Alan Drew: Vesipuutarhat [2008]

"Istanbul 1999. Itä ja länsi, muslimit ja kristityt. Kaksi perhettä, kaksi kulttuuria."
(Takakansi)

Ostin tämän kirjan kirpparilta kahdella eurolla, koska kansi oli kaunis ja aihe mielenkiintoinen, että sopiva Helmet-lukuhaasteen kohtaan, jossa etsitään pakolaisista kertovaa kirjaa... Itse en mitenkään äärettömän paljon tiedä kurdien elämästä, mutta haluan toki saada tietää lisää, ja ihmiselle joka rakastaa yleistietoa, mutta ei tietokirjoja, on kaunokirjallisuus yksi parhaista tavoista napsia nippelitietoa kiinnostavista asioista. Kirjailija Alan Drew ei ollut minulle myöskään ennestään tuttu, mutta kirjan takakannessa oleva lause, Helsingin sanomien arvostelusta, herätti tarpeeksi kiinnostustani: "Mieleen tulee kahden suvun - Montaguet ja Capuletit - vihanpito Romeosta ja Juliasta."  Ja onhan Romeo ja Julia toki yksi maailman tunnetuimmista rakkaustarinoista, että tragedioista, ja Leonardo DiCaprio tietenkin ihana Romeon roolissa, joten ajattelin tämänkin olevan ihan sopivaa luettavaa itselleni... Kaikki mahdolliset virheet ja erheet, joita kirjoittamassani tekstissä voi olla, johtuvat ainoastaan tietämättömyydestäni muslimien ja pakolaisten elämästä, ja pahoittelen niitä jo valmiiksi.

Kirja kertoo kahden täysin erilaisen perheen tarinaa, Istanbulista Gölükin kaupunginosasta, vuonna 1999, kun he joutuvat tuhoisan maanjäristyksen jälkeen muuttamaan samaan pakolaisleiriin. Sinan on muslimi ja hän on vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa asunut jo vuosia Turkissa, he ovat tulleet sinne aikoinaan kurdipakolaisina. Sinan on edelleenkin hyvin katkera amerikkalaisille, joita hänet on opetettu jo pienestä asti vihaamaan. Nyt he kuitenkin asuvat naapureinaan amerikkalainen perhe, jonka isä, Marcus, on opettajana lähetyskoulussa. Heidänkin perheensä on asunut Turkissa jo lähes 20-vuotta ja heidän poikansa, Dylan, on syntynytkin siellä, mutta silti häntä karsastetaan ja pidetään pelkästään amerikkalaisena. Sinanin perheessä taas eletään, niin kuin normaaleissa muslimiperheissä on kai tuolloin eletty, eli naiset käyttävät huntua ja mies käy töissä, sekä tienaa elannon pereelle, ja perheen naispuoliset jäsenet taas huolehtivat kodista ja perheen miespuolisten jäsenten hyvinvoinnista... Írem, heidän tyttärensä on 15-vuotias, ja hän on aina tuntenut, ettei hänestä välitetä, eikä häntä rakasteta yhtä paljon, kuin 9-vuotista pikkuveljeä Ísmailia. Ja osittain hän on myös oikeassa, sillä Sinan tuntee hirveää syyllisyyttä siitä ettei hän osaa, eikä voi niin näyttää tunteitaan tyttärelleen. Mutta heidän kodissaan on muutenkin käyttäytyminen ja tunteiden näyttäminen hirveän rajoitettua, Sinan mm. varoo, etteivät lapset ole näkemässä, jos hän osoittaa minkäänlaista läheisyyttä vaimolleen. Tosin hän on kuitenkin ylpeä siitä, ettei ole fundamentalisti ja pakota vaimoaan pukeutumaan abayaan, niin kuin jotkut miehet tekevät. 

