Myyttinen uhrisuo vaanii kulkijoita.

"Erään teorian mukaan kummitukset valitsevat uhrinsa säätilan vaihtuessa nopeasti. -- Yleensä tuuli yltyy silloin yhtäkkiä myrskyksi. Kun uhri on valittu, sää tyyntyy."

Susanne Jansson on yhdistänyt esikoisromaanissaan, nimeltä Uhrisuo (2017) mielenkiintoisesti historiallisia myyttejä nykypäivän murhatutkintaan. Tarina on mielenkiintoinen ja kiihdyttävä trilleri, joka on psykologisesti erittäin jännittävästi punottu, niin että kirjan ahmii hetkessä. Ei uskoisi, kyseessä olevan esikoisromaani, sillä kerronta on erittäin kehittynyttä ja erinomaista, niin että luulisi kirjailijan olevan jo "vanhatekijä".

Itse olen erittäin kiinnostunut historiasta ja varsinkin muinaisuskonnosta, myyteistä ja mytologioista. Tässä romaanissa oli historian mytologiset uhrisuot ja niihin liittyvät myytit yhdistetty nykypäivään, erilaisiin ja ehkä hieman sairaisiin mieliin, joissa vanhat myytit heräsivät uudelleen henkiin, ja suon henget vaativat uhriaan... Tarina pitää otteessaan, sillä siinä on monta ulottuvuutta, niin nykypäivän tapahtumat ja murhatutkinnat suolla, kuin päähenkilön Nathalien lapsuudenmuistot Mossmarkenin suosta ja siellä asuvista ihmisistä, sekä mitä tapahtui hänen perheelleen... Mitä ja miksi ja kuka? Pikkuhiljaa tarina alkaa aukeamaan, kun Nathalie antaa kipeiden muistojen tulla... 

"Nuori biologi Nathalie saapuu Mossmarkenin suomaille tekemään kokeita väitöskirjaansa varten. Legendaariselle suolle on rautakaudella haudattu ihmisiä uhrilahjoina, ja tarinoiden mukaan heidän sielunsa vainoavat yhä eläviä. Eräänä iltana Nathalie löytää suolta ystävänsä Johanneksen tajuttomana. Miehen taskut ovat täynnä kolikoita, ja lähistölle on kaivettu hautakuoppa. Poliisit alkavat tutkia tapausta apunaan valokuvaaja Maya Lind.

Soita kuvatessaan Maya löytää sammaloituneesta suonsilmästä ruumiin, joka on seivästetty rauta-aikaiseen tapaan. Mutta kyseessä ei historiallinen suoruumis vaan paljon tuoreempi kalmo. Pian uhreja alkaa löytyä lisää. Niin Nathalie kuin paikalliset asukkaatkin tuntuvat salaavan jotain.

Uhrisuo on trilleri, joka kertoo kuolemasta paikoin hämmentävät rakastettavasti. Hieno miljöökuvaus tiivistää tunnelman taianomaiseen suohon, jonka salaisuuksia säilöviin hetteikköihin uppoaa menneisyys - se, mitä ei uskalleta muistaa."
(Takakansi)

Mielestäni takakannen teksti kuvaa erittäin osuvasti kirjaa, ja etukannen kuva antaa sille vielä loppusäväyksen. Tämä kirja on kaikille dekkareiden ystäville, joka kannattaa ehdottomasti ottaa omalle lukulistalleen. Pohjoismaisten dekkareiden aatelia mielestäni, sillä kerronta oli niin hienoa, voisin sanoa, että tässä kirjassa oli synkät ja karutkin kohdat tavallaan kauniisti kerrottu. Tässä dekkarissa ei mässäilty verellä, vaan ennemminkin hiljaa takaa hiipivä, kaiken peittävä usva, aiheutti väristyksiä... Vaativatko henget taas uhriaan?

Susanne Jansson aloitti vahvasti esikoisromaanillaan ja hänestä kuullaan vielä varmasti! Tälle dekkarille on helppo antaa arvosana, sillä moitittavaa ei oikeastaan ole! Joten 4.5/5.

Susanne Jansson: Uhrisuo (2018)
Ruotsinkielinen alkuteos: Offermossen (2017)
Suomentanut: Tiina Sjelvgren
Kustantanut: Bazar Kustannus Oy
312 sivua.

- KiraNiia @ Arca Fabulorum - Tarina-arkku-blogi

Vastaukset ihmiskunnan perimmäisiin kysymyksiin ovat vain yhden kirjan päässä!

“Mistä me tulemme? Mihin me olemme menossa?”

Viime vuonna, 2017, ilmestynyt Alku on viides Dan Brownilta tullut kirja, jossa seikkailee Harvardin yliopiston symbologi, professori Robert Langdon. Tällä kertaa kyseessä olivat ylläolevat ihmiskunnan kaksi suurinta perimmäistä kysymystä, ja uskokaa pois, se oli jännää! ...kyseinen proffahan tuli meille tutuksi vuonna 2003 (suomennos 2004), kun maailmanlaajuista vihaa ja suurta ihastusta herättänyt, uskonnollisia salaliittoteorioita sisältävä Da Vinci -koodi kirjaimellisesti räjäytti potin! Siitä tuli saman tien yksi maailman myydyimmistä kirjoista. Ja mikäs ihme se on, henkiset asiat kiinnostavat ihmisiä ja varsinkin, jos niihin liittyy salaliittoteorioita, me olemme kuin “täit tervassa!” Itse mukana pörräämässä!

Seuraavaksi, vuonna 2005, Brownin Enkelit ja demonit suomennettiin, vaikka kirja olikin julkaistu jenkeissä jo vuonna 2000. Sen jälkeen tulivat Kadonnutsymboli (2009) ja Inferno (2013), ja nyt sitten Alku. Kahdesta ensimmäisestä kirjastahan on tehty myös elokuvatkin, joiden pääosissa näyttelee Tom Hanks. Ne vain eivät kuitenkaan ole onnistuneet aivan niin hyvin, kun olisivat voineet. Mutta en syytä heitä, sillä ei varmaankaan ole aivan helppo kuvata Brownin kiihkeää juonta, joka on aina rakennettu useista pienistä, mutta elintärkeistä, yksityiskohdista! ...jotka Brown kuitenkin kirjoittaa kansankielellä.

Elokuvassa The Da Vinci Code näyttelevät ihana Audrey Tautou ja Tom Hanks.

Dan Brownin kirjat ovat tunnetusti täynnä salaliittoteorioita, mutta toisaalta, niissä myös oikeasti paljastetaan jonkin verran erilaisia asioita, uskonnosta politiikkaan. Monet asioista eivät välttämättä ole niin helposti suuren yleisön tiedossa, ja vaikka olisivatkin, Brown on Se, joka saa ne eloon! Kirjan alussa onkin taas muistutuksena seuraava teksti: “FAKTA: Tämän romaanin kaikki taiteeseen, arkkitehtuuriin, paikkoihin, tieteeseen ja uskonnollisiin organisaatioihin liittyvät seikat ovat todellisia.” Ja voin sanoa, että siinä on mies, joka tekee taustatyönsä ja rakentaa juonen pilkun tarkkaan, mutta niin mielenkiintoisesti ja selkeästi, että tällainen maallikkokin sen ymmärtää. Välillä onkin lähes vaikea erottaa fiktiota faktasta. 

