Kaari Utrio: Karjalan kruunu

Kaari Utrio on yksi lempikirjailijoistani hänen genrestään ja nyt minulla onkin ollut sellainen Utrio-putki, että olen viime viikkoina lukenut kolme hänen kirjaansa. Näitä ei mielestäni pitäisi kutsua pelkästään historiallisiksi rakkausromaaneiksi, vaikka rakkaus usein onkin kirjojen keskiössä, ihmisten kohtalot kuitenkin ovat toisinaan niin surkeita, että mennään melkein tragedian puolelle. Silti historia- ja yleissivistysnarkkarina pidän kovasti Utrion kirjoista, hän kun on kuitenkin historian maisteri - mitä kunnioitan suuresti - joten nippelitiedot ovat aina tiptop hänen teoksissaan. Tietysti se voi toisista kuullostaa jopa tylsältä (Whaat?! How is this possible!?), mutta kun koko kirja on hyvin ja hyvällä huumorilla kirjoitettu, tulevat nippelitiedot oikeastaan niin kuin huomaamatta kaupan päällisiksi... Aina välillä hauskan kohdan yllättäessä, saatan lukea sen ääneen miehelleni ja hän sanoi kerran Utrion olevan Karjalalaismaista huumoria, ja mielestäni se oli melkoisen hyvin kuvaavasti sanottu.

Karjalan kruunu on itsenäinen jatko-osa *Pirkkalan pyhille pihlajoille*, joista kirjoitinkin jo aiemmin. Pirkkalassa olivat pääosissa Tuomas Haukka ja hänen vaimonsa Barbara Catillina, ja nyt tässä Karjalan kruunussa pääsemmekin seuramaan heidän lastensa Halvastin, Ragvaldin ja Beatrixin, sekä hieman Kettilinkin elämää. Kirjan tapahtumat alkavat 1200-luvun lopusta, kun 12-vuotias Anna saapuu Hämeestä Turkuun, Halvastille naitettavaksi. Anna on saanut elää Hämeessä, kuin pellossa, hänen äitinsä sairastettua viime vuodet ja isänsä hummailtua vaan jalkavaimonsa kanssa. Vaikka Anna onkin ylhäistä sukua, ei kukaan kuitenkaan ole pitänyt huolta hänestä ja ns. opettanut naistentavoille, joten saapuessaan rikkaaseen Haukan taloon Anna on täysin häpeissään mitättömistä vaatteistaan ja taidoistaan. Anna on sen verran nuori vielä, ettei hänellä ole kummempaa omaa luontoa, ja tullessaan kahden vahvatahtoisen naisen, domina Barbaran ja hänen tyttärensä Beatrixin, eteen hän vain myötäilee heitä ilman omaa tahtoaan. Halvast ei kummemmin välittäisi Annaa naida, mutta Barbara Catillinan talossa määrää Barbara - Tuomas Haukan kuoltua - ja hänen sanansa on laki, vaikkei tuohon aikaan vielä kovin suopeasti katsottukaan vahvatahtoista naista perheen päänä, on Barbara kuitenkin ansainnut kunnioitetun maineensa, ja Halvastin on naitava pieni ja ruma Anna, koska naimakauppa on ns. edullinen Haukan talolle. 

Ragvald taas ei oikeasti edes ole Tuomaksen ja Barbaran lapsi, joten häntä on lapsesta asti ohjattu kirkollisiin hommiin. Hän ei itse edes usko Jumalaan, mutta on sitäkin halukkaampi kiipeämään yhteiskuntaluokassa mahdollisimman korkealle pallille. Kettil jää melko pienelle huomiolle tässä kirjassa, mutta sitten on vielä heidän sisarensa - tosin ei (onneksi) Ragvaldin verta oleva - Beatrix. Kaunis ja kaikkien kadehtima nainen, joka on lopen kyllästynyt avioliittoonsa, yli 35 vuotta vanhemman miehen kanssa ja kaipaa seikkailua. Muutenkin Beatrix on perin pohjin tylsistynyt ja kylmä nainen, joka ei välitä edes lapsistaan. Ja seikkailunsa hän tuleekin saamaan... Kun Ragvald palaa maailmalta opiskelemasta takaisin Turkuun, ja kohtaa perheensä ensimmäistä kertaa vuosiin, ei kaikki menekään niin kuin hän on rationaalisesti ajatellut. Sillä Beatrix viettelee Ragvaldin ja siitä heidän molempien alamäet alkavat, sillä tämä suhde on vievä heidät tuhoon... Beatrix nimittäin löytää keinon, kuinka hän voi kiristää Ragvaldin luokseen aina kun haluaa, eikä Ragvaldin lopulta auta muu kuin karata Halvastin matkaan ristiretkelle Karjalaan. Se tulee olemaan syntiensä kanssa yksin jäävän Beatrixin loppu...