Kun tuhoisa maanjäristys sitten tuhoaa koko Gölükin kaupunginosan, menee Sinan täysin tolaltaan luullessaan poikansa Ísmailinkin kuolleen. Hän unohtaa ja hylkää perheensä, ja uppoutuu rukoukseen seuraaviksi kahdeksi-kolmeksi päiväksi... Lopulta Ísmail kuitenkin löydetään elossa kaivauksien seasta, sillä Marcuksen vaimo, Sarah, on uhrannut henkensä pelastaakseen pojan. Ja vaikka Sinan onkin onneissaan poikansa löytymisestä, saattaa tilanne hänet kuitenkin kiusalliseen kiitollisuudenvelkaan amerikkalaiselle Marcusille... Ja vasta neljäntenä päivänä hän muistaa vaimonsa ja Íremin, ja etsii heidät. Lopulta hän löytääkin vaimonsa jo lähes seonneena, ja Íremin joka on yrittänyt pitää huolta äidistään. Mutta Sinan ei vielä silloinkaan osaa sanoa mitään lohduttavaa tyttärelleen, sillä häntä hävettää niin perheensä hylkääminen, ja Íremin tunne, ettei kukaan edes huomaa häntä vain kasvaa, kun muut häärivät, lievästi loukkaantuneen Ísmailin ympärillä... Koko kaupunginosa odottaa apua valtiolta, mutta sitä ei vain kuulu. Yhdeksäntenä päivänä Marcus ja hänen 17-vuotias poikansa, Dylan, kuitenkin palaavat Amerikasta, ja heillä on mukanaan paljon tarvikkeita, sekä monia lähetystyöntekijöitä, lääkäreitä ym. apulaisia. Ja koska valtiolta ei tule apua, kaupunkilaiset muuttavat pitkin hampain amerikkalaisten rakentamaan telttaleiriin. 

Kun kristityt amerikkalaiset, sekä turkkilaiset, kurdistanialaiset ym. muslimit sitten joutuvat asumaan samassa pakolaisleirissä, tulee totaalinen kulttuurien yhteentörmäys. Dylan ja Írem yrittävät sovittaa rakkauttaan yhteen tuossa maailmassa, jossa kukaan ei hyväksy heidän suhdettaan, ja vaikkeivat he ole edes koskettaneet toisiaan, pelko paljastumisesta on suuri. Rako Íremin ja hänen perheensä välillä kasvaa vain kokoajan suuremmaksi, kun Dylan kertoo ihmeellisiä ja hieman ahdistaviakin tarinoita siitä miten asiat ovat muualla... ja he suutelevat. Mutta pian Íremistä juorutaankin jo inhottavia asioita pitkin leiriä, sillä heidät on nähty kerran kävelemässä yhdessä... Pahanilmanlinnut alkavat painostaa Sinania ns. lukitsemaan tyttärensä telttaan äidin vahdittavaksi. Ja kun puheet vain yltyvät, niin pian he jo painostavat Sinania erottamaan Íremin perheestään, ja lopulta he yrittävät yllyttää tätä jopa tappaamaan hänet. Sillä muuten Íremin nk. "siveetön" touhu voisi tahria koko perheen nimen. Näin Istanbulissa, syksyllä, vuonna 1999. Vaimon vielä painostaessa vieressä, Sinan onkin vaikeiden valintojen äärellä. Sillä Írem voisi tahria pikkuveljen, Ísmailinkin, tulevaisuuden, jonka vuoksi Sinan on valmis tekemään lähes mitä tahansa ja tuleekin tekemään monia huonoja valintoja... Kun amerikkalaiset sitten alkavat vielä kiertää leirissä puhumassa Jeesuksesta ja syntien anteeksiannosta, kokevat muslimit sen käännyttämisenä. Mitä se toki tavallaan onkin, silti itselläni on vain välillä niin vaikea ymmärtää sitä, etteivät kaikki usko Jumalien olevan yhtä ja ns. palvontatapojen vain eroavan toisistaan, ja ettei siinä ole mitään pahaa. Kuitenkin... Ilmapiiri leirissä muuttui koko ajan vain vihamielisemmäksi ja leiriläiset alkoivat pitää näreissään kokouksia amerikkalaisia vastaan, ja pian alkoivat myös väkivaltaisuudet, eikä leirissä ollut enää turvallista. Dylan ja Írem yrittävät löytää tilaa suhteelleen, paikassa, jossa ei ole tilaa moiselle suhteelle, ja silloin he vasta itsekin huomaavat, että kuinka erilaisista kulttuureista molemmat heistä tulevat, ja kuinka vaikeaa niitä onkaan yrittää sovittaa yhteen... Monien sattumien ja väärinkäsitysten johdosta kirjassa on todella traaginen loppu.