Uskokaa tai älkää, mutta....

Tämän kertainen Robert Langdon-tarina oli vielä oikein erityisen kiinnostava, sillä olivathan kyseessä kaksi ihmiskunnan perimmäistä kysymystä, joita olemme “aina” miettineet, eli “Mistä me tulemme? Mihin me olemme menossa?”. Ja se mikä on hätkähdyttävää, niin kirja tosiaan antaa ainakin toiseen kysymyksistä aivan todenmukaisen, lähes aukottoman vastauksen. Uskokaa tai älkää, mutta niin se on. Lukekaa! Uskonnothan ovat vuosituhansia antaneen erilaisia vastauksia näihin kysymyksiin, ja eri kirkot ovat aika tiukkoina suojelemassa omia näkemyksiään. Joten kun Langdonin entinen oppilas kertoo löytäneensä vastaukset, jotka hän aikoo paljastaa koko maailmalle suorassa lähetyksessä, luo se melkoisesti jännitteitä eri yhteisöihin. Kunnioittaakseen entistä opettajaansa ja hyvää ystäväänsä, jolta hän oli monesti saanut innoitusta tutkimuksiinsa, tulevaisuudentutkija Edmond Kirch lähettää Langdonille kutsun lentolippuineen, Espanjaan, Bilbaon Guggenheim-museoon, jossa hän aikoo paljastustilaisuutensa pitää.

Espanjassa sijaitseva Bilbaon Guggenheim-museo.

Ja sitten mennään…kaikki mihin olet ikinä uskonutkin, tulee muuttumaan.

40-vuotias Edmond Kirch on saavuttanut aiemmilla keksinnöillään miljoonia ja hänen sanaansa luotetaan. Joten kun hän nyt lupaa löytäneensä vastaukset, jotka “tulevat muuttamaan tieteen kasvot ikuisiksi ajoiksi”, eivät kaikki tahot ole siitä innoissaan.  Ennen paljastusta maailmassa on vain muutamia, jotka ovat auttaneet tai edes tietävät tutkimuksesta ja siitä mitä Edmond on löytänyt. Joten kun hän saa uhkavaatimuksen vaieta löydöstään, hän päättää pyytää apua Langdonilta, joka ei kuitenkaan usko, että uhkausten takana olisi oikeita tekoja, tulivathan ne kuitenkin yhdeltä Espanjan vaikutusvaltaisimmalta ja näkyvimmältä mieheltä… Pian tilaisuus Guggenheim-museossa kuitenkin räjähtää käsiin ja Langdon joutuu pakenemaan henkensä uhalla, apunaan kuvankaunis museonjohtaja Ambra Vidal, sekä Edmondin luoma tekoäly Winston, joka on yllättävän inhimillinen, sillä siihen hänen luojansa oli häntä ohjannut… Yhdessä he pakenevat, mitä erikoisempia apuvälineitä käyttäen Barcelonaan, josta heidän tulisi löytää salaperäinen koodi, jotta he voivat julkaista Kirchin löydön maailman tietoon. Tehtävä ei ole mitenkään helppo, sillä vastassa heillä on niin aika, kuin korkean luokan valtaapitävät, sekä erikoisjoukkojen sotilaat… Lisäksi kirjan loppuratkaisut lyövät lukijaa ällikällä!

Monttu auki vieläkin.

Itse olen taas monttu auki, sillä kirja tosiaan antaa uskomattoman ymmärrettävän ja todellisen vastauksen ainakin toiseen kysymyksistä... ja Brown on taas kerran onnistunut kirjoittamaan kaiken niin, että se on helposti ymmärrettävää, pirun mielenkiintoista, että kiihkeää ja jännittävää. Jos ette aiemmin ole lukeneet hänen kirjojaan, on Alku hyvä esimerkki aloittaa, sillä kirjoja ei ole pakko lukea järjestyksessä, vaan jokainen on aina omanlaisensa, hyvin punottu, tarina, joka sisältää mytologioita, taidehistoriaa yms. mielenkiintoista kansankielellä kerrottuna...ja voin sanoa, että Dan Brown on yksi aikakautemme historiaan jäävistä kirjailijoista. Johan sen kertoo kirjojen uskomattomat myyntiluvutkin!

Dan Brown: Alku (2017)

Alkuteos: The Origin (2017)

Suomentanut: Jorma-Veikko Sappinen

Kustantanut: WSOY

Sivumäärä: 464

Liitteet: Kirjan kansikuva WSOY:n sivuilta, Da Vinci -koodi elokuvasta otettu kuva youtube.com ja Guggenheim-museon kuva museon omilta sivuilta.

- peace & love, and respect to you all -

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Teräviä esineitä on pelottava dekkari siitä, kuinka pitkälle ihmiset ovat valmiita menemään kostaakseen, sekä suojellakseen läheisiään. Tarina oli erinomaisen koukuttava ja kuumottava, jossa oli monia pikku niksejä, jotka kietoivat lukijansa pikkusormensa ympärille. Kirjan päähenkilöt olivat hyvin inhimillisiä; pelottavia, ärsyttäviä ja sympaattisia. Ja niin kuin aina, mitä upeimmankin kartanon sisältä voi löytyä mitä kauhistuttavimpia syntejä, tunteita ja tekoja. Ja kun oma mielikin tekee kepposiaa, eikä ole enää turvallinen ja täysin luotettava. 

"Nuori toimittaja Camille Preaker palaa kotikaupunkiinsa tekemään juttua kahden siepatun koulutytön tapauksesta. Tutuissa maisemissa Camillen vaivalla tukahduttama menneisyys nostaa päätään ja nuoren naisen itsetuhovietti alkaa kihelmöidä taas iholla. Camille huomaa ajautuvansa arvaamattoman äitinsä vaikutuspiiriin ja hakee tukea niin murhia tutkivasa etsivästä kuin lolitamaisesta sisarpuolestaan. Mutta Wind Gapin klaustrofobisessa pikkukaupungissa ei ole syytä luottaa mihinkään - ei edes omiin muistoihinsa."

