Sophie Kinsella: Kevytkenkäinen kummitus

Olen viime aikoina lukenut sen verta kovia, että raakoja dekkareita mm. Ruotsinmaalta tai sitten keskiaikaan sijoittuvia rakkausromaaneja Kaari Utriolta yms. - hieman raskaampaa - luettavaa, että välillä tulee se fiilis, kun on pakko tarttua ihan nykypäivään sijoittuvaan kunnon naistenhömppään. Siihen minulle tarjoutuikin oivallinen tilaisuus, kun sain kaverilta Sophie Kinsellan pokkarin Kevytkenkäinen kummitus. Sophie Kinsella ei ole muutenkaan aivan tuntematon kirjailija, sillä onhan hän kirjoittanut tunnetun Himoshoppaaja-kirjasarjan, josta on ainakin yhdestä tehty elokuvakin, mutta joita en tosin ole lukenut, kuin ehkä yhden. Sillä nk. Chick lit-kirjatyyli ei ole sitä ihan tyypillisintä aluetta itselleni, vaikka toki myönnän sitäkin kirjallisuudenlajia lukevani muutaman kerran vuodessa, koska välillä vaan tarvii jotain niin paljon - kevyempää - että voi tosissaan heittää aivot narikkaan. 

"Lara Lingtonilla on aina ollut vilkas mielikuvitus, mutta nyt se vetää hurjia ylikierroksia. Yhtäkkiä hän saa seurakseen isotäti-Sadien riehakkaan haamun, jonka mielestä sukulaistyyttö viettää todella tylsää elämää. Juhlia, miehiä, samppanjaa! vaatii kummitus charleston-ajalta ja pyytää Laraa täyttämään viimeisen toiveensa. Kaulakoru, jota ilman Sadie ei voi asettua haudan lepoon, on kadonnut, ja Laran pitäisi etsiä se. Lisäksi Laran paras ystävä on häipynyt Goalle ja poikaystävä on juuri kävellyt ulos hänen elämästään! Sadien puskemana Lara kuitenkin ryhtyy salapoliisiksi, ja kaulakorua jäljittäessään hän kohtaa paitsi uuden ihanan miehen myös joutuu punastuttavan noloihin tilanteisiin."
(Takakansi)

All right! Kuullostaa kyllä melkoisen kornilta tuo takakannen teksi, varsinkin lopusta, mutta toisaalta mikseivät kummitukset, joita kirjoissa tai leffoissa esiintyy, voisi välillä olla hauskojakin? Kuinka monta hauskaa kummitusta muuten itse muistat? Itselleni ei tule mieleen näin äkkiseltään muita kuin Casper, kiltti kummitus, josta pienenä pidin paljon... Anyway, jos olisin lukenut kirjan takakannen ensin, olisin luultavasti odotuttanut tätä kirjaa vielä kauemmin hyllyssä, koska nyt mennään jo sen verran ylihömpän kuuloiselle alueelle, etten tiedä mitä sanoa ja koska ne chick lit-kirjat nyt kun eivät vaan ole niin minun juttu, vaikka kummituksista ja muista olenkin kiinnostunut...

Mutta pitää kai tästä kirjasta jotain muutakin kertoa... Eli se kertoo 27-vuotiaasta Larasta, joka on vähän aikaa sitten perustanut Headhunter-firman parhaan ystävänsä kanssa, kun tämä jättää hänet pulaan ja häipyy Goalle. Muutenkaan Laralle ei pyyhi kovin hyvin, sillä mies jota hän luuli siksi oikeaksi, on jättänyt hänet reilua kuukautta aiemmin ihan ilman selityksiä, ja lopulta mies kyllästyi särkyneen sydämen tekstiviestipommituksiin niin, että ilmoitti asiasta tylysti Laran vanhemmille ja vaihtoi numeroa. Hänen perheensä on jo valmiiksi, hänen muutenkin ylivilkkaan mielikuvituksensä takia alituisesti huolissaan hänestä... Joten kun 105-vuotiaana kuollut isotäti Sadie alkaa kummitella hänelle 20-luvulla eläneessä 23-vuotiaan kropassaan, menee Laran käyttäyminen jo sen verran oudoksi, että koko suku pelkää hänen seonneen. Koska kukaan suvusta ei oikeastaan edes tuntenut tai kummemmin välittänyt isotäti Sadiesta, joka oli asunut halvaantumisensa jälkeen vanhainkodissa jo vuodesta -80, he ihmettelevät suuresti, kun Lara alkaa yht'äkkiä ajaa Sadien asioita ja käyttäytyä, niin kuin he olisivat olleet kovin läheisiä. Mutta ei hänen auta muukaan, sillä Sadie ei jätä häntä rauhaan, koska Lara on ainoa joka voi nähdä hänet, joten hän vaatii itsepäisesti Laraa etsimään hänen kadonneen, rakkaan ja kallisarvoisen, kaulakorunsa, sillä ilman sitä hän ei pääse haudan lepoon.