Oli ihan hullua, että vuosi oli 1999. Jolloin itse ajatteli maailman olleen jo suht sivistynyt, mutta silti ajattelutapa oli - ja on tietysti edelleenkin - monin paikoin kauhistuttavaa. Se miten kirjassa kerrottiin monien tyttöjen kohtalosta, kun heidät oli erotettu perheestään tai viety jopa vuorille tapettavaksi, oli jotain sellaista, mitä on vaikea ymmärtää... Mutta ymmärtää kuitenkin, mutta ei haluaisi. Tässä kirjassa ei ollut ns. hyvää ja pahaa puolta, vaan oli hyviä ja pahoja ihmisiä, väärinkäsityksiä ja kulttuurieroja. Pienestäkin lumipallosta saa pyöriteltyä ison lumiukon... Tämä kirja oli todella hyvä lukea, nyt varsinkin, kun pakolaiskysymykset ovat olleet paljon esillä meillä Suomessakin. Sillä kirja havainnollisti todella sitä, että kuinka erilaisita maailmoista olemme kotoisin ja kuinka vaikeaa näiden kahden kulttuurin yhteensovittaminen voi toisinaan ollakaan. Mutta jos yrittäisimme kaikki yhdessä tulla vastaan, asiat voisivat olla paremmin. Toivon niin... Ja respectit kaikille, jotka työskentelevät pakolaisten parissa, ja voimia työhön! Ja pakolaisille taas sanoisin, että yrittäkää auttaa meitä ymmärtämään, yritettäisiin kaikki tulla hieman vastaan, niin tämä voisi tulla toimimaan. Ja sori, mutta pistäkää toppatakkia päälle, nimittäin ikävä kyllä te olette juuri saapuneet ihan pirun kylmään maahan! Peace & Love, and respect to you all!


Tästä kirjasta oli erittäin vaikea kirjoittaa minkäänlaista arvostelua, sillä kirja oli niin moniuloitteinen. Se oli erittäin hyvä, ja olisi niin monia asioita, joita haluaisin siitä kertoa, ja monia kohtia lainata, mutta sanat eivät vain riitä, ellen kirjoittaisi romaanin pituista arvostelua, mitä tämä toki alkaa jo lähentelemäänkin... Tarina kertoi myös ystävyydestä ja olisi siinä mielessä sopiva kirja luettavaksi BFF-lukuhaasteeseenikin.
Arvosanaksi annan tälle 5/5.

Alan Drew: Vesipuutarhat (2008)
Englanninkielinen alkuteos: Gardens of Water
Kustantaja: Otava
394 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Kaari Utrio: Pirita, Karjalan tytär

Erään orjattaren tarina vallankumouksen alla kuohuvasta Novgorodista 1470-luvulla.