(Takakansi)

Camille oli koko ikänsä kärsinyt äidistä, joka ei rakastanut häntä. Ja vaikka hän kuinka yritti, ei hän silti koskaan ollut tarpeeksi alistuvainen ainaiseksi äidin pikkutytöksi ja turvautumaan häneen koko ikäänsä. Kun hän sitten lopulta oli päässyt vapaaksi tämän vallan alta ja alkoi pikkuhiljaa saada itsensä terveeksi ja elämänsä kondikseen, niin ei muuta kuin työkeikalle takaisin "ihanaan pikkukaupunkiin", oman ihanan ja turvallisen äidin helmaan. Not! Tuo talo oli kaikista maailman paikoista viimeisin missä Camillen olisi ollut hyvä ja turvallista olla. Sillä siellä ei ollut pelkästään ilkeä ja pelottava äiti, vaan myös sisarpuoli, joka ei voinut sietää Camillea. Oikea manipuloiva pikku-pissis tuo ihana teini-ikäinen Amma, joka äidin silmissä oli täydellinen prinsessa. Tuo oli koko kaupungin vaarallisin talo Camillelle.

Tarina ja henkilöhahmot olivat mielenkiintoisia ja niin moniuloitteisia, että ne tekivät tarinasta kiinnostavan. Ja niin kuin kannessakin sanottiin, kirja oli karu ja häijy, ja se on kyllä aivan totta. Monta kertaa tuli uusi koukku, joka kietoi lukijansa vain tiukemmin kiinni tarinaan. Toki tämä muuten oli melko peruskauraa dekkarisaralla, mutta tarinassa oli kuitenkin paljon uutta ja erilaista, jotka tekivät tästä ihan hyvän dekkarin. Eli jos pidät dekkareista, niin kyllä tämäkin kannattaa lukulistalle pistää. Lopussa Gillian Flynn vielä kirjoittaa näin: Kiitos George R.R. Martinille, joka pyysi minua kirjoittamaan hänelle tarinan.

Lisäksi tämä sopii hyvin myös luettavaksi BFF-lukuhaasteeseen, jossa on tarkoituksena lukea kirjoja joiden yhtenä tekijänä on ystävyys. Tässä kirjassa se ystävyys oli pahaa ja manipuloivaa, mutta sellaistakin ystävyyttä on ikävä kyllä olemassa.

Arvosanaksi annan tälle 3,5/5, tällä kertaa päätös oli ihan helppo!

Gillian Flynn: Teräviä esineitä (2015)
Englanninkielinen alkuteos: Sharp Objects (2006)
Suomentanut: Maria Lyytinen
Kustantanut: WSOY
370 sivua
Arvostelukappale

-peace & love, and respect to you all-

Alan Bradley: Piiraan maku makea [Flavia de Luce-dekkarisarja #1]

Olen monesti lukenut kirjabloggaritovereiltani, että tämä Alan Bradleyn salapoliisisarja, joka kantaa pääosahahmonsa Flavia de Lucen nimeä, kannattaisi lukea, ja siksi se löytyykin myös satakirjaa-listastani. Joten nyt kun luin vielä takakannesta, että tarina on kuin tehty niille, jotka eivät koskaan kasvaneet yli Viisikoista, jätin samantien kaikki muut lukemiseni kesken ja aloitin siltä istumalta lukemaan tätä ensimmäistä Flavia de Lucea, nimeltä Piiraan maku makea. Tässä blogia kirjoittaessa on nimittäin tullut muutaman kerran hyvin nostalgisesti mieleen juuri mm. Viisikot ja olen jo hetken muutenkin kaivannut sellaista Neiti Etsivä-meininkiä, joten ensimmäinen Flavia de Luce täytti kaikki odotukseni, se oli kuin nakutettu minulle. 

"Eletään vuotta 1950. Flavia de Luce asuu leski-isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa suvun rapistuvassa kartanossa Buckshawissa Englannin maaseudulla. Flavia rakastaa kemiaa ja salamähkäisten arvoitusten ratkomista. Siskojaan hän vihaa.

Eräänä päivänä kartanolta löytyy kuollut lintu, jonka nokkaan on tökötty ikivanha postimerkki. Kun Flavia sitten kohtaa kurkkupenkissä kuolleen miehen, on selvää, että linnunraato oli mitä huonoin enne. Poliisin saapuessa Buckshawiin Flavia päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ratkaista arvoituksen omin neuvoin. Kenen kanssa isä riiteli työhuoneessaan myöhään illalla? Kuka tai mikä on Ulsterin kostaja? Ja kuka kumma söi palasen rouva Mulletin vaniljapiiraasta?

(Takakansi)

Yleisesti ottaen, viime aikoina lukemani dekkarit ovat olleet aika himskatin raakoja, että kaipasinkin jo jotain kevyempää, erilaista, joten siihen väliin sainkin juuri oikeaan aikaan tämän ensimmäisen osan Flavia de Lucea. 11-vuotias, näsäviisas Flavia muistutti minulle, että kuinka viisaita lapset voivatkaan olla! Muistin myös, että pienenä, juuri Flavian ikäisenä, oli hirveä halu ajautua seikkailuun ja leikkiä salapoliisia. Sitä yritti muuttaa vaikka minkälaiseksi mysteeriksi ihan arkisiakin asioita, seurattiin, tai siis yritettiin seurata, vaikka mitä jälkiä metsässä. Lähimmäksi seikkailua pääsimme, kun kuulimme radiosta ilmoituksen kadonneesta koirasta, jonka olimme juuri nähneet. "Jäljitimme" koiraa pitkin maita ja mantuja, tosin emme sitä koskaan löytäneet. Onneksi kuulimme myöhemmin, että koira oli päässyt turvallisesti kotiin. Ehkä hieman lapsellista, mutta olisihan se ollut hienoa, jos me olisimme sen sinne palauttaneet.

Piiraan maku makea oli myös siinä mielessä erilainen, että tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin, eivätkä nykypäivään. Kyseinen aikakausi on vain plussaa ja tuntuukin ettei tähän päivään saisi edes kunnon seikkailua sijoitettua. Hmm, tämä ajatus vaatii kyllä vielä hieman syvempää tutustumista nykypäivän seikkailuihin... Anyway, oli kiva lukea juuri tällaista seikkailu-tyyppistä murhamysteeriä, joka toki kuuluu dekkari-genreen, mutta koska viime aikoina dekkarit ovat vain raaistuneet niin, luokittelisin tämän murhamysteeriksi, josta saa jo valmiiksi hieman kevyemmän fiiliksen. Flavia ottaakin oppia esikuvaltaan Sherlock Holmesilta ja hänen etsivän-, sekä kemiantaitonsa tekisivät varmasti vaikutuksen jopa häneen. Ainakin ne vaikuttivat minut niin, että haluan lukea ehdottomasti loputkin Flavia seikkailut. Sillä oli oikeasti kiva olla 11-vuotiaan Flavian matkassa, joka suhi pyörällä tutkimassa erilaisia johtolankoja, ja vaikka Flavia onkin vasta yksitoista, en silti koe sitä rajoittavana tai että kirja olisi vain nuorten, kyllä Flavian seikkailut ovat kaikenikäisille... Tiedä vaikka sitä lukisi vielä Viisikotkin uudelleen joku päivä.