Sadie on koppava ja itseriittoinen kummitus, joka käskyttää Laraa viimeisen päälle, huutaa hänen korvaansa käskyjään, kuin banshee. Lopulta he kuitenkin ystävystyvät ja alkavat yhdessä leikkiä todellisia Neiti Etsiviä... Muina viimeisinä toiveinaan Sadie haluaa päästä vielä treffeille valitsemansa miehen kanssa, tai siis Larahan sinne treffeille tosin joutuu menemään... Tämä kaikki aiheutti kyllä melkoisia kommelluksia ja hauskuutta tarinaan, sillä Sadie pakottaa Laran pukeutumaan 20-luvun tyyliin ja kuiskii hänelle mitä tehdä ja sanoa, pakottaa ja opettaa tämän lopulta tanssimaan charlestonia yms. sillä tarpeeksi "suoraan korvaan huutamalla" Sadie pystyy vaikuttamaan hieman muihinkin ihmsiin. Lopulta kaulakorunkin tarina alkaa selvitä ja sen takaa alkaa paljastua "isompi kuva", joka on kyllä ihan hyvin suunniteltu tässä kirjassa, joten siitä ei ainakaan pääse moittimaan, ja jonka Lara on päättänyt tuoda julki. Metsästäessään totuutta he joutuvat vaikka minkälaisiin kommervenkkeihin. Eikä Sadie nyt niin huonoa miestäkään lopulta mennyt valitsemaan, joten saadaan kuvaan hieman romantiikkaakin. Lopulta Lara alkaa Sadien avulla ymmärtämään ja arvostamaan enemmän myös itseään ja omaa tahtoaan... Ja tietysti tarina päättyy (lähes) kaikinpuolin onnellisesti... tosin en kyllä muuta odottanutkaan.

Okei, tästä on hyvin vaikea kirjoittaa, sillä ei ole oikeasti ominta areaani ja muutenkin kirja oli todella kaksipiippuinen juttu. Monissa kohdissa nauroin ääneen, mutta toiset kohdat taas saivat myös hieman ärsyyntymään, sekä toisinaan kirjoitustyylikin nyppi, sekä Sadie oli paikoitellen hauska, mutta toisaalta ehkä melkein enemminkin ärsyttävä. Toki 20-luvusta oli kiva kuulla lisää, ja kuullostihan Sadien elämä mielenkiintoiselta. Kirjassa oli paikoitellen hyviä kohtia, mutta enimmäkseen siitä ei ole kummempaa sanottavaa kuin, että niin perustyhmää(/hauskaa) hömppää, että sen unohtaa pian, eikä se jää kirjahyllyn aarteisiin.

Arvosanaa on pirun vaikea sanoa, mutta saakoon nyt 2,5 tähteä viidestä.

Kuva on leffasta nimeltä The Great Gatsby  ja lainattu genius.com-sivustolta.

INFO-ISKU! Wikipedia tietää kertoa, että chick lit-kirjatyyli tuli tunnetuksi aiokoinaan, vuonna -96 ilmestyneen, Helen Fieldingin kirjoittaman Bridget Jones's Diaryn myötä. Ja Bridget Jonesista minäkin pidän kyllä paljon.

Mitä kirjabloggaritoverini ovat tästä kirjasta kirjoittaneet: Pienen kirjaston Katri ja Susan kirjaston Susa P.

Sophie Kinsella: Kevytkenkäinen kummitus, 2010
Alkuperäinen nimi: Twenties girl, 2009
WSOY pokkari
585 sivua

-peace & love, and respect to you all-

Max Manner: Bandiitti [2014]

Luin juuri suomalaisen rikollisjärjestöistä kertovan dekkarin nimeltä "Bandiitti", joka on Max Mannerin tuotantoa. Kyllähän tuo nimikin jo kertoo, että kyseessä on liivijengeistä kertova kirja, ja juuri siksi sen valitsinkin. Sillä minusta on aina kiva saada tietää lisää erilaisista asioista ja kun löysin tämän pokkarin kirpparilta alle eurolla, herätti se kiinnostukseni, sillä tämän tietopaketin ostaminen ei paljoa lompakkoa verottanut. Luen aina mielummin fiktiivisiä kirjoja, kuin tietokirjoja, sillä romaaneista saa tarinan ohella paljon tietoa eri aiheista, kuten eri aikakausista, historiasta ja maista, sekä toisinaan ihan oikeista historian henkilöistäkin. Tämän kirjan valitsinkin juuri siksi, että kyllähän se nyt on dekkareiden ystävän mielenkiinnon herättänyt, että millaisia ne mootoripyöräjengit oikeasti ovat. Tosin tämä kirja ei vastannut aivan odotuksiani ja jäi jopa yllättävän köykäiseksi niin tiedon, kuin jännityksenkin suhteen. 

"99% motoristeista on kunnollisia ja lainkuuliaisia moottoripyöräilijöitä. Me olemme se 1%."
Suurin piirtein, jotenkin näin kuuluu Helvetin Enkeleiden motto.