Minulla on ollut tässä pieni Kaari Utrio putki takana, joista viimeisimmäksi luin tämän orjattaren, Pirita, Karjalan tyttären tarinan. Tällä kertaa olemme suureksi mielenkiinnoksi 1470-luvulla Venäjällä, ja pääsemme seuraamaan kuinka, suuriruhtinas Ivan Vasiljevitsh Moskovasta, lannistaa itsenäisen, mutta silti Venäjälle kuuluvan Novgorodin lopullisesti valtansa alle. Tämä tarinan osuus onkin erittäin mielenkiintoista, hyvin kirjoitettua historiallista luettavaa. Pirita on latinalaisen luopiomunkin ja aatelisneidon kielletyn rakkauden hedelmä, jonka vanhemmat kuolevat hänen ollessaan vielä lapsi. Sen jälkeen ystävälliset kauppiaat ottivat hänet matkaansa, kotoa Karjalasta ja myivät lopulta seitsemän vuotiaan Piritan Novgorodissa, pikkuorjaksi Avraamovien taloon... Ja koska Pirita on orja, eivät häntä kosketa aivan samat säännöt, kuin vapaita ihmisiä. Siksi Piritan käsitykset mm. uskonnosta, synnistä, velvoitteista yms. erityisesti tuohon aikaan (ja mikseivät edelleenkin) tärkeinä pidetyistä asioista, ovatkin hieman poikkeavat, varsinkin sen ajan naiselle. Sillä ne koostuivat Isä Henrikin latinalaisista opeista, talon ortodoksisista tavoista, sekä keittiöorja Darjan vanhoista uskomuksista. Pirita ei myöskään ole kovin uskonnollinen, sillä laki ei velvoita orjaa käymään kirkossa, niin kuin vapaan naisen. Pirita onkin siis monessa mielessä, juuri sopiva päähenkilö kertomaan tätä tarinaa...

[KIRJAN JUONI] Aluksi Pirita häärii talon tyttären, Eudoxian piikana. Mutta Eudoxia on syntinen nainen, jolla on suhde, ja tästä kostoksi hänen perheensä päättää naittaa hänet erittäin vanhalle ja hurskaalle miehelle Lev Kolyvanoville. Toimitellessaan Eudoxian asioita kaupungilla, Pirita kasvaa tytöstä neidoksi, ja samaan aikaan hän näkee ja hämmästelee vallankumouksen alla kuohuvaa Novgorodia, sekä tutustuu Mustan rahvaan Borikseen. Lopulta Eudoxia päättää murhata isänsä päästäkseen eroon ikävästä naimakaupasta, mutta talon uusi isäntä, Eudoxian veli, Afim Avraamov, naittaa hänet silti, koska näin hän pääsee kätevästi eroon ikävästä sisarestaan. Pian Afim huomaa myös jo neidoksi kasvaneen Piritan ja ottaa tämän vuoteeseensa. Pikkuhiljaa Piritasta tuleekin talon epävirallinen emäntä, kun hän alistuu Afimin sänkyyn ja kaikkeen... Piritan ajatusmaailmassa, häntä eivät kosketa asiat, joita parhaillaan tapahtuu ympäri Novgorodia, hän ajattelee, että hänen tärkeimpänä tehtävään on vain selvitä hengissä ja toteuttaa isäntänsä toiveet. Sillä eihän orjalla ole vapaata tahtoa, eihän orjaa kosketa samat säännöt, kuin muita. Tällaisesta ajattelutavasta Mustan rahvaan Boris usein moittiikin Piritaa. Mutta Pirita saa nauttia kuitenkin suhteellisen hyvistä oloista Afimin sängynlämmittäjänä, kunnes tämä menee naimisiin korskean ja määräilevän Natalian kanssa, joka on päättänyt päästä eroon Piritasta. Samaan aikaan Afim sekaantuu myös nk. latinalaispuolueen asioihin, kun huumaavan hurmaava, Novgorodin kuningattareksi kutsuttu, Marfa Boretskaja kietoo hänet (ja muutkin kaupungin korkea arvoiset miehet) pikkurillinsä ympärille. Tätä Afim saa katua lopun elämäänsä... 

