Kapeakatseinen Suomi 1990-luvulla. Hävetkää! [YLE 101-kirjaa]

Rauhaa ja rakkautta, hyvä Suomi!

Matti Paloheimon Valkoinen Mandela on monista hyvistä syistä valittu mukaan YLEn 101 kirjaa-listaan. Vaikka kirjan kansi onkin niin pirun tylsä, ettei se mitenkään houkuttele tarinaa lukemaan, on sen sisältö kuitenkin tarpeeksi menevää, sekä sen verran näppärästi kirjoitettu, että hitaampikin lukija vetäisee sen muutamassa päivässä. Ja vauhtiin päästyään, tekee sen mielellään. Vaikka en välttämättä pistäisikään tätä mihinkään klassikkojen tai huippu kirjojen listalle, on kirjan aihe, eli pakolaiset, sitten sitäkin tärkeämpi aihe. Sekä juuri nyt Suomessa varmasti ihan yhtä ajankohtainen kuin reilut 20 vuotta sitten, kirjan julkaisun aikaan. Joten, niin kuin sanoin, kirja on mielestäni valittu mukaan tähän listaan erittäin hyvistä ja painavista syistä. Siksi onkin todella huippua, että se on myös mahdollista päästä lukemaan YLEn sivuilta ilmaisiksi, ja tulee tavoittamaan sitä kautta vielä enemmän ihmisiä. On mahdollisuus, että se edesauttaisi asiaa, jotta me suomalaisetkin voisimme vihdoinkin vapautua rasismin ikeen alta. Kirja ei onneksi kuitenkaan liikaa tuputa asiaansa pakolaisten puolesta, tai vastaan, ja onkin siksi oivallista luettavaa aivan kaikille tämän päivän suomalaisille. Sillä miettimään asioita se kyllä saa. Ja monelta kantilta. Eli niin kuin takakannessakin sanotaan; “Rohkea romaani tämän ajan maailmasta, jonka sotien seurauksista on pakolaiskeskuksen johtaja Juhani Santala saanut osan kantaakseen.”

“Juhani Santala tulee pakolaiskeskuksen johtajaksi Koskentakaan. Edessä on arvaamaton aika. Santala on kaiken lisäksi kirkosta eronnut pappi ja vaimostaan eronnut mies. Keski-iän lakipisteessä Santalaa odottavat kovat haasteet, jotka asettavat hänet vastakkain sekä pikkumaisten virkamiesten että oman itsensä kanssa.

Myös omassa elämässään Santalan on annettava vastauksia kysymyksiin, joita hän vasta nyt on oppinut itselleen tekemään. Onko hänessä miestä paimentamaan näitä Suomen sydänmaille syrjäytyneitä pakolaisia, joita ympäristö ei halua ottaa vastaan - vain siksi, että he ovat toista rotua? Mikä on oikein?

Entä miksi uskonnonopettaja Anu Helskeen hymy kutsuu ja kuitenkin samalla piilottelee jotain arkaa salaisuutta? Vaaleat hiukset peittävät vetoavasti niskan hentoa kaarta, ja kahden lapsen isä Juhani Santala miettii, onko hänellä oikeutta silittää noita hiuksia ja avata hymy arvoitusta - tai vieläkin enemmän…

Kun Santala iltaisin istuu asunnossa. jota hänen on nyt sanottava kodikseen, päiväkirjan lehdelle syntyy vereslihaista, tuimaa tilitystä. Kuka näyttäisi hänelle, Epäilijälle, hyvän mahdollisuudet? Ja onko hyvällä elintilaa?”

(Takakansi)

Takakansi kertoo mielestäni ihan riittävästi kirjan juonesta, enkä nyt aiokaan siihen sen yksityiskohtaisemmin mennäkään. Kerron mielummin kirjan aiheuttamista fiiliksistä itsessäni, sekä Santalan painimisesta omassa elämässään, sekä kahden täysin erilaisen kulttuurin välillä. Sillä kun Santala saapuu pieneen Koskentaan vastaanottokeskukseen, on hän vielä hieman pihalla elämänsä suunnasta, niin kuin hän sanookin olevansa entinen pappi, entinen aviomies ja entinen isä. Nimittäin suhde lapsiinkin on hankaloitunut huomattavasti vuosien varrella ja varsinkin eron jälkeen. Erityisesti keski-ikäisen miehen voi olla melko vaikeaa hakea yhteyttä jo aikuisuuden kynnyksellä oleviin lapsiinsa, joista hän on vieraantunut vuosien varrella, vietettyään muutamat edelliset vuodet ulkomailla pakolaisityössä. Hän miettiikin välillä, että oli paljon helpompi toimia siellä katastrofin keskellä kuin nyt täällä Suomessa, jossa hänelle tulee yllättäviä vastoinkäymisiä, niin naisiin, Jumalaan, kuin Koskentaan kyläläisiin ja virkavaltaankin liittyviä.