Arvosana oli tällä kertaa piece of cake ja Piiraan maku makea saa pyöreät 5/5.

Alan Bradley: Piiraan maku makea¨(2009)
The Sweetness at the Bottom of the Pie, (tässä esimerkki kunnollisesta kirjan nimestä!)
Kustantaja: Bazar
Arvostelukappale
389 sivua.


Chekkaa myös seuraavat murhamysteerit:

Lyons: Kuolema korjaa kokit 
P.D James: Usko ja epäilys

-peace & love, and respect to you all-

Lars Kepler: Vainooja

Nyt olen palannut taas takaisin ruotsalaisten dekkareiden pariin... Ensimmäisenä nappasin käteeni Lars Keplerin Vainoojan, vuodelta 2014. Lars Keplerin nimen takaa löytyy ruotsalainen pariskunta, nimeltä Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril, ja varmaankin tuo Coelhon nimi on aiheuttanut melkoisen kohun aikanaan, sen tultua julki.

"Poliisille lähetetään linkki Youtube-videoon, jolla esiintyy salaa kuvattu nainen. Seuraavana päivänä aviomies löytää hänet raa'asti murhattuna. Sitten saapuu toinen video. Tapausta ryhtyy tutkimaan kuolleeksi uskotun Joona Linnan tilalle tullut komisario Margot Silverman. Hän on varma, että aviomies on nähnyt rikospaikalla jotakin. Paha sokkitila estää kuitenkin miehen puhuttamisen, ja apuun kutsutaan hypnotisoija Erik Maria Bark. Se, mitä transsiin vaivutettu mies paljastaa, saa kuitenkin Erikin mielenrauhan järkkymään. Kaiken takana saattaa olla hänen uransa pahin virhe. Virhe, jonka tunnustaminen maksaa hänelle kaiken."
(Takakansi)

Tukholman lähiöissä hiippailee sarjamurhaaja, joka vainoaa uhrejaan ja kuvaa heitä salaa ikkunan takaa. Sitten kun hän on valmis toimimaan, hän lähettää videon poliisille samalla, kun painelee itse uhrinsa kotiin. Hänen tapansa murhata on erittäin brutaali, sillä hän tuhoaa heidän kasvonsa - heidät itsensä - kokonaan, ja kuoltuaan hän asettelee heidät sopivaan asentoon. Etsivät Margot Silverman ja Adam Youssef metsästävät murhaajaa läpi orgioiden, kirkkojen ja polleluolien. Apunaan heillä on psykiatri Erik Maria Bark ja "kuolleista palannut" Joona Linna. Suomalaissyntyinen Joona Linna on jo ennestään tuttu Keplerin kirjoista. Hän oli aiemmin - hyvästä syystä - joutunut lavastamaan kuolemansa, mutta voi nyt viimein asian selvittyä palata turvallisesti takaisin maisemiin. Saatuaan kuulla, että Joona on asunnoton ja huonossa kunnossa, Erik ottaa hänet luokseen asumaan, sillä he olivat ystäviä jo ennen Joonan katoamista. Nykyinen Joona Linna on kuitenkin kuin vain haamu entisestä miehestä, eivätkä kaikki suhtaudu yhtä suopeasti hänen paluuseensa, onneksi hänellä on kuitenkin vielä ystäviä poliisissa ja Margot antaa hänen auttaa heitä epävirallisesti. 

Erik taas on erikoistunut hypnotisointiin ja toiminut poliisin apuna aiemminkin. Yhdeksän vuotta aiemmin oli tapahtunut samantyylinen murha, josta tuolloin tuomittiin heroinistipappi Rocky Kyrklund, joka ei koskaan myöntänyt - eikä sen puoleen kiistänytkään - tekoaan. Sillä pakomatkalla ollessaan hän joutui autokolariin ja sai vakavan aivovamman, joka on suuresti vaikuttanut hänen muistiinsa. Silloin yhdeksän vuotta aiemmin, Erik teki päätöksen, joka pohjautui enemmän hänen tunteisiinsa, kuin faktoihin, ja joka oli viiminen niitti siihen, että Rocky tuomittiin murhasta. Mutta nyt alkaakin vaikuttaa siltä, että Rocky voisikin olla syytön ja jos kyseisen hoitovirhe tulisi julki, Erik voisi menettää työpaikkansa ja arvotetun asemansa. Rockyn muisti ei kuitenkaan toimi kunnolla, joten hän uskoo olevansa suhteellisen turvassa. Varsinkin, kun Rockyn hypnoosissa kertomat muistot - joiden ei pitäisi mennä sekaisin unien kanssa - vaikuttavat niin sekavilta ja hirveiltä, että niiden uskoo juontavan juurensa painajaisista. Mutta pian Erik saa huomata, että murhaajan uhrit ovat hänelle tuttuja naisia... Heroinistipappi Rocky puhuu aina likaisesta saarnaajasta, jota Erik ja Joona lähtevät jäljittämään mitä hämärimmistä paikoista.

Hypnoosista oli kiinnostava lukea lisää, sillä se on kuitenkin sellainen hoitomenetelmä, joka kiinnostaa kaikkia ja josta en liiaksi tiedä. Muuten tämä oli sellainen peruskova dekkari, tosin loppu lässähti mielestäni hieman liikaa, niin kuin dekkareilla on toisinaan tapana tehdä. Mielestäni syitä ja seurauksia olisi voitu miettiä ja kertoa hieman enemmän tai ne olisivat voineet olla hiukkasen paremmat. Mutta kyllä tämän nyt tietenkin ainakin sen kerran lukee, sillä ilman lopun pientä lässähdystä kirja oli todella hyvä. Tosin en voi vielä varmaksi sanoa, että jätänkö kirjan hyllyyn vai pistänkö kiertoon. Olen lukenut Lars Kepleriltä aiemmin Nukkumatti nimisen kirjan, jonka perusteella luin tämänkin, ja aion lukea myös muutkin Keplerin dekkarit, että ei tämä ainakaan päässyt lannistamaan sitä fiilistä. Ja koska Nukkumatti löytyy hyllystä, niin en usko, että viitsin tästäkään luopua... Ruotsista on muutenkin virrannut viime vuosina ihan pirun kovia dekkareita, ja voisinkin melkein väittää Ruotsin olevan yksi johtavista dekkari-maista. Ruotsalaisilla on siis aivan sairas mielikuvitus! 

INFO-ISKU! Kirjan alussa oli hyvä info-isku... "Sana "stalker" tunnetaan jo 1700-luvun alusta. Alun alkaen se tarkoitti kulkuria tai metsästäjää. Nykyään stalkkeri on ihminen jolla on voimakas vainoamisen tarve, sairaalloinen pakkomielle varjostaa toista ihmistä. Lähes kymmenen prosenttia väestöstä on joskus elämässään joutunut jonkinlaisen stalkkauksen kohteeksi." Ajattelin, että kyseinen teksti olisi Wikipediasta, joten menin sinne lukemaan lisää stalkkauksesta, ja sain tietää, että vainoaminen on ollut Suomessa rikos vasta vuoden 2014 alusta. Intersting!