Kaupungilla kulkiessaan Pirita on nähnyt muutaman kerran Borista ja suhteen seurauksena hän tulee raskaaksi. Samaan aikaan, talon uusi emäntä, Natalia, odottaa isänälle lasta, joten Pirita päättää valehdella, että hänenkin lapsestaan tulisi Afim Avraamovin perillinen. Sillä mitä Mustan rahvaan Boriksella olisi tarjota hänen lapselleen... ei mitään. Vuosien vieriessä, Pirita ja Nataliakin alkavat ystävystyä, sillä heillä on yhteinen vihollinen, Marfa Boretskaja, joka on vievä koko perheen tuhoon. Afimin sotkeutuessa yhtä syvemmälle latinalaispuolueen asioihin ja koko ajan siitä lisää ahdistuneena hän muuttuu pikkuhiljaa ärtyneeksi juopoksi, jonka nyrkkiä naiset saavat alituiseen varoa. Tuohon aikaan nk. kotikurin jakaminen oli vielä sallittua, ja mies sai läimiä naista menemään mielensä mukaan... Novgorodin mellakoiden vain yltyessä, joista yksi koitui lopulta Nataliankin kohtaloksi, hänen talloutuessa ihmismassaan, alkaa Piritakin miettiä ympäristöään. Ja kun suuriruhtinas sitten lopulta tulee ja pistää Novgorodin matalaksi, ja vie tältä itsenäisyyden päättää asioistaan, joutuvat kaikki latinalaispuolueen kannattajat tulilinjalle. Yhtäkkiä Novgorodin kauneinta naista, Marfaa poikineen ollaankin viemässä teloitettavaksi ja kaikkien heidän kannattajiensa omaisuus takavarikoitu. Koko Avraamovien perhe joutuu lähtemään pakomatkalle kohti ankaraa Karjalan Lappia... Josta jokainen on löytävä kohtalonsa.

[MINUN MIETTEENI] Kirjassa kuvattiin ihan pirun hyvin ja niin elävästi, tuolloisen Novgorodin tapahtumia ja vallankumousta, että tuntui todella tietävänsä, että millaista siellä oli olla paikan päällä! Oli hienoa, että päähenkilö oli orjanainen, jonka omia toimia ei rajoittanut sääty, jolla oli suhde Mustan rahvaan Borisin kanssa, sekä pääsy näkemään ylempien toimia Avraamovien talossa. Nainen, jolla oli näkymätön pääsy kaikkialle, hänen toimittellessa kaikenlaisia asioita ylemmilleen ympäri Novgorodia, kuten hakemassa myrkkyä tai vahtimassa ovia yms. Hänen alistuessa kaikkeen mitä eteen tulee, kuitenkaan alistumatta. Afimin sekaantuessa yhä syvemmälle latinalaispuolueen toimiin, muuten ortodoksisessa Novgorodissa, sekä suhde Marfaan, ja kaikki se katuminen, mutta taas lankeaminen, toi sellaisia hyviä kirjallisuuteen sopivia jännitteitä ja ristiriitoja ihmisten ja asioiden välille...

Kaari Utrion tuotanto on muuten suhteellisen vaihtelevaa, eikä tämä ollut ihan hänen parhaimpia kirjojaan... Joten ihmiselle, joka ei ole vielä lukenut hänen teoksiaan, suosittelisin tietenkin todellakin tutustumaan niihin, mutta ehdottaisin kuitenkin aloittamaan jostain muusta. Ehkä, mielestäni hänen parhaimmista teoksistaan, kuten Yksisarvinen, Tuulihaukka tai Sunneva. Yksisarvinen on mielestäni hänen parhaimpia kirjojaan, ja olen lukenut sen kolmesti, sen sanotaan yleisestikin olevan Kaari Utrion kaunein rakkaustarina. Kyseinen saaga kertoo Euroopan synnystä ja ensimmäisestä ristiretkestä, sekä tietenkin rakkaudesta. Se on yksi parhaimmista lukemistani suomalaisista kirjoista, ja ainakin historiallisista rakkausromaaneista ihan ykkönen. 

Tälle kirjalle on melko vaikea antaa arvosanaa, mutta 3,5+/5, on melko kohdallaan.

Kaari Utrio: Pirita, Karjalan tytär (1972)
Kustantaja: Tammi
297 sivua. 