Kuvassa kirjan etukansi, kuvan lainasin Max Mannerin omilta kotisivuilta, maxmanner.com:sta. Thanks!

"Vuosisadan järkyttävin jouluaatto taltioituu Turussa suoraan tv-lähetykseen, kun Brinkkalan talon pihamaalla kajahtaa kaksi laukausta. Koko Suomi pukeutuu mustaan.
Kilpajuoksu kuoleman kanssa alkaa, kun Turkuun kotiutunut Stein Storesen tempautuu tapahtumien keskipisteeseen. Tilanne kärjistyy henkilökohtaiseksi, kun Espanjasta Ranskan ja Saksan kautta levittäytyvä rikollinen moottoripyöräjengi etsii jalansijaa pohjolasta."
(Takakansi) 

Bandiitti, joka on suora synonyymi lainsuojattomalle tai rosvolle, on suht perinteinen suomalainen dekkari, jonka pääosassa on Norjassa aiemmin poliisina ja yksityisetsivänä toiminut, kovia kokenut ja tuurijuoppouden kanssa tasapainotteleva Stein Storesen, jonka esikuvana on melko varmasti toiminut norjalaisen Jo Nesbøn Harry Hole. 

Kirjassa Suomeen on rantautumassa Desperados-niminen moottoripyöräjengi, joka etsii itselleen sopivaa tukikohtaa ja löytääkin sen Paimiosta, suht läheltä Turkua.  Desperados toimii suht samoilla säännöillä, kuin esimerkiksi Helvetin Enkelit ja muut tunnetut liivijengit. Joihin pyrkivät jäsenet otetaan ensin kokelaiksi, jonka jälkeen heidän pitää todistaa arvonsa, mahdollisesti pariinkin otteeseen päästäkseen täysivaltaiseksi jäseneksi. Tämä tarkoittaa yleensä murhaa tai pirun isoa ryöstöä, huumekauppaa yms. Näin he osoittavat olevansa valmiita myös koviin otteisiin ja pistämään jengin, mm. vapautensa tai henkensäkin edelle. Ja ilmeisesti se ryhmähenki ja toiminta, sekä mahdollinen arvojärjestyksessä kohoaminen niissä kai kiehtookin, niihin pyrkiviä ihmisiä. 

Kun Desperados oli löytänyt hyvät kerhotilat Turun lähistöltä, piti heidän myös todistaa muille jengeille, että heiltäkin löytyy munaa, ja kun vielä samaan aikaan ryhmään pyrkii uusia jäseniä, alkaa rikollisaalto ja raakojen murhien sarja. Jotka lopulta sotkevat Stein Storeseninkin suunnitelmat, elämän, sekä parisuhteen, sillä yksi murhista menee sen verran henkilökohtaiseksi, ettei hän voi enää jäädä vain sivusta seuraajaksi, vaan päättää lopultakin suostua KRP:n työtarjoukseen ja soluttautua jengiin. Mutta Storesen tekee sen omilla ehdoillaan, sillä hän on hahmona hieman samanlainen "yksinäinen susi", kuin luultavimmin esikuvansa Harry Holekin. Tässä kohtaa juoni on vielä ihan menevä ja Mannerin kirjoitustyylistä ei olekaan sinäänsä mitään valitettavaa, mutta luulisi, että luvassa olisi toimintaa ja jännitystä, sekä toisinaan jopa kuumat paikat. Ne jäävät kuitenkin puolitiehen ja asiat sujuvat ehkä vähän liiankin sujuvasti ja ennen kaikkea nopeasti, joka estää sen, ettei aiheesta saada irti täysiä tehoja, vaan kirja jää harmillisen vajaaksi. Lopussa kyllä yritetään vielä kikkailla, monista dekkareista tyypillisillä viime hetken juonenkäännöksillä, mutta sekään ei, harmi kyllä, ole mitenkään kummoista tai uskottavaa.

Tämä oli ensimmäinen lukemani Max Mannerin kirja ja se ei ikävä kyllä tehnyt kummempaa vaikutusta. Tässä olisi ollut aineksia ihan oikeasti kunnolliseen ja hyvään dekkariin, mutta silti se vain jäi jotenkin ärsyttävän löyhäksi ja helpoksi. Vaikka aihe, sekä henkilöhahmot olivatkin melko hyviä ja kiinnostavia, jäivät tiedot silti vajaiksi ja pinnallisiksi, sekä monet tapahtumat epäuskottaviksi ja hieman tylsiksi tai jopa tavallaan tyhmiksi. Ja vaikka tässä on tullut luettua vaikka minkälaista dekkaria, niin ei tämä vetänyt vertoja oikein millekään niistä, mitä nyt äkkiseltään tulee mieleen. Ja se jäi kyllä todella harmittamaan, sillä olen kuullut, että Max Mannerilta olisi tullut joitain oikeastikin parempia, Stein Storesenin poliisiseikkailuja, mutta tämän jälkeen kynnys tarttua niihin nousi kyllä melko korkeaksi. Vaikka ei tämä toki nyt huonoinkaan lukemani dekkari varmasti ole, mutta tulevaisuus näyttää, tutustunko Max Mannerin tuotantoon enää toiste.