Mitä muut kirjabloggaritoverit ovat tästä kirjasta kirjoittaneet: Rakkaudesta kirjoihin blogin Annika ja Kirjasähkökäyrän Mai Laakso.

Lars Kepler: Vainooja, 2015
Alkuperäisteos: Stalker, 2014
Kustantaja: Tammi, yhteistyössä Bonnier Books Finland (Bon-pokkarit)
617 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

P.D James: Usko ja epäilys

Siitä on aikaa, kun olen viimeksi lukenut P.D Jamesin kirjoja, ainakaan tietoisesti. Joten Usko ja epäilys olikin hyvä muistutus siitä, että miksi tämän edesmenneen rikoskirjallisuuden aatelia olevan naisen teoksia kannattaa lukea. Sillä tässä dekkarissa oli kaikki kohdallaan; hyvä, hieman omalaatuinen ja vanhanaikainen etsivä, mielenkiintoinen miljöö -pappisseminaari, joka ei meille normaaleille kaduntallaajille ole todellakaan ihan tuttu ympäristö, mutta sitäkin kiinnostavampi- mielenkiintoisine ja hieman erikoisine ihmisineen, sekä hieman rakkautta ilmassa ja hyvän kokoinen pähkinä purtavaksi. Oli kiva lukea väliin tällaista tarpeeksi toiminnallista, mutta kuitenkin "kilttiä" dekkaria, Ahnhemin ja muiden huippu dekkaristien kirjojen jälkeen, jotka ovat viime aikoina olleet jopa ihan yllättävänkin raakoja, vaikkakin pirun hyviä! Mutta tiedätte varmaan tunteen, kun joskus pitää lukea jotain vähän kevyempää... Eli kun äsken mainitsemistani Ahnhemeista ja muista lähdetään keventämään, ja päädytään lopulta sellaiseen Agatha Christiemäiseen murhamysteeriin, niin Usko ja epäilys oli tyyliin sillä levelillä ja olinkin siihen erityisen tyytyväinen.

"Ylikomissario Adam Dalgliesh tutkii murhia ja mutkikkaita ihmissuhteita pappisseminaarissa. St. Anselmin pappisseminaarin kuolemantapaukset näyttävät aluksi onnettomuuksilta, mutta ennen pitkää Adam Dalgliesh löytää itsensä selvittämästä murhamysteeriä, johon ovat sekantuneet niin seminaarin opettajat, oppilaat, kuin satunnaiset vierailijatkin. Ylikomisario Dalgliesh joutuu sukeltamaan syvälle suljetun yhteisön salaisuuksiin ennen kuin paljastuu, millaisia syntejä pappismiesten keskuuteen on pesiytynyt. Oudot sattumat tuovat yhteen ihmisiä vuosien takaa. Kohtalokkaalla hetkellä yhdellä jos toisellakin tuntuu olleen asiaa rannikolle..."
(Takakansi)

Adam Dalgliesh on Scotland Yardin ylikomisario, hieman sellainen yksinäinen susi tyyppinen hahmo, tällä kertaa kuitenkin ilman alkoholiongelmaa... Kirjan tapahtumat alkavat, kun pappisseminaarissa opiskelleen ja kuolleen pojan isä, tunnettu Sir Alred Treeves tulee pyytämään Scotland Yardia tutkimaan uudestaan hänen poikansa Ronaldin kuolemaa - vaikka St. Anselmin paikkakunnan poliisit olivatkin jo selvittäneet sen tapaturmaksi, ja poika polttohaudattu - ei ylikomisario Dalglieshin auta muu, kuin palata lapsuutensa lempipaikkaan. Hän ei ole vieraillut St. Anselmissa sen koomin, ja joutuukin nyt vuosien jälkeen inhottavasti tunkeutumaan tuonne rauhan tyyssijaan tutkiakseen mahdollista murhaa. Paikka on hänelle "pyhä", eikä hän haluaisi uskoa minkään pahan pesivän sen seinien sisällä, mutta St. Anselmin ihmiset ovat aivan yhtä syntisiä kuin muutkin... 

Pienessä pappisseminaarissa on alkamassa viikonloppu ja Adamin saapuessa paikalle, koululaitos on jo suhteellisen tyhjillään, useiden oppilaiden ollessa seuraamassa opiskelutoverinsa ensimmäistä saarnaa omassa kirkossaan. Paikalla on enää vain muutama oppilas, papit, sekä muutamia muita opettajia ja pappisseminaarin työntekijöitä. Lisäksi paikalle on kokoontunut erikoinen joukko viikonlopun muista vieraista; Campridgestä muutaman kerran lukukaudessa, kirjallisuutta opettamaan tullut nuori tohtori Emma Lavenham ja tutkija Clive Stannard, joka vieraili St. Anselmissa sillon tällöin tutkiakseen heidän kirjastoaan, sekä kaikkien vihaama Arkkidiakoni Crampton, joka taas on tullut paikalle etsiäkseen syitä pienen ja elitistisen koulun sulkemiseen, heidän lisäkseen paikalle on vielä saapunut huonoksi onnekseen, silloin tällöin St. Anselmissa hermolomalla käyvä paikkakuntalainen poliisi, mielenterveysongelmista kärsivä Roger Yarwood, joka kantaa henkilökohtaista kaunaa Arkkidiakoni Cramptonille. Koossa on siis vain suhteellisen pieni porukka, Englannin rannikolla, huonokuntoisen tien päädyssä sijaitsevassa pienessä ja vanhassa, ehkä hieman kolkossakin pappeinkoululaitoksessa, pimeänä ja myrskyisenä viikonloppuna... ja joukossa on mukana murhaaja! - Siinä - on ainekset kunnon dekkarille.