-peace & love, and respect to you all-

Kaari Utrio: Karjalan kruunu

Kaari Utrio on yksi lempikirjailijoistani hänen genrestään ja nyt minulla onkin ollut sellainen Utrio-putki, että olen viime viikkoina lukenut kolme hänen kirjaansa. Näitä ei mielestäni pitäisi kutsua pelkästään historiallisiksi rakkausromaaneiksi, vaikka rakkaus usein onkin kirjojen keskiössä, ihmisten kohtalot kuitenkin ovat toisinaan niin surkeita, että mennään melkein tragedian puolelle. Silti historia- ja yleissivistysnarkkarina pidän kovasti Utrion kirjoista, hän kun on kuitenkin historian maisteri - mitä kunnioitan suuresti - joten nippelitiedot ovat aina tiptop hänen teoksissaan. Tietysti se voi toisista kuullostaa jopa tylsältä (Whaat?! How is this possible!?), mutta kun koko kirja on hyvin ja hyvällä huumorilla kirjoitettu, tulevat nippelitiedot oikeastaan niin kuin huomaamatta kaupan päällisiksi... Aina välillä hauskan kohdan yllättäessä, saatan lukea sen ääneen miehelleni ja hän sanoi kerran Utrion olevan Karjalalaismaista huumoria, ja mielestäni se oli melkoisen hyvin kuvaavasti sanottu.

Karjalan kruunu on itsenäinen jatko-osa *Pirkkalan pyhille pihlajoille*, joista kirjoitinkin jo aiemmin. Pirkkalassa olivat pääosissa Tuomas Haukka ja hänen vaimonsa Barbara Catillina, ja nyt tässä Karjalan kruunussa pääsemmekin seuramaan heidän lastensa Halvastin, Ragvaldin ja Beatrixin, sekä hieman Kettilinkin elämää. Kirjan tapahtumat alkavat 1200-luvun lopusta, kun 12-vuotias Anna saapuu Hämeestä Turkuun, Halvastille naitettavaksi. Anna on saanut elää Hämeessä, kuin pellossa, hänen äitinsä sairastettua viime vuodet ja isänsä hummailtua vaan jalkavaimonsa kanssa. Vaikka Anna onkin ylhäistä sukua, ei kukaan kuitenkaan ole pitänyt huolta hänestä ja ns. opettanut naistentavoille, joten saapuessaan rikkaaseen Haukan taloon Anna on täysin häpeissään mitättömistä vaatteistaan ja taidoistaan. Anna on sen verran nuori vielä, ettei hänellä ole kummempaa omaa luontoa, ja tullessaan kahden vahvatahtoisen naisen, domina Barbaran ja hänen tyttärensä Beatrixin, eteen hän vain myötäilee heitä ilman omaa tahtoaan. Halvast ei kummemmin välittäisi Annaa naida, mutta Barbara Catillinan talossa määrää Barbara - Tuomas Haukan kuoltua - ja hänen sanansa on laki, vaikkei tuohon aikaan vielä kovin suopeasti katsottukaan vahvatahtoista naista perheen päänä, on Barbara kuitenkin ansainnut kunnioitetun maineensa, ja Halvastin on naitava pieni ja ruma Anna, koska naimakauppa on ns. edullinen Haukan talolle. 

Ragvald taas ei oikeasti edes ole Tuomaksen ja Barbaran lapsi, joten häntä on lapsesta asti ohjattu kirkollisiin hommiin. Hän ei itse edes usko Jumalaan, mutta on sitäkin halukkaampi kiipeämään yhteiskuntaluokassa mahdollisimman korkealle pallille. Kettil jää melko pienelle huomiolle tässä kirjassa, mutta sitten on vielä heidän sisarensa - tosin ei (onneksi) Ragvaldin verta oleva - Beatrix. Kaunis ja kaikkien kadehtima nainen, joka on lopen kyllästynyt avioliittoonsa, yli 35 vuotta vanhemman miehen kanssa ja kaipaa seikkailua. Muutenkin Beatrix on perin pohjin tylsistynyt ja kylmä nainen, joka ei välitä edes lapsistaan. Ja seikkailunsa hän tuleekin saamaan... Kun Ragvald palaa maailmalta opiskelemasta takaisin Turkuun, ja kohtaa perheensä ensimmäistä kertaa vuosiin, ei kaikki menekään niin kuin hän on rationaalisesti ajatellut. Sillä Beatrix viettelee Ragvaldin ja siitä heidän molempien alamäet alkavat, sillä tämä suhde on vievä heidät tuhoon... Beatrix nimittäin löytää keinon, kuinka hän voi kiristää Ragvaldin luokseen aina kun haluaa, eikä Ragvaldin lopulta auta muu kuin karata Halvastin matkaan ristiretkelle Karjalaan. Se tulee olemaan syntiensä kanssa yksin jäävän Beatrixin loppu...