Antaisin tälle arvosanaksi jotakuinkin 2,5 / 5.

Max Manner: Bandiitti
Crime Time-pokkari, vuodelta 2014.
351 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Divergent-trilogian osa II, leffa vs. kirja

"Kapinallinen-kirja vs. Insurgent-leffa"

Mikä? Vuonna 2015 valmistunut Insurgent niminen leffa, joka perustuu Divergent-trilogian toiseen osaan nimeltä "Kapinallinen". Kyseisen kirjasarjan on kirjoittanut Veronica Roth ja sen toinen osa, "Kapinallinen", julkaistiin vuonna 2014. Leffan kesto oli lähemmäs kaksi tuntia (119 min) ja sen pääosissa näyttelivät jo dystopiatrilogian ykkös osasta tutut Shailene Woodley (Tris) ja Theo James (Tobias/Neljä). Elokuvan oli ohjannut Robert Schwentke, kun taas ykkös osan oli ohjannut Neil Burger. Mielenkiinnolla odotankin, että kukalienee ohjannut trilogian kolmannen osan, joka tosin on jaettu järkevästi kahteen osaan.
Millainen? Post-Apokalyptiseen tulevaisuuden Chicagoon sijoittuva scifipätkä, joka oli ihan ok. Kirjasarja, niin kuin leffatkin ovat suunnattu pääosin nuorille. Leffan trailerin voit chekata seuraavasta linkistä: Insurgent-leffan traileri.

Kuvassa päähenkilöstöä elokuvasta Insurgent. Kuva lainattu sivulta: emorywheel.com. Thanks!

SPOILER ALLERT! SPOILER ALLERT! SPOILER ALLERT!

"Muinaisen Chicagon raunioilla Tris (Shailene Woodley) ja Four (Theo James) ovat pakomatkalla. He ovat divergenttejä, jotka uhkaavat yhteisön itsevaltiaan diktaattorin Jeaninen (Kate Winslet) ylläpitämää järjestystä. Jeanine tekee kaikkensa löytääkseen loputkin divergentit. Mutta Tris saa idean. Jos hän onnistuu löytämään liittolaisia muista osastoista, hän voi lopettaa pakoilun. Sitten aloitetaan todellinen kamppailu maailman tulevaisuudesta."

(cdon.fi:stä selvitys kyseisestä elokuvasta)

Insurgent-leffa alkoi ihan samalla tavalla, kuin miten kirja jatkuu trilogian toisessa osassa. Sitten alkoivat muutokset. Katsoin elokuvan kahdesti, vaikka ensimmäisessä katsontakerrassa mieheni kanssa ei ollut kyllä mitään vikaa. Halusin kuitenkin katsoa sen vielä kerran yksin ja keskittyä kunnolla siihen mikä leffassa oli toisin, kuin kirjassa. Pakko kyllä sanoa, että toisella katselukerralla elokuva oli paljon parempi, koska ensimmäisellä kerralla olin lievästi sanottuna hämilläni. Sillä elokuvasta oli jätetty muutamat, minun mielestäni tärkeät osat pois ja ne oli korvattu toisilla, joita kirjassa ei ollut. 

Kirjassa ei nimittäin ollut mitään boksia, jonka ainoastaan super-divergentti olisi kykeneväinen avaamaan. Siinä kyllä oli boksin sisältämä tieto, jota Jeanine (Kate Winslet) suojeli kynsin ja hampain. Tieto, jonka Tris halusi paljastaa kaikille ja lopulta hän joutuikin tekemään yhteistyötä Marcuksen kanssa, joka oli Tobiaksen (Neljä) isä. Tämä loi säröä ja epäluottamusta Trisin ja Neljän välille, joka oli melko suuressa osassa varsinkin trilogian kolmannessa osassa. Siis näin oli kirjassa, leffasta nuo asiat oli jätetty kokonaan pois ja uskon, että ne ovat nyt jätetty kokonaan pois myös elokuvan kolmannesta osasta, joka on jaettu kahteen leffaan. Kolmatta osaa en ole vielä katsonut, mutta jo kirjan perusteella voin sanoa, että on ihan ymmärrettävää ja järkevää, että trilogian kolmas osa on jaettu kahtia. Kirja on sen verran pitkä ja siinä on mm. pari eri pääjuontakin, että sitä ei olisi saanut mitenkään mahdutettua parin tunnin elokuvaan, ilman että jotain oleellista olisi jouduttu jättämään taas pois. Mielenkiinnolla odotankin, että millaisen he ovat siitä tehneet ja aion katsoa sen ehkä jo tänään, lähipäivinä ainakin. On myös kiinnostavaa saada tietää, että kutsuuko Tris Tobiasta edelleen Neljäksi, sillä kirjassa näin ei ollut enää kakkososassakaan. Tosin ymmärrän kyllä, jos kutsuu, sillä kirjaa lukemattomat saattaisivat hämmentyä, kun taas me kirjan lukeneet hämmennymme, jos kutsuu. Mutta totuushan on kuitenkin, ettei edes puolet leffan nähneistä ole yleensä lukeneet kirjaa, sillä he eivät välttämättä edes lue, joka taas hämmentää suuresti minua.