Vajaata viikkoa ennen komisario Dalglieshin tuloa, vanha taloudenhoitaja, Margaret Munroe, nukkuu rauhallisesti pois, tai siltä se ainakin näyttää...  Margaretilta jää kuitenkin jälkeensä salainen päiväkirja, johon hän on vuosia kirjoittanut muistelmiaan. Päiväkirjamerkinnät tulevat paljastamaan paljon seminaarilaisten elämästä ja antamaan Adamille niin vastauksia, kuin herättämään ainakin yhtä paljon kysymyksiäkin. Ja jo ensimmäisen yön jälkeen Adam joutuukin pyytämään apujoukkoja Lontoosta, kun koulun kirkosta löytyy yksi viikonlopun vieraista murhattuna ja ns. taiteellisesti esillepantuna kuuluisan maalauksen eteen, joka on myös ollut yhtenä kiistakapulana koulun lopettamisen suhteen, sillä kuka tulee saamaan koulun mittaamattoman arvokkaat taide-esineet, sekä myyttisen Pontius Pilatuksen kirjoittaman teloituskäskyn, joka huhun mukaan on piilotettu kouluun. Dalglieshin oma pieni tutkijajoukko saapuu Lontoosta ja alkaa jälkien selvittely, eivätkä murhat ja oudot tapahtumat pääty vain yhteen ruumiiseen... Jotenkin kaikki vilunkipeli, murhat, sekä koulun mahdollinen sulkeminen kuitenkin liittyvät toisiinsa, niin monet tulisivat hyötymään koulun sulkemisesta ja sen aarteista, ja niin monille siitä olisi vain pelkkää harmia, mutta kuinka pitkälle olisit valmis menemään näkemyksesi vuoksi...? Margaret Munroen päiväkirja kuljettaa meitä vuosien takaa kohti nykypäivää ja pian paikalla olevien ihmisten historiasta ja motiveista alkaa muutenkin paljastua asioita, jotka vievät tutkijoita eteenpäin. Pikkuhiljaa heille selviää, että myös pappisseminaarin seinien sisällä pesii, jopa kaikkein kauhistuttavimpia syntejä ja useammankin ihmisen kaapissa kolisee vanhat (sekä uudet) luurangot... Adam ja tutkijat ovat ihmeissään, kun muitakin erityisiä sattumia tapahtuu, eikä tekijästä ole tietoa, kun alkuperäinen motiivikin poistuu pelikentältä... Syitä ja seurauksia etsitään niin menneisyydestä, kuin nykypäivästä. Ihmiset ja heidän kohtalonsa kietoutuvat toisiinsa ja lopulta koko vyyhti alusta asti alkaa aukeamaan.

Kirjan miljöö - yläluokkaiseksi kutsuttu pieni pappisseminaari - oli mielestäni mielenkiintoinen, sillä kukapa normaali ihminen nyt tietäisi liiaksi pappien koulutukseesta. Joten syrjäinen, vanha eliittikoulu rannikolla, ja tietysti vielä myrskyn aikaan, siinä oli selvät ainekset juuri sellaiseen mielikuvaan, että kuljetaan 1700-1800-luvun isossa kartanossa kynttilän valossa (koska sähköt ovat poikki) ja seinien sisältä kuuluu rapinaa ja tuuli ulvoo vanhoissa huoneissa... Ja koska paikalla on vain reilut kymmenen ihmistä, kanssakäyminen on suhteellisen intiimiä, niin pääsimmekin syventymään enemmän juuri henkilöhahmoihin. Suhteellisen hartaisiin henkilöihin vielä, he kun kuitenkin työskentelivät tai opiskelivat pappisseminaarissa, joten heidän ajattelee automaattisesti olevan pelkästään hyviä, jotenkin pyhiä, mutta nyt noista reilusta kymmenestä ihmisestä yksi tai useampi onkin sekaantunut murhaan tai muihin outoihin tapahtumiin joita koululla sattuu. Muutenkin koulun seinien sisälle mahtuu paljon salaisuuksia ja Margaret Munroen päiväkirja kertoo kaikesta, niin että tuntee, kuin olisi ollut paikalla siellä menneessäkin. Tämä oli hyvä dekkari kaikin puolin, jännittävä mutta ei liian raaka, sopivasti myyttejä mukana ja mielenkiintoisia ihmisiä ja tapahtumapaikka. Semmoinen kiva lukea-kirja.  Ja BTW, alla oleva katollinen koulu on hieman sellainen, jonkalaiseksi mielsin St. Anselmin pappisseminaarin olevan, ainakin jos se suljettaisiin ja unohdettaisiin vuosiksi... Kuva on lainattu Daily Maililta.

Annan tälle arvosanaksi 4/5.

P.D James: Usko ja epäilys
Alkuperäinen nimi: Death in Holy Orders 
Seven-pokkari, kustantaja Otava
616 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Max Manner: Bandiitti [2014]

Luin juuri suomalaisen rikollisjärjestöistä kertovan dekkarin nimeltä "Bandiitti", joka on Max Mannerin tuotantoa. Kyllähän tuo nimikin jo kertoo, että kyseessä on liivijengeistä kertova kirja, ja juuri siksi sen valitsinkin. Sillä minusta on aina kiva saada tietää lisää erilaisista asioista ja kun löysin tämän pokkarin kirpparilta alle eurolla, herätti se kiinnostukseni, sillä tämän tietopaketin ostaminen ei paljoa lompakkoa verottanut. Luen aina mielummin fiktiivisiä kirjoja, kuin tietokirjoja, sillä romaaneista saa tarinan ohella paljon tietoa eri aiheista, kuten eri aikakausista, historiasta ja maista, sekä toisinaan ihan oikeista historian henkilöistäkin. Tämän kirjan valitsinkin juuri siksi, että kyllähän se nyt on dekkareiden ystävän mielenkiinnon herättänyt, että millaisia ne mootoripyöräjengit oikeasti ovat. Tosin tämä kirja ei vastannut aivan odotuksiani ja jäi jopa yllättävän köykäiseksi niin tiedon, kuin jännityksenkin suhteen. 

"99% motoristeista on kunnollisia ja lainkuuliaisia moottoripyöräilijöitä. Me olemme se 1%."
Suurin piirtein, jotenkin näin kuuluu Helvetin Enkeleiden motto.

Kuvassa kirjan etukansi, kuvan lainasin Max Mannerin omilta kotisivuilta, maxmanner.com:sta. Thanks!

"Vuosisadan järkyttävin jouluaatto taltioituu Turussa suoraan tv-lähetykseen, kun Brinkkalan talon pihamaalla kajahtaa kaksi laukausta. Koko Suomi pukeutuu mustaan.
Kilpajuoksu kuoleman kanssa alkaa, kun Turkuun kotiutunut Stein Storesen tempautuu tapahtumien keskipisteeseen. Tilanne kärjistyy henkilökohtaiseksi, kun Espanjasta Ranskan ja Saksan kautta levittäytyvä rikollinen moottoripyöräjengi etsii jalansijaa pohjolasta."
(Takakansi) 

Bandiitti, joka on suora synonyymi lainsuojattomalle tai rosvolle, on suht perinteinen suomalainen dekkari, jonka pääosassa on Norjassa aiemmin poliisina ja yksityisetsivänä toiminut, kovia kokenut ja tuurijuoppouden kanssa tasapainotteleva Stein Storesen, jonka esikuvana on melko varmasti toiminut norjalaisen Jo Nesbøn Harry Hole. 