Halvast on halajanut ristiretkelle jo vuosia, päästäkseen pois kotoa ja saadakseen ritarinarvon, sillä kauppiaaksi, jatkamaan Haukan kauppahuonetta, hänestä ei ole. Karjalasta Halvast löytääkin itselleen isännän, marski Tyrgils Knutssonin, jota hän seuraa aina Karjalasta Ruotsiin, ja vaimonsa Annan hän unohtaa vuosiksi Turkuun. Marskin kuoltua väkivaltaisesti vallananastuksen aikaan, menettää Halvast isäntänsä ja uskonsa. Hän katkeroituu kirkolle niin, että päättää muuttaa mahdollisimman kauas kirkon pitkälle ulottuvista kourista. Ristiretkeltä Karjalaan, hän on saanut sieltä palkkioksi myös tontin, jonne hän nyt päättää rakentaa oman mökkinsä, omilla säännöillään ja hänen mökkinsä tontillehan ei yksikään pappi tule astumaan... Matkalla Karjalaan Halvast oppii lopulta myös rakastamaan Annaa, varsinkin kun tämä vihdoinkin kantaa hänelle lasta. Annaa pitää itseäänkin käsitellä melkein, kuin lasta, sillä hän on hirmuisen arka ja pelkää suututtamasta ihmisiä. Tosin raskauden ja Halvastin rakkauden myötä, sekä oman kodin emännäksi päästyään, varsinkin kun paikalla ei ole muita naisia arvostelemassa hänen taitojaan, Annakin löytää sisältään hieman vahvuutta ja uskallusta olla oma itsensä, ja kasvaa niin naisena, kuin ihmisenäkin. 

Pakko sanoa, että yleensä pidän Utrion kirjoista enemmän, tämä oli jotenkin kuiva, ilman intohimoa. Vaikka pidinkin siitä, että kertoja vaihtui aina joka luvussa, jolloin vaihtelua tuli ilkeiden ja juonittelevien Beatrixin ja Ragvaldin pään sisälle pääsemisestä, jäi se kuitenkin vähän kuivahkohksi historiankuvaukseski, joka tosin myös oli mielenkiintoista luettavaa, mutta ei niin koukuttavaa, kuin yleensä... Jos tämä olisi ollut ensimmäinen lukemani Utrion kirja niin en olisi niitä varmastikaan näin paljon ahminut, kuin mitä nyt olen. Halvast-sarja kuitenkin jatkuu vielä kahdella ilmeisesti itsenäisellä teoksella; Katarinan taru ja Neidontanssi, ja vaikkei tämä Karjalan kruunu nyt niin sytyttänytkään, aion kuitenkin (ja tietenkin) lukea myös ne, sillä eihän tätä nyt keskenkään voi jättää ja ovathan ne kuitenkin yhden lempikirjailijani Kaari Utrion kirjoja, joten on vähän niin kuin myös pakko lukea ne. 

Arvosanaksi tälle annan 3/5.

Kaari Utrio: Karjalan kruunu

Kuuluu nk. Halvast-sarjaan.
Tammi, 1978.
296 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Viikon 43 lainaus [Ensimmäiset Pohjolan Pyhimykset]

Luin vähän aikaa sitten Kaari Utrion *Pirkkalan pyhät pihlajat*, jonka alussa käytiin hieman läpi kristinuskon leviämisestä pohjolaan. Se oli mielenkiintoista luettavaa, sillä tunnetustihan ristiretket ovat olleet melkoista meininkiä, ja seuraava lainaus kyseisestä kirjasta kertookin minusta oivasti sen, että kuinka raa'aksi meno saattoi yltyä...

"Se oli vuosi 1000 keropäitten ajanlaskun mukaan, ja papit rupesivat villisti vaatimaan kastamista täysikasvuisilta uroiltakin, kun aikaisemmin olivat yleensä puhuneet vain naisille. [...] Olavi Trygvenpoika oli innokas kristitty ja voimallinen käännyttäjä: jos joku ei halunnut kastetta hyvällä ja pappien puheilla, hän antoi valella itsepäisen päälle kuumaa öljyä tai hakkautti kädet poikki. Sillä tavalla monia kastettiin, mutta useat rupesivat hermostumaan, eivätkä pitäneet tällaisesta menosta. Olavi Trygvenpojan kuolemasta ihmiset ilostuivat paitsi papit, jotka rupesivat puhumaan, että Olavi oli ollut pyhä mies."
Sivut 12 ja 13

INFO-ISKU! Pyhä Olavi oli minulle ja varmasti miljoonille muillekin jo ennestään tuttu pyhimys, sen ollessa kuitenkin ritareiden ja sotilaiden suojelupyhimyksen lisäksi, Norjan kansallispyhimys. Sen lisäksi löysin Suomestakin, ainakin Sastamalasta, yhden 500-vuotiaan Pyhän Olavin kirkon, yksinkertaisen, mutta kauniin kivikirkon, joka tuhopoltettiin vuonna 1997, mutta se on nyt jälleenrakennettu.