Kuvassa Tobias aka Neljä (Theo James). Kuva lainattu screenrant.comista. Thanks!

Tosiaan ensimmäisellä kerralla, kun katsoin Insurgentin, olin hämilläni ja hieman pettynytkin, mutta toisella katselukerralla elokuva parani. Mieheni, joka ei ole lukenut kyseisiä kirjoja, ei kokenut tällaista, sillä hänelle ei tullut sitä hämmennystä muutetuista, poistetuista tai korvatuista kohtauksista, joka itselleni tuli. Hänen mielestään elokuva oli ihan perushyvä scifi-pätkä ja yhdyn tähän. Sillä leffa oli ihan peruskauraa kyseiseltä osastoltaan. Jotain kuitenkin jäi hampaan koloon ja siksi en kummemmin näitä suosittele... Mutta jos sinulla on mahdollisuus katsoa ne tyyliin ilmaiseksi ja et ole lukenut kirjoja, sekä tykkäät tämän tyyppisistä pätkistä, niin anna palaa, kyllä ne silloin kannattaa katsoa. Kirjan lukeneille taas haluan sanoa, että unohtakaa kirja ja ajatelkaa, että katsoisitte jotakin aivan eri elokuvaa, silloin tämäkin on ihan ok! Itse aion tietenkin katsoa myös trilogian loppuosat, sillä eihän tätä nyt kuitenkaan voi keskenkään jättää. 

Antaisin elokuvalle noin 2,5 tähteä, kun kirjalle taas voisin antaa 3 - 3,5 tähteä. Imdb:ssä elokuva olikin saanut 6.3/10, joka on aika perusarvosana tuon tyyppiselle leffalle. Elokuvan voit katsoa netistä ainakin Viaplaystä. Viaplay on himpun verran kalliimpi, kuin esimerkiksi Netflix, joka maksaa vain 9,99€/kk, Viaplayn maksaessa 16,99/kk. Tosin Viaplayllä on mahdollista ottaa erilaisia paketteja, halvimman ollessa 8,99€/kk, tai sitten voit ottaa Viaplay Totalin (sisältää Viaplay Sportin) ja tuolloin voit katsoa suoraan esimerkiksi erilaisia urheilulähetyksiä, kaikkea golfista vapaaotteluun, jolloin se maksaa jopa hurjat 34,99€/kk. 

Kuvassa Divergent-trilogian pääosien näyttelijät Shailene Woodley (Tris) ja Theo James (Tobias/Neljä). Kuva lainattu hollywoodreporter.comista. Thanks!

Insurgent 2015
Ohjaaja: Robert Schwentke
Pääosissa: Shailene Woodley ja Theo James
Kesto: 119 min 

-peace & love, and respect to you all-

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran [2006]

"Lucie kapinoi yläluokkaista kasvatustaan vastaan, Allu purkaa levottomuuttaan jalkapalloon ja merimieselämään, Eccu pelkää Pimeyden yliotetta ja hukuttaa surunsa viinaan, Cedi haluaa valkoisine käsinauhoineen näyttää oikealta sotilaalta. Levoton sukupolvi, jonka maailma tuhoutui mutaan ja taistelukaasuhöyryihin jo ennen, kuin heistä tuli aikuisia. Helsinki, jonka kasvukivut ovat myös heidän kasvukipujaan."
(Takakansi)

Mikä? 586 sivuinen Seven-pokkari 1920-luvun Suomesta, jossa oikeisto ja vasemmisto kiehuu yli. Sai Finlandia-palkinnon 2006.
Millainen? Raskasta luettavaa, vaikkakin ihan mielenkiintoinen. Selventää hyvin tuota aikaa, kun Suomi itsenäistyi ja oli vielä nuori maa, joka haki itseään.

Löysin tämän kirjan kirpparilta eurolla ja koska aihe oli sellainen, josta en tiennyt kovinkaan paljon, mutta josta jokaisen suomalaisen pitäisi ainakin jotain tietää, ostin sen. Alusta asti kirja oli suhteellisen raskasta luettavaa, jota en suosittele sellaisille ihmisille, jotka eivät oikeasti lue. Mutta teille jotka luette, niin jos aihe kiinnostaa, niin kannattaa (ehkä) lukea tämä kirja. Itse en oikein osaa sanoa kunnollista mielipidettä tästä kirjasta, tuntuu että pettäisin jonkun, ehkä Suomen tai jotain, jos sanon ääneen mielipiteeni, että tätä kirjaa en aio lukea toiste ja minusta se ei ollut kummoinen. Kun kuitenkin, se oli ihan perus hyvä tai ehkä paremminkin, se oli ihan ok. Tavallaan tämä oli ihan sujuvasti kirjoitettu, enkä oikein osaa kunnolla sanoa, että mistä en pitänyt. Sillä henkilöhahmot ja kuvaukset olivat hyviä, paikoitellen jopa erinomaisia ja ymmärrän kyllä miksi tämä on saanut Finlandia-palkinnon. Kuitenkin, jokin kaihersi, alusta asti...