Nimittäin pienessä ja ennakkoluuloisessa kylässä rasismi rehottaa, ja kokemuksesta voin kertoa, että ihmisen joka ei ole rasistinen, on toisinaan hyvinkin vaikea ymmärtää sitä. Mutta kirja teki senkin, avasi minulle ovia näkemään hieman enemmän kumpaankin suuntaan. Tapahtumat kirjassa ovat varmasti aivan todellisia, nimittäin Koskentaan pakolaiskeskuksen ikkunoita rikottiin useasti, asukkaita haukuttiin ja kivitettiin kauppareissuilla ja lopulta yksi mies pahoinpideltiin hengiltä. Eivätkä kylän ihmiset tai virkavalta tulleet oikeastaan vastaan tuossa pikkukylässä. Mutta miksi eivät? Se olikin jännä, mutta hyvin todellisen tuntuinen tarina liittyen pienen kylän elämään ja ihmisten välisiin suhteisiin. Entä sitten tuo rasistinen käyttäytyminen? Onko se vain nuoruuden hölmöilyä ennakkoluulojen takia, kun ei olla aiemmin nähty mustaa miestä? Kirja kertoi hyvin hieman molempien puolien näkökulmaa asioihin. Lisäksi oli mielenkiintoista lukea entisen papin painiskelusta itsensä kanssa. Kuitenkaan niin, että kirja olisi muuttunut liian uskonnolliseksi mietinnäksi. Vaan häntä vaivasi aivan arkiset asiat, niin naisista uskontoon. Lopulta asiat kuitenkin selvenevät, mutta mihin suuntaan, se olikin osittain jopa järkyttävää. Respectit tälle kirjalle! Tragediselle draamalle.

Siksi haluankin jakaa tästä kirjasta muutaman tekstinäytteen, jotka kertovat tarpeeksi, niin että ymmärtää miksi tämä kirja kannattaa lukea. Ensimmäiseksi kerrontaa pakolaisten saapumisesta Suomeen. Meidän on hyvä muistaa, että miksi tällaista tapahtuu, sekä ymmärtää miksi meidän velvollisuutemme on auttaa. Niin kuin meitäkin on autettu ja varmasti tultaisiin auttamaan: "Koko iltapäivä kului uuden bosnialaisperheen sijoittelussa, Perhe oli YK-viranomaisten avulla haalittu kokoon eri pakolaisleireiltä, ja monien vaiheiden jälkeen kaikki olivat päätyneet Suomeen. Kukaan ei puhunut englantia muutamaa sanaa enempää, eikä mitään muutakaan länsimaalaista kieltä. Huitomalla ja nyökyttelemällä asiat saatiin, jotenkin selvitetyksi, - - Santala katseli perheen äitiä, joka ilmeettömästi ja konemaisesti liikkui kantaen nyttyjä aina sinne minne osoitettiin, pari pienintä lasta perässään. Hän ei katsonut ketään silmiin, nyökytteli vain lakkaamatta, puhuttiin sitten mitä kieltä tahansa. - - Hän ei näyttänyt välittävän mistään. Lievästi ontuva isä ei ollut sen pirteämpi, mutta hänen silmänsä sentään liikkuivat ja hän yritti vastata kysymyksiin. [...] Mitä lienee tällekin perheelle viime kuukausina tapahtunut? Santala pohdiskeli. Äiti ehkä raiskattu kerran toisensa jälkeen, isää kidutettu, lapset vaeltaneet talosta toiseen apua etsien. Ehkä kaikki vielä selviäisi, kunhan ehtii tutkia. Ja kunhan joku suostuisi häpeältään ja syvältä tuskaltaan kertomaan."
(sivut 61 - 62)