Harva nykypäivänä tietää tai muistaa, että tietysti Valkean Kristuksen oppi levisi myös tänne meillekin aikoinaan aivan samalla tavalla, kuin myöhempinäkin vuosisatoina käytyinä ristiretkinä, joilla meitä suomalaisiakin oli jo mukana. Vaikka mielestäni onkin hullua, miten yli jotkin ihmiset tai asiat voivat mennä,- niin kuin esimerkiksi Pyhä Olavi, joka saattoi hakkauttaa kädet poikki ihmiseltä, joka ei ollut hänen kanssaan samaa mieltä - niin on myös muistettava, että toki tuohon aikaan ihmiset ja tavat olivat monellakin tapaa aivan erilaisia kuin nykypäivänä. Ja esimerkiksi väkivalta ja muut barbaariset tavat olivat ihan jokapäiväisiä, eikä mitään suuria otsikoita vaativia.

Tämän tekstin ei ole missään tapauksessa määrä halventaa kristinuskoa, vaan ainoastaan katsella keskiajan ristiretkiä muutamasta eri näkökulmasta. Olen itsekin eräänlaisessa uskossa, ja olen sitä mieltä, että niin kauan kuin oma usko tuo ihmiselle turvaa, iloa yms. olotiloja, niin kaikki saavat uskoa aivan mihin Jumalaan tai Jumaliin haluavat. Sitten kun lähdetään tappamaan nk. vääräuskoisia tms, niin silloin mennään mielestäni yli. Mutta en tiedä onko se kyseisen Jumalan vaiko loppu peleissä kutenkin vain ihmisen pahuutta. Veikkaisin kuitenkin jälkimmäistä...

Seuraava lainaus on myös Kaari Utrion kirjasta, tällä kertaa Karjalan kruunusta, jota parhaillaan luen. Tämä lainaus kertoo 1300-luvulla tehdyn Karjalan ristiretkellä mukana olleen Halvast Haukan näkemyksen siitä mitä kaikkea oli ristiretkellä nähnyt ja tehnyt. Etteivät kaikki ristiretkillä olleet, olleet täpinöissään mestaamassa vääräuskoisia, vaan kokivat sen hirveänä verenvuodatuksena. Tosin sitäkään ei ollut tuohon aikaan kovin hyvä mennä ilmaisemaan ääneen, he kun kuitenkin saivat ritarin arvonimen siitä, että olivat olleet mukana ja koko Eurooppa piti ritareita suuressa arvossa. Mutta niin kuin tiedämme, aina löytyy kuitenkin keinoja, joilla huijata itsensä uskomaan, että on toiminut oikein...

"Halvast katseli sodan ja sankaruuden tunkiota, ja häntä kuvotti. Ripittäytyminen ei ollut auttanut. Hän oli puoleksi häpeillen pehmeyttään tunnustanut veli Vimundille kauhistuvansa sitä julmuutta ja raakuutta jota ryöstöretkellä oli nähnyt ja itse harjoittanut. [...] Halvastin sielu oli raskas. Oli kuin jossakin vankan arkipäiväisen olemuksen pohjalla, olisi puhjennut löyhkäävä lähde, verta ja visvaa pulppuava, myrkyllisiä huuruja työntävä lähde joka sumensi Halvastin ilon. Yksikään Halvastin tovereista ei tuntunut häpeävän itseään. Halvast tunsi itsensä erilaiseksi. [...] Halvast Haukka, kauppiaan poika Turusta, oli ritarina lähinnä huono pila. Ritari, joka inhosi verenvuodatusta. Ritari, joka oksensi lyötyään ensimmäisen kerran elämässään miestä miekalla. [...] Veli Vimund oli lohduttanut häntä. Karjalaiset olivat vääräuskoisia, heidän surmaamisensa oli Herralle mieleen, eikä heidän kärsimyksistään tarvinnut välittää enempää kuin eläimen vaivoista. He elivät pimeydessä eivätkä tienneet mitä heille tehtiin."

Tosin pian Halvastillekin selviää, että Karjalaisetkin olivat aivan samanlaisia ihmisiä, kuin muutkin. Meillä kaikilla ympäri maailmaa on kuitenkin suht samanlainen juuri, josta versoaa samantyylisiä pelkoja ja toiveita. Me itse ja kasvuympäristömme määrittelevät kuitenkin melko pitkälle sen millaisiksi itse kasvamme. Oli uskomme sitten mikä tahansa.  

Kuva on Wikipediasta. Battle of Ascalon, sillä en tältä istumalta löytänyt kuvia Karjalan ristiretkestä.

-peace & love, and respect to you all-