Halvast on halajanut ristiretkelle jo vuosia, päästäkseen pois kotoa ja saadakseen ritarinarvon, sillä kauppiaaksi, jatkamaan Haukan kauppahuonetta, hänestä ei ole. Karjalasta Halvast löytääkin itselleen isännän, marski Tyrgils Knutssonin, jota hän seuraa aina Karjalasta Ruotsiin, ja vaimonsa Annan hän unohtaa vuosiksi Turkuun. Marskin kuoltua väkivaltaisesti vallananastuksen aikaan, menettää Halvast isäntänsä ja uskonsa. Hän katkeroituu kirkolle niin, että päättää muuttaa mahdollisimman kauas kirkon pitkälle ulottuvista kourista. Ristiretkeltä Karjalaan, hän on saanut sieltä palkkioksi myös tontin, jonne hän nyt päättää rakentaa oman mökkinsä, omilla säännöillään ja hänen mökkinsä tontillehan ei yksikään pappi tule astumaan... Matkalla Karjalaan Halvast oppii lopulta myös rakastamaan Annaa, varsinkin kun tämä vihdoinkin kantaa hänelle lasta. Annaa pitää itseäänkin käsitellä melkein, kuin lasta, sillä hän on hirmuisen arka ja pelkää suututtamasta ihmisiä. Tosin raskauden ja Halvastin rakkauden myötä, sekä oman kodin emännäksi päästyään, varsinkin kun paikalla ei ole muita naisia arvostelemassa hänen taitojaan, Annakin löytää sisältään hieman vahvuutta ja uskallusta olla oma itsensä, ja kasvaa niin naisena, kuin ihmisenäkin. 

Pakko sanoa, että yleensä pidän Utrion kirjoista enemmän, tämä oli jotenkin kuiva, ilman intohimoa. Vaikka pidinkin siitä, että kertoja vaihtui aina joka luvussa, jolloin vaihtelua tuli ilkeiden ja juonittelevien Beatrixin ja Ragvaldin pään sisälle pääsemisestä, jäi se kuitenkin vähän kuivahkohksi historiankuvaukseski, joka tosin myös oli mielenkiintoista luettavaa, mutta ei niin koukuttavaa, kuin yleensä... Jos tämä olisi ollut ensimmäinen lukemani Utrion kirja niin en olisi niitä varmastikaan näin paljon ahminut, kuin mitä nyt olen. Halvast-sarja kuitenkin jatkuu vielä kahdella ilmeisesti itsenäisellä teoksella; Katarinan taru ja Neidontanssi, ja vaikkei tämä Karjalan kruunu nyt niin sytyttänytkään, aion kuitenkin (ja tietenkin) lukea myös ne, sillä eihän tätä nyt keskenkään voi jättää ja ovathan ne kuitenkin yhden lempikirjailijani Kaari Utrion kirjoja, joten on vähän niin kuin myös pakko lukea ne. 

Arvosanaksi tälle annan 3/5.