Ehkä henkilöhahmoja, joihin mentiin syvälle oli liikaa tai ehkä minun olisi pitänyt tietää historiasta enemmän, vaikka en usko senkään vaikuttaneen. Kirja kyllä avasi ihan hyvin tuota aikaa, kun Suomi oli vasta itsenäistynyt ja haki itseään. Oikeisto ja vasemmisto olivat virittäytyneet äärimmilleen, eikä kultaista keskitietä meinannut löytyä millään. Tuosta ajasta ja Suomen synnystä halusinkin tietää enemmän ja sen sainkin, mutta... Henkilöhahmoja oli kuitenkin niin paljon, että välillä tuntui, niin kuin taustalla olisi kulkenut jokin toinenkin tarina. Tarina, jota ei kerrota minulle, mutta joka minun olisi pitänyt tietää. Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa, kun se on saanut Finlandia-palkinnon ja kaikkea, tuntuu että siitä olisi pakko pitää tai sitten olisi pidettävä suuta soukeammalla, ettei minua pidettäisi aivan pölvästinä. No niin tai näin, ei tästä ole kummempaa sanottavaa, perus kirja. Historian tuntemus ja asioiden ilmaiseminen, niin että tietämätönkin tajuaa oli kohdallaan, mutta ei siinä sen kummempaa, perus kirja.

Arvosanaksi tälle tuollaiset 3-/5.

Helsinki-filmi Oy on tuottanut tästä kirjasta myös elokuvan, jonka on ohjannut Peter Lindholm. Aion katsoa sen lähi päivinä ja kun olen katsonut sen, kirjoitan lisää tästä. Tästä on myös tehty kuusi osainen sarja ja jos löydän sen netistä, niin katson varmaan myös sen, koska aihe on kuitenkin kiinnostava. Tulee olemaan ihan mielenkiintoista verrata tätä kirjaa ja elokuvaa... Katsotaan mihin se johtaa.


Kjell Westö: Missä kerran kuljimme (Där vi eng gång gått)
Seven-pokkari 2006
586 sivua

-peace & love, and respect to you al-

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä (2015)

Mikä: Nykypäivän Ruotsiin sijoittuva jännäri, kuuluu ns. Fjällbacka-sarjaan, joita voi kuitenkin lukea ihan yksittäisinäkin kappaleina, eivätkä vaadi välttämättä aiempaa tietämystä.
Millainen: Jännä, inhimillinen, samaistuttava, yllättävä, kauhistuttava, pistää pohtimaan ihmismieltä ja -luontoa. 
Mitä mieltä: Camilla Läckbergin nimi kannattaa panna muistiin... jos uskaltaa! Me naisten mukaan Camilla onkin uusi dekkariprinsessa ja en voi kyllä olla itsekään eri mieltä, ainakin hän on Scandinavian dekkariprinsessa! ...joten kannattaa pitää silmät auki Ärrällä ja kirppareilla, niin kuin kirjastoissa ja kirjakaupoissakin. 

"Hyinen talvi pitää Fjällbackaa otteessaan. Puolipukeinen teinityttö hoipertelee lumisesta metsästä tielle. Auto ilmestyy, kuin tyhjästä, eikä ehdi väistää. 
Kun Patrik Hedström ja hänen poliisikollegansa kuulevat onnettömuudesta, on uhri jo tunnistettu. Tyttö katosi neljä kuukautta sitten kotimatkalla ratsastuskoulusta, eikä kukaan ollut nähnyt häntä sen koommin. Tytön ruumiissa on jälkiä käsittämättömistä julmuuksista, ja poliisi pelkää pahoin, että uhreja on muitakin.
Samaan aikaan Erica Falck työstää kirjaansa häntä askarruttavasta vanhasta perhetragediasta, joka johti sirkustaiteilijan surmaan. Erica käy toistuvasti vankilassa tapaamassa miehensä murhasta tuomittua leskeä selvittääkseen, mitä kauhujen talossa todella tapahtui. Mitä nainen oikein salaa? Erica aavistaa, että jotain on pahasti pielessä ja menneisyys heittää varjoaan nykyisyyden ylle." 
(Takakansi) 

