Rauhaa ja rakkautta, hyvä Suomi!
“Juhani Santala tulee pakolaiskeskuksen johtajaksi Koskentakaan. Edessä on arvaamaton aika. Santala on kaiken lisäksi kirkosta eronnut pappi ja vaimostaan eronnut mies. Keski-iän lakipisteessä Santalaa odottavat kovat haasteet, jotka asettavat hänet vastakkain sekä pikkumaisten virkamiesten että oman itsensä kanssa.
Myös omassa elämässään Santalan on annettava vastauksia kysymyksiin, joita hän vasta nyt on oppinut itselleen tekemään. Onko hänessä miestä paimentamaan näitä Suomen sydänmaille syrjäytyneitä pakolaisia, joita ympäristö ei halua ottaa vastaan - vain siksi, että he ovat toista rotua? Mikä on oikein?
Entä miksi uskonnonopettaja Anu Helskeen hymy kutsuu ja kuitenkin samalla piilottelee jotain arkaa salaisuutta? Vaaleat hiukset peittävät vetoavasti niskan hentoa kaarta, ja kahden lapsen isä Juhani Santala miettii, onko hänellä oikeutta silittää noita hiuksia ja avata hymy arvoitusta - tai vieläkin enemmän…
Kun Santala iltaisin istuu asunnossa. jota hänen on nyt sanottava kodikseen, päiväkirjan lehdelle syntyy vereslihaista, tuimaa tilitystä. Kuka näyttäisi hänelle, Epäilijälle, hyvän mahdollisuudet? Ja onko hyvällä elintilaa?”
(Takakansi)
Takakansi kertoo mielestäni ihan riittävästi kirjan juonesta, enkä nyt aiokaan siihen sen yksityiskohtaisemmin mennäkään. Kerron mielummin kirjan aiheuttamista fiiliksistä itsessäni, sekä Santalan painimisesta omassa elämässään, sekä kahden täysin erilaisen kulttuurin välillä. Sillä kun Santala saapuu pieneen Koskentaan vastaanottokeskukseen, on hän vielä hieman pihalla elämänsä suunnasta, niin kuin hän sanookin olevansa entinen pappi, entinen aviomies ja entinen isä. Nimittäin suhde lapsiinkin on hankaloitunut huomattavasti vuosien varrella ja varsinkin eron jälkeen. Erityisesti keski-ikäisen miehen voi olla melko vaikeaa hakea yhteyttä jo aikuisuuden kynnyksellä oleviin lapsiinsa, joista hän on vieraantunut vuosien varrella, vietettyään muutamat edelliset vuodet ulkomailla pakolaisityössä. Hän miettiikin välillä, että oli paljon helpompi toimia siellä katastrofin keskellä kuin nyt täällä Suomessa, jossa hänelle tulee yllättäviä vastoinkäymisiä, niin naisiin, Jumalaan, kuin Koskentaan kyläläisiin ja virkavaltaankin liittyviä.
Nimittäin pienessä ja ennakkoluuloisessa kylässä rasismi rehottaa, ja kokemuksesta voin kertoa, että ihmisen joka ei ole rasistinen, on toisinaan hyvinkin vaikea ymmärtää sitä. Mutta kirja teki senkin, avasi minulle ovia näkemään hieman enemmän kumpaankin suuntaan. Tapahtumat kirjassa ovat varmasti aivan todellisia, nimittäin Koskentaan pakolaiskeskuksen ikkunoita rikottiin useasti, asukkaita haukuttiin ja kivitettiin kauppareissuilla ja lopulta yksi mies pahoinpideltiin hengiltä. Eivätkä kylän ihmiset tai virkavalta tulleet oikeastaan vastaan tuossa pikkukylässä. Mutta miksi eivät? Se olikin jännä, mutta hyvin todellisen tuntuinen tarina liittyen pienen kylän elämään ja ihmisten välisiin suhteisiin. Entä sitten tuo rasistinen käyttäytyminen? Onko se vain nuoruuden hölmöilyä ennakkoluulojen takia, kun ei olla aiemmin nähty mustaa miestä? Kirja kertoi hyvin hieman molempien puolien näkökulmaa asioihin. Lisäksi oli mielenkiintoista lukea entisen papin painiskelusta itsensä kanssa. Kuitenkaan niin, että kirja olisi muuttunut liian uskonnolliseksi mietinnäksi. Vaan häntä vaivasi aivan arkiset asiat, niin naisista uskontoon. Lopulta asiat kuitenkin selvenevät, mutta mihin suuntaan, se olikin osittain jopa järkyttävää. Respectit tälle kirjalle! Tragediselle draamalle.