Sekä tämä toinen kohta, jossa Santala purkaa tunteitaan päiväkirjaan, niin kuin meistä jokainen joskus... "Epäonnistunut. tuho. Munasin vielä itseni. [...] Kaikki on päin helvettiä ja minä väärässä paikassa. Miksi oikein tulin tänne? Mitä tai ketä luulin hyödyttäväni? Auttamaan muka. Ketä olen auttanut? Mohammedin olen auttanut hautaan. Sen todella olen tehnyt, ja kyllä siinä Suomen byrokratiassa paljon sai tehdäkin, että muslimin sai hautaan. [...] Mutta oikeus, sitä ei löydy mistään. Laki löytyy, se löytyy joka paikkaan, niin kuin sopiva raamatunkohta, mutta oikeutta ei löydy. Eikä löydy etsivälle rakkauttakaan, tai naista ainakaan. Sekin tulee taas mieleen. Kaikesta se tulee mieleen. Väsynyt minä olen tällaiseen leikkimiseen. Minä olen jo vanha mies, kapakastako pitää lähteä naista etsiskelemään, tai peräti bordellista. Miksi en voisi elää näin, munkkina, hyvinhän se on mennyt jo kuukausikaupalla. Tietysti minä olen lapsellinen ja epäkypsä, ihan niin kuin Tarja aina väitti. [...] Mutta kun en jaksa. [...] Mitään en nyt tekisi mielummin kuin häipyisin. Ottaisin nyyttini, hyppäisin autoon ja lasettaisin suoraan satamaan ja laivalla etelään ja siitä eteenpäin niin kauas kuin auto kestää. [...] Kaikki tekisin onnelliseksi, jos lähtisin, miksi siis vielä maleksin täällä? Mikä ihmisen todella saa tekemään, mitä hän tekee? Ja olemaan tekemättä? Omatuntoko? Tai sen puute? Saatana? Jumala?
(Sivut 156 - 157)

Mielestäni tämä on niitä kirjoja, joita jokaisen olisi hyvä lukea elämänstä aikana ihan jo yleissivityksenkin vuoksi, mutta myös siksi, että oppisi paremmin ymmärtämään maailmaa. Näiden syiden takia annankin tälle, koko kirjan tarinalle, mitäänsanomattomasta kannestaan huolimatta 4-/5.

Matti Paloheimo: Valkoinen Mandela (1994) 
Kustantanut: WSOY,
213 sivua.

Lue hyvä Suomi, lue!

-peace & love, and respect to you all-

Alan Drew: Vesipuutarhat [2008]

"Istanbul 1999. Itä ja länsi, muslimit ja kristityt. Kaksi perhettä, kaksi kulttuuria."
(Takakansi)

Ostin tämän kirjan kirpparilta kahdella eurolla, koska kansi oli kaunis ja aihe mielenkiintoinen, että sopiva Helmet-lukuhaasteen kohtaan, jossa etsitään pakolaisista kertovaa kirjaa... Itse en mitenkään äärettömän paljon tiedä kurdien elämästä, mutta haluan toki saada tietää lisää, ja ihmiselle joka rakastaa yleistietoa, mutta ei tietokirjoja, on kaunokirjallisuus yksi parhaista tavoista napsia nippelitietoa kiinnostavista asioista. Kirjailija Alan Drew ei ollut minulle myöskään ennestään tuttu, mutta kirjan takakannessa oleva lause, Helsingin sanomien arvostelusta, herätti tarpeeksi kiinnostustani: "Mieleen tulee kahden suvun - Montaguet ja Capuletit - vihanpito Romeosta ja Juliasta."  Ja onhan Romeo ja Julia toki yksi maailman tunnetuimmista rakkaustarinoista, että tragedioista, ja Leonardo DiCaprio tietenkin ihana Romeon roolissa, joten ajattelin tämänkin olevan ihan sopivaa luettavaa itselleni... Kaikki mahdolliset virheet ja erheet, joita kirjoittamassani tekstissä voi olla, johtuvat ainoastaan tietämättömyydestäni muslimien ja pakolaisten elämästä, ja pahoittelen niitä jo valmiiksi.