Camilla Läckbergin "Leijonankesyttäjä"  kuuluu nk. Fjällbacka-sarjaan. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat siis myös pääosin Fjällbackaan, pienehköön kesäturismista elävään merenrantakaupunkiin lähellä Göteborgia. Kirjojen päähenkilönä on Erica Falck perheineen. "Leijonankesyttäjä" on toinen kirja Camillan ko. kirjasarjasta, jonka olen lukenut. Molemmat olen lukenut viimeisen puolen vuoden sisällä ja ne kumpainenkin tekivät suuren vaikutuksen dekkarikirjallisuuden saralla. Sillä kummassakin kirjassa jännitys oli taattu ja tiivis tunnelma piti näpit, kuin liimattuna kiinni kirjassa, loppuun asti. Kirjojen päähenkilöt ovat niin inhimillisiä ja samaistuttavia, että tuntuu ihan siltä, kuin itse tai joku läheinen ystävä tai sukulainen eläisi kirjan tapahtumia. Ja niin kuin "Me Naisissa" sanottiinkin, Camillan kirjat ovat maanläheisiä ja ajatuksia herättäviä ja sitä ne todella ovat. Vaikka nämä kuuluvatkin nk. kirjasarjaan, nämä kaksi kirjaa eivät ainakaan vaatineet aiempaa tietämystä, vaikka taustalla Erican perhe ja suhteet kasvavat ja kehittyvätkin. Tarinat ovat itsenäisiä, joten voit napata ensin, vaikkapa mielenkiintoisimman luettavaksi ja sitten päättää, että haluatko lukea lisää. Minussa itsessäni Erican taustatarina herätti kuitenkin sen verran paljon mielenkiintoa hänen ajatuksiinsa ja elämäänsä, että haluan saada tietää lisää jo ihan pelkästään siitä ja yksi tulevaisuuden tavoitteistani onkin lukea Fjällbacka-sarjan kirjat suht järjestyksessä. Tosin, jos tärmään aiemmin Ärrällä tai muualla Camilla Läckbergin kirjoihin ja vaikka ne rikkoisivatkin ns. "lukujärjestyksen", en aio kiduttaa itseäni odottamalla ja jättää niitä hyllyyn pölyttymään! 

Leijonankesyttäjä kertoo ihmisen pahuudesta, halusta satuttaa ja alistaa. Keskeisiä teemoja on mm. se, että missä menee raja, jonka ylitettyään ei ole enää paluuta pimeältä puolelta? Minkälaisesta pimeydestä pahuus syntyy? Mistä tietää, jos joku on paha? Mitä jos se paha on omassa perheessä? Missä menee raja alunperin rangaistuksen ja suoranaisen kidutuksen välillä? Leijonankesyttäjä kertoo mm. siitä, kun hyvät ihmiset astuvat pimeälle puolelle tai alistuvat vastalauseitta katsomaan vierestä pirun töitä tai kärsimään niistä. Alistuvat perheissään tyrannialle, koska kynnys vastustaa on usein liian korkea, sillä tuntematon yksin on usein pelottavampaa, kuin tuttu paholainen. Varsinkin jos sinulla on perhettä, jonka puolesta pelätä ja jota suojella demoneilta. Vaikeita kysymyksiä, siitä toisinaan, niin häilyvästä rajasta hyvien ja pahojen tekojen välillä. Jos motiivit ovat hyvät, saako silloin ns. "tehdä pahaa suuremman hyvän puolesta"? Joskus se raja voi olla niin häilyvä, että läpikotaisin hyvienkin ihmisten voi olla toisinaan vaikea erottaa sitä... Uskon, että nämä kirjat käsittelevät sellaisia asioita, joita kuka tahansa ihminen saattaa eräänä aamuna havahtua miettivänsä, vaikka olisi kuinka halunnut vaan hyvää. Sillä se ei ole niin, että ainoastaan pahat ihmiset miettisivät ja tekisivät pahoja asioita tai hyvät hyviä. Ei, se ei vain mene niin. Kun ihmistä painostaa tarpeeksi, niin jossain vaiheessa se kamelinkin selkä pakostakin katkeaa ja rajan yli siirtyminen ei enää välttämättä olekaan niin vaikeaa. Uskon, että tarpeeksi ja oikeista paikoista painostettaessa, niin voisi käydä ihan kuinka vahvalle ihmiselle tahansa, kenelle vain! 

Toki tässä kirjassakin on niin pahoja ihmisiä, että heidän teoilleen ei voi edes yrittää löytää mitään järkevää tai nk. oikeutettua selitystä tai syytä, vaan se on ihan puhdasta halua vain alistaa ja satuttaa muita. Katsella ja saada nautintoa ihmisen kärsimyksen seuraamisesta, kun tietää, että itsellä on valta antaa sen jatkua... tai loppua. Kun tietää itse saaneensa sen kaiken aikaan ja voi vain sormia napsauttamalla päättää toisen ihmisten elämästä. Sellainen vallan tunne voi varmaan olla pirun koukuttavaa, kun voi tuntea itsensä varmaan jonkinlaiseski "yli-ihmiseksi", mutta ne ihmiset ovat todellakin aivan oma lukunsa. He eivät ole koskaan oleetkaan hyviä, vaan he peittävät itsensä naamiolla, heidän naamionsa on hyvän ihmisen naamio, jonka taakse he peittävät todelliset tunteensa tai tunteettomuutensa. Se, että tällaisia ihmisiä on olemassa ja vieläpä niin paljon, että se ihan puistattaa, on pelottavaa.

