen siitä, että olivat olleet mukana ja koko Eurooppa piti ritareita suuressa arvossa. Mutta niin kuin tiedämme, aina löytyy kuitenkin keinoja, joilla huijata itsensä uskomaan, että on toiminut oikein...

"Halvast katseli sodan ja sankaruuden tunkiota, ja häntä kuvotti. Ripittäytyminen ei ollut auttanut. Hän oli puoleksi häpeillen pehmeyttään tunnustanut veli Vimundille kauhistuvansa sitä julmuutta ja raakuutta jota ryöstöretkellä oli nähnyt ja itse harjoittanut. [...] Halvastin sielu oli raskas. Oli kuin jossakin vankan arkipäiväisen olemuksen pohjalla, olisi puhjennut löyhkäävä lähde, verta ja visvaa pulppuava, myrkyllisiä huuruja työntävä lähde joka sumensi Halvastin ilon. Yksikään Halvastin tovereista ei tuntunut häpeävän itseään. Halvast tunsi itsensä erilaiseksi. [...] Halvast Haukka, kauppiaan poika Turusta, oli ritarina lähinnä huono pila. Ritari, joka inhosi verenvuodatusta. Ritari, joka oksensi lyötyään ensimmäisen kerran elämässään miestä miekalla. [...] Veli Vimund oli lohduttanut häntä. Karjalaiset olivat vääräuskoisia, heidän surmaamisensa oli Herralle mieleen, eikä heidän kärsimyksistään tarvinnut välittää enempää kuin eläimen vaivoista. He elivät pimeydessä eivätkä tienneet mitä heille tehtiin."

Tosin pian Halvastillekin selviää, että Karjalaisetkin olivat aivan samanlaisia ihmisiä, kuin muutkin. Meillä kaikilla ympäri maailmaa on kuitenkin suht samanlainen juuri, josta versoaa samantyylisiä pelkoja ja toiveita. Me itse ja kasvuympäristömme määrittelevät kuitenkin melko pitkälle sen millaisiksi itse kasvamme. Oli uskomme sitten mikä tahansa.  

Kuva on Wikipediasta. Battle of Ascalon, sillä en tältä istumalta löytänyt kuvia Karjalan ristiretkestä.

-peace & love, and respect to you all-