Kirja kertoo kahden täysin erilaisen perheen tarinaa, Istanbulista Gölükin kaupunginosasta, vuonna 1999, kun he joutuvat tuhoisan maanjäristyksen jälkeen muuttamaan samaan pakolaisleiriin. Sinan on muslimi ja hän on vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa asunut jo vuosia Turkissa, he ovat tulleet sinne aikoinaan kurdipakolaisina. Sinan on edelleenkin hyvin katkera amerikkalaisille, joita hänet on opetettu jo pienestä asti vihaamaan. Nyt he kuitenkin asuvat naapureinaan amerikkalainen perhe, jonka isä, Marcus, on opettajana lähetyskoulussa. Heidänkin perheensä on asunut Turkissa jo lähes 20-vuotta ja heidän poikansa, Dylan, on syntynytkin siellä, mutta silti häntä karsastetaan ja pidetään pelkästään amerikkalaisena. Sinanin perheessä taas eletään, niin kuin normaaleissa muslimiperheissä on kai tuolloin eletty, eli naiset käyttävät huntua ja mies käy töissä, sekä tienaa elannon pereelle, ja perheen naispuoliset jäsenet taas huolehtivat kodista ja perheen miespuolisten jäsenten hyvinvoinnista... Írem, heidän tyttärensä on 15-vuotias, ja hän on aina tuntenut, ettei hänestä välitetä, eikä häntä rakasteta yhtä paljon, kuin 9-vuotista pikkuveljeä Ísmailia. Ja osittain hän on myös oikeassa, sillä Sinan tuntee hirveää syyllisyyttä siitä ettei hän osaa, eikä voi niin näyttää tunteitaan tyttärelleen. Mutta heidän kodissaan on muutenkin käyttäytyminen ja tunteiden näyttäminen hirveän rajoitettua, Sinan mm. varoo, etteivät lapset ole näkemässä, jos hän osoittaa minkäänlaista läheisyyttä vaimolleen. Tosin hän on kuitenkin ylpeä siitä, ettei ole fundamentalisti ja pakota vaimoaan pukeutumaan abayaan, niin kuin jotkut miehet tekevät. 

Kun tuhoisa maanjäristys sitten tuhoaa koko Gölükin kaupunginosan, menee Sinan täysin tolaltaan luullessaan poikansa Ísmailinkin kuolleen. Hän unohtaa ja hylkää perheensä, ja uppoutuu rukoukseen seuraaviksi kahdeksi-kolmeksi päiväksi... Lopulta Ísmail kuitenkin löydetään elossa kaivauksien seasta, sillä Marcuksen vaimo, Sarah, on uhrannut henkensä pelastaakseen pojan. Ja vaikka Sinan onkin onneissaan poikansa löytymisestä, saattaa tilanne hänet kuitenkin kiusalliseen kiitollisuudenvelkaan amerikkalaiselle Marcusille... Ja vasta neljäntenä päivänä hän muistaa vaimonsa ja Íremin, ja etsii heidät. Lopulta hän löytääkin vaimonsa jo lähes seonneena, ja Íremin joka on yrittänyt pitää huolta äidistään. Mutta Sinan ei vielä silloinkaan osaa sanoa mitään lohduttavaa tyttärelleen, sillä häntä hävettää niin perheensä hylkääminen, ja Íremin tunne, ettei kukaan edes huomaa häntä vain kasvaa, kun muut häärivät, lievästi loukkaantuneen Ísmailin ympärillä... Koko kaupunginosa odottaa apua valtiolta, mutta sitä ei vain kuulu. Yhdeksäntenä päivänä Marcus ja hänen 17-vuotias poikansa, Dylan, kuitenkin palaavat Amerikasta, ja heillä on mukanaan paljon tarvikkeita, sekä monia lähetystyöntekijöitä, lääkäreitä ym. apulaisia. Ja koska valtiolta ei tule apua, kaupunkilaiset muuttavat pitkin hampain amerikkalaisten rakentamaan telttaleiriin. 