Arvosanaksi annan tälle 4/5. Ja teille, jotka pidätte tämän tyyppisistä dekkareista, sanon että Camilla Läckbergin nimi kannattaa todella painaa mieleen! Nämä vähäiset kosketukset, joita minulla on ollut hänen kirjoihinsa, ovat vahvasti vakuuttaneet minut siitä, että haluan ehdottomasti lukea lisää! Joten suosittelen näitä tosissaan muillekin, varsinkin ruotsalaisten dekkareiden ystäville! Lukekaa! ...jos uskallatte!
Jännittäkää! ...ja nauttikaa, olkaa hyvät! 

Tässä lista Camillan Fjällbacka-sarjan kirjoista:
(nimeä painamalla pääset lukemaan takakannen ko. kirjasta. Etsi omasi!) 
 – Jääprinsessa, 2003, suom. 2006
 – Saarnaaja, 2004, suom. 2007
 – Kivenhakkaaja, 2005, suom. 2008
 – Pahanilmanlintu, 2006, suom. 2009
 – Mantelintuoksua lumimyrskyssä, 2006, suom. 2009
 – Perillinen, 2007, suom. 2010
 – Merenneito, 2008, suom. 2011
 – Majakanvartija, 2009, suom. 2012
 – Enkelintekijä, 2011, suom. 2013
 – Leijonankesyttäjä, 2013, suom. 2015

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä 
Alkuteos: Lejontämjaren
Suomentanut: Outi Menna
Gummerus 2014
440 sivua

-peace & love, and respect to you all-

Opettavaista tapakulttuuria Aku Ankoista!

Kun olin vielä lapsi, vanhempani tilasivat minulle ensimmäiset Aku Ankan sarjakuvalehdet. Tosin uskallan väittää, että kyseiset Aku Ankat olivat silloin enemmän iskälle, kuin minulle, vielä lukutaidottomalle tytölle tilattuja. Mutta ei sen väliä, sillä ne kolahtivat silti kovaa ja pienestä tytöstä lähtien olen ollut myös suuri Aku Ankka fani! Suomessa Aku Ankan taskukirja ja lehdet ovat hyvin suomennettuja ja läpät ovat ajankohtaisia, joten uskallan ihan kirkkain silmin väittää, että ne voivat olla hyvää ja terveellistä luettavaa lapsillekin. Sillä Aku Ankat ovat oikeasti, hyvien vitsien lisäksi, myös hyvin opettavaisia, oikeine arvoineen ja tapoineen, historiallisine tai ajankohtaisine tapahtumineen, sekä kulttuurillisesti ja kielellisesti hyvin oivallettuja. 

Koska luen niin paljon erilaista kirjallisuutta, tarvitsen myös välillä jotain kevyempää luettavaa, etten lukisi koko ajan vain mm. murhista ja yliluonnolisista yms. asioista ja siihen Aku Ankan taskukirjat ovatkin juuri oikeita. Tähän tehtävään kelpuutan myös monet "naistenhömppä" kirjat, kuten erilaiset kioskipokkarit vaikkapa Nora Robertsilta. Aku Ankan taskukirjat ovat kuitenkin monijakoisempia ja parhaimpia siinä suhteessa, että sellaisen voi vaikkapa sadepäivänä nakata kaverillekin luettavaksi, Sillä Aku Ankat eivät vaadi aiempaa tietämystä kirjallisuudesta, sekä sopivat sellaisillekin ihmisille, jotka eivät kummemmin lukemista harrasta. Aku Ankat sopivat hyvin kaikille, kun uskaltaa vain kokeilla!

Uskallan väittää lukeneeni lähes jokaisen Aku Ankan taskukirjan, sillä usein uusimman tullessa hommaan sen kotiin, koska tiedän mieheni ja ystävieni myös mielellään lukevan niitä meillä. Näitä taskukirjoa luen yleensä hieman eri tyylillä, kuin kirjoja, jotka ahmin heti. Näitä saatan lukea pikkuhiljaa, tarinan pari kerrallaan raskaamman lukemisen välillä. Tällä hetkellä minulla onkin menossa yksi uusimmista, eli Aku Ankan Taskukirja nro. 439, nimeltä "Kovin kolikko". Tämä on näitä paksuimpia, eli tripla, jossa on 768 sivua (hinta 9,90 €). Suosittelen lämpimästi Aku Ankan taskukirjoja kaikille vauvasta vaariin ja sukupuoleen katsomatta. Mutta tätä suosittelen erityisesti esimerkiksi matkalukemiseksi tai mökille, sillä tässä riittää hetkeksi luettavaa muillekin! Aku Ankan taskukirjan tai lehden voit napata näppärästi mukaan mistä vain kaupasta, kioskilta tai huoltoasemalta, joten ei muuta, kuin lukemaan, olkaa hyvät! ...ja vanhemmat osat löydät ongelmitta kirpparilta tai divarista!

Kuten kuvasta näkyy; opettavaista! Vai mitä olette mieltä?