Siksi haluankin jakaa tästä kirjasta muutaman tekstinäytteen, jotka kertovat tarpeeksi, niin että ymmärtää miksi tämä kirja kannattaa lukea. Ensimmäiseksi kerrontaa pakolaisten saapumisesta Suomeen. Meidän on hyvä muistaa, että miksi tällaista tapahtuu, sekä ymmärtää miksi meidän velvollisuutemme on auttaa. Niin kuin meitäkin on autettu ja varmasti tultaisiin auttamaan: "Koko iltapäivä kului uuden bosnialaisperheen sijoittelussa, Perhe oli YK-viranomaisten avulla haalittu kokoon eri pakolaisleireiltä, ja monien vaiheiden jälkeen kaikki olivat päätyneet Suomeen. Kukaan ei puhunut englantia muutamaa sanaa enempää, eikä mitään muutakaan länsimaalaista kieltä. Huitomalla ja nyökyttelemällä asiat saatiin, jotenkin selvitetyksi, - - Santala katseli perheen äitiä, joka ilmeettömästi ja konemaisesti liikkui kantaen nyttyjä aina sinne minne osoitettiin, pari pienintä lasta perässään. Hän ei katsonut ketään silmiin, nyökytteli vain lakkaamatta, puhuttiin sitten mitä kieltä tahansa. - - Hän ei näyttänyt välittävän mistään. Lievästi ontuva isä ei ollut sen pirteämpi, mutta hänen silmänsä sentään liikkuivat ja hän yritti vastata kysymyksiin. [...] Mitä lienee tällekin perheelle viime kuukausina tapahtunut? Santala pohdiskeli. Äiti ehkä raiskattu kerran toisensa jälkeen, isää kidutettu, lapset vaeltaneet talosta toiseen apua etsien. Ehkä kaikki vielä selviäisi, kunhan ehtii tutkia. Ja kunhan joku suostuisi häpeältään ja syvältä tuskaltaan kertomaan."
(sivut 61 - 62)
Sekä tämä toinen kohta, jossa Santala purkaa tunteitaan päiväkirjaan, niin kuin meistä jokainen joskus... "Epäonnistunut. tuho. Munasin vielä itseni. [...] Kaikki on päin helvettiä ja minä väärässä paikassa. Miksi oikein tulin tänne? Mitä tai ketä luulin hyödyttäväni? Auttamaan muka. Ketä olen auttanut? Mohammedin olen auttanut hautaan. Sen todella olen tehnyt, ja kyllä siinä Suomen byrokratiassa paljon sai tehdäkin, että muslimin sai hautaan. [...] Mutta oikeus, sitä ei löydy mistään. Laki löytyy, se löytyy joka paikkaan, niin kuin sopiva raamatunkohta, mutta oikeutta ei löydy. Eikä löydy etsivälle rakkauttakaan, tai naista ainakaan. Sekin tulee taas mieleen. Kaikesta se tulee mieleen. Väsynyt minä olen tällaiseen leikkimiseen. Minä olen jo vanha mies, kapakastako pitää lähteä naista etsiskelemään, tai peräti bordellista. Miksi en voisi elää näin, munkkina, hyvinhän se on mennyt jo kuukausikaupalla. Tietysti minä olen lapsellinen ja epäkypsä, ihan niin kuin Tarja aina väitti. [...] Mutta kun en jaksa. [...] Mitään en nyt tekisi mielummin kuin häipyisin. Ottaisin nyyttini, hyppäisin autoon ja lasettaisin suoraan satamaan ja laivalla etelään ja siitä eteenpäin niin kauas kuin auto kestää. [...] Kaikki tekisin onnelliseksi, jos lähtisin, miksi siis vielä maleksin täällä? Mikä ihmisen todella saa tekemään, mitä hän tekee? Ja olemaan tekemättä? Omatuntoko? Tai sen puute? Saatana? Jumala?
(Sivut 156 - 157)
Mielestäni tämä on niitä kirjoja, joita jokaisen olisi hyvä lukea elämänstä aikana ihan jo yleissivityksenkin vuoksi, mutta myös siksi, että oppisi paremmin ymmärtämään maailmaa. Näiden syiden takia annankin tälle, koko kirjan tarinalle, mitäänsanomattomasta kannestaan huolimatta 4-/5.
Matti Paloheimo: Valkoinen Mandela (1994)
Kustantanut: WSOY,
213 sivua.
Lue hyvä Suomi, lue!
-peace & love, and respect to you all-