Kirjassa Suomeen on rantautumassa Desperados-niminen moottoripyöräjengi, joka etsii itselleen sopivaa tukikohtaa ja löytääkin sen Paimiosta, suht läheltä Turkua.  Desperados toimii suht samoilla säännöillä, kuin esimerkiksi Helvetin Enkelit ja muut tunnetut liivijengit. Joihin pyrkivät jäsenet otetaan ensin kokelaiksi, jonka jälkeen heidän pitää todistaa arvonsa, mahdollisesti pariinkin otteeseen päästäkseen täysivaltaiseksi jäseneksi. Tämä tarkoittaa yleensä murhaa tai pirun isoa ryöstöä, huumekauppaa yms. Näin he osoittavat olevansa valmiita myös koviin otteisiin ja pistämään jengin, mm. vapautensa tai henkensäkin edelle. Ja ilmeisesti se ryhmähenki ja toiminta, sekä mahdollinen arvojärjestyksessä kohoaminen niissä kai kiehtookin, niihin pyrkiviä ihmisiä. 

Kun Desperados oli löytänyt hyvät kerhotilat Turun lähistöltä, piti heidän myös todistaa muille jengeille, että heiltäkin löytyy munaa, ja kun vielä samaan aikaan ryhmään pyrkii uusia jäseniä, alkaa rikollisaalto ja raakojen murhien sarja. Jotka lopulta sotkevat Stein Storeseninkin suunnitelmat, elämän, sekä parisuhteen, sillä yksi murhista menee sen verran henkilökohtaiseksi, ettei hän voi enää jäädä vain sivusta seuraajaksi, vaan päättää lopultakin suostua KRP:n työtarjoukseen ja soluttautua jengiin. Mutta Storesen tekee sen omilla ehdoillaan, sillä hän on hahmona hieman samanlainen "yksinäinen susi", kuin luultavimmin esikuvansa Harry Holekin. Tässä kohtaa juoni on vielä ihan menevä ja Mannerin kirjoitustyylistä ei olekaan sinäänsä mitään valitettavaa, mutta luulisi, että luvassa olisi toimintaa ja jännitystä, sekä toisinaan jopa kuumat paikat. Ne jäävät kuitenkin puolitiehen ja asiat sujuvat ehkä vähän liiankin sujuvasti ja ennen kaikkea nopeasti, joka estää sen, ettei aiheesta saada irti täysiä tehoja, vaan kirja jää harmillisen vajaaksi. Lopussa kyllä yritetään vielä kikkailla, monista dekkareista tyypillisillä viime hetken juonenkäännöksillä, mutta sekään ei, harmi kyllä, ole mitenkään kummoista tai uskottavaa.

Tämä oli ensimmäinen lukemani Max Mannerin kirja ja se ei ikävä kyllä tehnyt kummempaa vaikutusta. Tässä olisi ollut aineksia ihan oikeasti kunnolliseen ja hyvään dekkariin, mutta silti se vain jäi jotenkin ärsyttävän löyhäksi ja helpoksi. Vaikka aihe, sekä henkilöhahmot olivatkin melko hyviä ja kiinnostavia, jäivät tiedot silti vajaiksi ja pinnallisiksi, sekä monet tapahtumat epäuskottaviksi ja hieman tylsiksi tai jopa tavallaan tyhmiksi. Ja vaikka tässä on tullut luettua vaikka minkälaista dekkaria, niin ei tämä vetänyt vertoja oikein millekään niistä, mitä nyt äkkiseltään tulee mieleen. Ja se jäi kyllä todella harmittamaan, sillä olen kuullut, että Max Mannerilta olisi tullut joitain oikeastikin parempia, Stein Storesenin poliisiseikkailuja, mutta tämän jälkeen kynnys tarttua niihin nousi kyllä melko korkeaksi. Vaikka ei tämä toki nyt huonoinkaan lukemani dekkari varmasti ole, mutta tulevaisuus näyttää, tutustunko Max Mannerin tuotantoon enää toiste.

Antaisin tälle arvosanaksi jotakuinkin 2,5 / 5.

Max Manner: Bandiitti
Crime Time-pokkari, vuodelta 2014.
351 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Viikon 36 vitsi [sikaläppä]

Olen tällä viikolla lukenut Lars Keplerin "Nukkumatti" nimistä dekkaria, joka on alusta asti ollut erittäin hyytävää luettavaa. Tätä kirjaa voin jo nyt suositella kaikille dekkareiden ystäville, vaikken olekaan vasta, kuin puoli välissä. Kerron lisää, kun olen lukenut tämän kokonaan, mutta tässä jo kaksi adjektiivia kirjasta valmiiksi: koukuttava ja jännä! Kuitenkin tämän viikon 36, vitsi on tästä kirjasta ja löytyy sivulta 43.

Millä eläimellä on toinen persreikä keskellä selkää?

-poliisihevosella.

Kuva lainattu metro.fi:ltä. Kiitos lainasta!

-peace & love, and respect to you all-

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä (2015)

Mikä: Nykypäivän Ruotsiin sijoittuva jännäri, kuuluu ns. Fjällbacka-sarjaan, joita voi kuitenkin lukea ihan yksittäisinäkin kappaleina, eivätkä vaadi välttämättä aiempaa tietämystä.
Millainen: Jännä, inhimillinen, samaistuttava, yllättävä, kauhistuttava, pistää pohtimaan ihmismieltä ja -luontoa. 
Mitä mieltä: Camilla Läckbergin nimi kannattaa panna muistiin... jos uskaltaa! Me naisten mukaan Camilla onkin uusi dekkariprinsessa ja en voi kyllä olla itsekään eri mieltä, ainakin hän on Scandinavian dekkariprinsessa! ...joten kannattaa pitää silmät auki Ärrällä ja kirppareilla, niin kuin kirjastoissa ja kirjakaupoissakin. 

"Hyinen talvi pitää Fjällbackaa otteessaan. Puolipukeinen teinityttö hoipertelee lumisesta metsästä tielle. Auto ilmestyy, kuin tyhjästä, eikä ehdi väistää. 
Kun Patrik Hedström ja hänen poliisikollegansa kuulevat onnettömuudesta, on uhri jo tunnistettu. Tyttö katosi neljä kuukautta sitten kotimatkalla ratsastuskoulusta, eikä kukaan ollut nähnyt häntä sen koommin. Tytön ruumiissa on jälkiä käsittämättömistä julmuuksista, ja poliisi pelkää pahoin, että uhreja on muitakin.
Samaan aikaan Erica Falck työstää kirjaansa häntä askarruttavasta vanhasta perhetragediasta, joka johti sirkustaiteilijan surmaan. Erica käy toistuvasti vankilassa tapaamassa miehensä murhasta tuomittua leskeä selvittääkseen, mitä kauhujen talossa todella tapahtui. Mitä nainen oikein salaa? Erica aavistaa, että jotain on pahasti pielessä ja menneisyys heittää varjoaan nykyisyyden ylle." 
(Takakansi) 