Kun kristityt amerikkalaiset, sekä turkkilaiset, kurdistanialaiset ym. muslimit sitten joutuvat asumaan samassa pakolaisleirissä, tulee totaalinen kulttuurien yhteentörmäys. Dylan ja Írem yrittävät sovittaa rakkauttaan yhteen tuossa maailmassa, jossa kukaan ei hyväksy heidän suhdettaan, ja vaikkeivat he ole edes koskettaneet toisiaan, pelko paljastumisesta on suuri. Rako Íremin ja hänen perheensä välillä kasvaa vain kokoajan suuremmaksi, kun Dylan kertoo ihmeellisiä ja hieman ahdistaviakin tarinoita siitä miten asiat ovat muualla... ja he suutelevat. Mutta pian Íremistä juorutaankin jo inhottavia asioita pitkin leiriä, sillä heidät on nähty kerran kävelemässä yhdessä... Pahanilmanlinnut alkavat painostaa Sinania ns. lukitsemaan tyttärensä telttaan äidin vahdittavaksi. Ja kun puheet vain yltyvät, niin pian he jo painostavat Sinania erottamaan Íremin perheestään, ja lopulta he yrittävät yllyttää tätä jopa tappaamaan hänet. Sillä muuten Íremin nk. "siveetön" touhu voisi tahria koko perheen nimen. Näin Istanbulissa, syksyllä, vuonna 1999. Vaimon vielä painostaessa vieressä, Sinan onkin vaikeiden valintojen äärellä. Sillä Írem voisi tahria pikkuveljen, Ísmailinkin, tulevaisuuden, jonka vuoksi Sinan on valmis tekemään lähes mitä tahansa ja tuleekin tekemään monia huonoja valintoja... Kun amerikkalaiset sitten alkavat vielä kiertää leirissä puhumassa Jeesuksesta ja syntien anteeksiannosta, kokevat muslimit sen käännyttämisenä. Mitä se toki tavallaan onkin, silti itselläni on vain välillä niin vaikea ymmärtää sitä, etteivät kaikki usko Jumalien olevan yhtä ja ns. palvontatapojen vain eroavan toisistaan, ja ettei siinä ole mitään pahaa. Kuitenkin... Ilmapiiri leirissä muuttui koko ajan vain vihamielisemmäksi ja leiriläiset alkoivat pitää näreissään kokouksia amerikkalaisia vastaan, ja pian alkoivat myös väkivaltaisuudet, eikä leirissä ollut enää turvallista. Dylan ja Írem yrittävät löytää tilaa suhteelleen, paikassa, jossa ei ole tilaa moiselle suhteelle, ja silloin he vasta itsekin huomaavat, että kuinka erilaisista kulttuureista molemmat heistä tulevat, ja kuinka vaikeaa niitä onkaan yrittää sovittaa yhteen... Monien sattumien ja väärinkäsitysten johdosta kirjassa on todella traaginen loppu.

Oli ihan hullua, että vuosi oli 1999. Jolloin itse ajatteli maailman olleen jo suht sivistynyt, mutta silti ajattelutapa oli - ja on tietysti edelleenkin - monin paikoin kauhistuttavaa. Se miten kirjassa kerrottiin monien tyttöjen kohtalosta, kun heidät oli erotettu perheestään tai viety jopa vuorille tapettavaksi, oli jotain sellaista, mitä on vaikea ymmärtää... Mutta ymmärtää kuitenkin, mutta ei haluaisi. Tässä kirjassa ei ollut ns. hyvää ja pahaa puolta, vaan oli hyviä ja pahoja ihmisiä, väärinkäsityksiä ja kulttuurieroja. Pienestäkin lumipallosta saa pyöriteltyä ison lumiukon... Tämä kirja oli todella hyvä lukea, nyt varsinkin, kun pakolaiskysymykset ovat olleet paljon esillä meillä Suomessakin. Sillä kirja havainnollisti todella sitä, että kuinka erilaisita maailmoista olemme kotoisin ja kuinka vaikeaa näiden kahden kulttuurin yhteensovittaminen voi toisinaan ollakaan. Mutta jos yrittäisimme kaikki yhdessä tulla vastaan, asiat voisivat olla paremmin. Toivon niin... Ja respectit kaikille, jotka työskentelevät pakolaisten parissa, ja voimia työhön! Ja pakolaisille taas sanoisin, että yrittäkää auttaa meitä ymmärtämään, yritettäisiin kaikki tulla hieman vastaan, niin tämä voisi tulla toimimaan. Ja sori, mutta pistäkää toppatakkia päälle, nimittäin ikävä kyllä te olette juuri saapuneet ihan pirun kylmään maahan! Peace & Love, and respect to you all!


Tästä kirjasta oli erittäin vaikea kirjoittaa minkäänlaista arvostelua, sillä kirja oli niin moniuloitteinen. Se oli erittäin hyvä, ja olisi niin monia asioita, joita haluaisin siitä kertoa, ja monia kohtia lainata, mutta sanat eivät vain riitä, ellen kirjoittaisi romaanin pituista arvostelua, mitä tämä toki alkaa jo lähentelemäänkin... Tarina kertoi myös ystävyydestä ja olisi siinä mielessä sopiva kirja luettavaksi BFF-lukuhaasteeseenikin.
Arvosanaksi annan tälle 5/5.

Alan Drew: Vesipuutarhat (2008)
Englanninkielinen alkuteos: Gardens of Water
Kustantaja: Otava
394 sivua.

-peace & love, and respect to you all-