Camilla Läckbergin "Leijonankesyttäjä"  kuuluu nk. Fjällbacka-sarjaan. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat siis myös pääosin Fjällbackaan, pienehköön kesäturismista elävään merenrantakaupunkiin lähellä Göteborgia. Kirjojen päähenkilönä on Erica Falck perheineen. "Leijonankesyttäjä" on toinen kirja Camillan ko. kirjasarjasta, jonka olen lukenut. Molemmat olen lukenut viimeisen puolen vuoden sisällä ja ne kumpainenkin tekivät suuren vaikutuksen dekkarikirjallisuuden saralla. Sillä kummassakin kirjassa jännitys oli taattu ja tiivis tunnelma piti näpit, kuin liimattuna kiinni kirjassa, loppuun asti. Kirjojen päähenkilöt ovat niin inhimillisiä ja samaistuttavia, että tuntuu ihan siltä, kuin itse tai joku läheinen ystävä tai sukulainen eläisi kirjan tapahtumia. Ja niin kuin "Me Naisissa" sanottiinkin, Camillan kirjat ovat maanläheisiä ja ajatuksia herättäviä ja sitä ne todella ovat. Vaikka nämä kuuluvatkin nk. kirjasarjaan, nämä kaksi kirjaa eivät ainakaan vaatineet aiempaa tietämystä, vaikka taustalla Erican perhe ja suhteet kasvavat ja kehittyvätkin. Tarinat ovat itsenäisiä, joten voit napata ensin, vaikkapa mielenkiintoisimman luettavaksi ja sitten päättää, että haluatko lukea lisää. Minussa itsessäni Erican taustatarina herätti kuitenkin sen verran paljon mielenkiintoa hänen ajatuksiinsa ja elämäänsä, että haluan saada tietää lisää jo ihan pelkästään siitä ja yksi tulevaisuuden tavoitteistani onkin lukea Fjällbacka-sarjan kirjat suht järjestyksessä. Tosin, jos tärmään aiemmin Ärrällä tai muualla Camilla Läckbergin kirjoihin ja vaikka ne rikkoisivatkin ns. "lukujärjestyksen", en aio kiduttaa itseäni odottamalla ja jättää niitä hyllyyn pölyttymään! 

Leijonankesyttäjä kertoo ihmisen pahuudesta, halusta satuttaa ja alistaa. Keskeisiä teemoja on mm. se, että missä menee raja, jonka ylitettyään ei ole enää paluuta pimeältä puolelta? Minkälaisesta pimeydestä pahuus syntyy? Mistä tietää, jos joku on paha? Mitä jos se paha on omassa perheessä? Missä menee raja alunperin rangaistuksen ja suoranaisen kidutuksen välillä? Leijonankesyttäjä kertoo mm. siitä, kun hyvät ihmiset astuvat pimeälle puolelle tai alistuvat vastalauseitta katsomaan vierestä pirun töitä tai kärsimään niistä. Alistuvat perheissään tyrannialle, koska kynnys vastustaa on usein liian korkea, sillä tuntematon yksin on usein pelottavampaa, kuin tuttu paholainen. Varsinkin jos sinulla on perhettä, jonka puolesta pelätä ja jota suojella demoneilta. Vaikeita kysymyksiä, siitä toisinaan, niin häilyvästä rajasta hyvien ja pahojen tekojen välillä. Jos motiivit ovat hyvät, saako silloin ns. "tehdä pahaa suuremman hyvän puolesta"? Joskus se raja voi olla niin häilyvä, että läpikotaisin hyvienkin ihmisten voi olla toisinaan vaikea erottaa sitä... Uskon, että nämä kirjat käsittelevät sellaisia asioita, joita kuka tahansa ihminen saattaa eräänä aamuna havahtua miettivänsä, vaikka olisi kuinka halunnut vaan hyvää. Sillä se ei ole niin, että ainoastaan pahat ihmiset miettisivät ja tekisivät pahoja asioita tai hyvät hyviä. Ei, se ei vain mene niin. Kun ihmistä painostaa tarpeeksi, niin jossain vaiheessa se kamelinkin selkä pakostakin katkeaa ja rajan yli siirtyminen ei enää välttämättä olekaan niin vaikeaa. Uskon, että tarpeeksi ja oikeista paikoista painostettaessa, niin voisi käydä ihan kuinka vahvalle ihmiselle tahansa, kenelle vain! 

Toki tässä kirjassakin on niin pahoja ihmisiä, että heidän teoilleen ei voi edes yrittää löytää mitään järkevää tai nk. oikeutettua selitystä tai syytä, vaan se on ihan puhdasta halua vain alistaa ja satuttaa muita. Katsella ja saada nautintoa ihmisen kärsimyksen seuraamisesta, kun tietää, että itsellä on valta antaa sen jatkua... tai loppua. Kun tietää itse saaneensa sen kaiken aikaan ja voi vain sormia napsauttamalla päättää toisen ihmisten elämästä. Sellainen vallan tunne voi varmaan olla pirun koukuttavaa, kun voi tuntea itsensä varmaan jonkinlaiseski "yli-ihmiseksi", mutta ne ihmiset ovat todellakin aivan oma lukunsa. He eivät ole koskaan oleetkaan hyviä, vaan he peittävät itsensä naamiolla, heidän naamionsa on hyvän ihmisen naamio, jonka taakse he peittävät todelliset tunteensa tai tunteettomuutensa. Se, että tällaisia ihmisiä on olemassa ja vieläpä niin paljon, että se ihan puistattaa, on pelottavaa.

Arvosanaksi annan tälle 4/5. Ja teille, jotka pidätte tämän tyyppisistä dekkareista, sanon että Camilla Läckbergin nimi kannattaa todella painaa mieleen! Nämä vähäiset kosketukset, joita minulla on ollut hänen kirjoihinsa, ovat vahvasti vakuuttaneet minut siitä, että haluan ehdottomasti lukea lisää! Joten suosittelen näitä tosissaan muillekin, varsinkin ruotsalaisten dekkareiden ystäville! Lukekaa! ...jos uskallatte!
Jännittäkää! ...ja nauttikaa, olkaa hyvät! 

Tässä lista Camillan Fjällbacka-sarjan kirjoista:
(nimeä painamalla pääset lukemaan takakannen ko. kirjasta. Etsi omasi!) 
 – Jääprinsessa, 2003, suom. 2006
 – Saarnaaja, 2004, suom. 2007
 – Kivenhakkaaja, 2005, suom. 2008
 – Pahanilmanlintu, 2006, suom. 2009
 – Mantelintuoksua lumimyrskyssä, 2006, suom. 2009
 – Perillinen, 2007, suom. 2010
 – Merenneito, 2008, suom. 2011
 – Majakanvartija, 2009, suom. 2012
 – Enkelintekijä, 2011, suom. 2013
 – Leijonankesyttäjä, 2013, suom. 2015

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä 
Alkuteos: Lejontämjaren
Suomentanut: Outi Menna
Gummerus 2014
440 sivua

-peace & love, and respect to you all-