Kaari Utrio: Karjalan kruunu

Kuuluu nk. Halvast-sarjaan.
Tammi, 1978.
296 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Kaari Utrio: Pirkkalan pyhät pihlajat

Oijoijoi, nyt nappasinkin käteeni vallan mahtavan kirjan, sillä tämä Kaari Utrion Pirkkalan pyhät pihlajat kertoo ajasta jolloin kristinusko oli vasta leviämässä kylmään pohjolaan ja vanhat uskomukset, sekä Ukko Ylijumala hiljaa vaipuivat unholaan. Yleissivistysnarkkarina tuo aikakausi ja ylipäätänsä historia kiinnostavat minua suuresti. Joten hyvä etten vallan tärissyt innosta lukiessani tätä, nam nam yleissivistystä! Kaari Utrio on kuitenkin historian maisteri, joten nippelitiedot ja muut ovat aina kohdallaan hänen kirjoissaan. 

Tämä kirja on Halvast-sarjan ensimmäinen osa, vaikka kaikki sarjan osat ovatkin periaatteessa yksilöitä, jotka eivät vaadi aiempaa tietämystä. Kirjan alussa käydään hieman läpi aikaa 800-luvulta lähtien, jolloin me olimme vielä täysiä pakanoita, 1200-luvulle asti jolloin meidät oli erinäisin keinoin suostuteltu tai pakotettu kristinuskoon. Vaikka tämä tapahtuukin nopeasti, niin ei tylsästi, ja se luo meille hyvää pohjaa sille, mihin olemme matkalla tämän kirjan kanssa. Sillä kirjassa eletään juuri suurta siirtymävaihetta, ensmmäisen tai toisen sukupolven kristittyinä Suomessa. Seuraavat kohdat kirjan alusta avaavat minusta hyvin sitä maailmaa johon olemme nyt matkalla...

"Se oli vuosi 1000 keropäitten ajanlaskun mukaan, ja papit rupesivat villisti vaatimaan kastamista täysikasvuisilta uroiltakin, kun aikaisemmin olivat yleensä puhuneet vain naisille. [...] Olavi Trygvenpoika oli innokas kristitty ja voimallinen käännyttäjä: jos joku ei halunnut kastetta hyvällä ja pappien puheilla, hän antoi valella itsepäisen päälle kuumaa öljyä tai hakkautti kädet poikki. Sillä tavalla monia kastettiin, mutta useat rupesivat hermostumaan eivätkä pitäneet tällaisesta menosta. Olavi Trygvenpojan kuolemasta ihmiset ilostuivat paitsi papit, jotka rupesivat keskenään puhumaan, että Olavi oli ollut pyhä mies."
Sivut 12 ja 13.

SATTUMANVARAINEN INFO-ISKU! Pyhä Olavi oli minulle ja varmasti miljoonille muillekin jo ennestään tuttu pyhimys, sen ollessa kuitenkin ritareiden ja sotilaiden suojelupyhimyksen lisäksi, Norjan kansallispyhimys. Sen lisäksi löysin Suomestakin, ainakin Sastamalasta, yhden 500-vuotiaan Pyhän Olavin kirkon, yksinkertaisen, mutta kauniin kivikirkon, joka tuhopoltettiin vuonna 1997 ja on nyt jälleenrakennettu. 

"Mutta papit eivät lakanneet tulemasta, he olivat itsepäisiä, kuin muuttolinnut. He tulivat ja huusivat kristustansa, vaikka tiesivät joutuvansa juoksemaan uhrikarsikoissa kunnes heidän keuhkonsa repesivät. [...] Nuoret miehet toivat Hilliin minijöitä [...] jotka olivat kaikki kastettuja ja vaativat lapsensakin kastettaviksi. Pappeía ei voinut enää pitää sikojen ja lampaiden kanssa, sillä minijät ja kestit paheksuivat sellaista menoa. [...] Kerran tupaan päästyään papit ylpistyivät ja rupesivat määräilemään talon menoa ihan niin kuin oli osattu arvatakin. Vanhat miehet muuttivat tupiin ja aittoihin ja veivät uhrinsa Ukolle melkein salaa pyhien pihlajien alle. [...] Kymmenen kertaa kymmenen oli haudattu kalmistoon pyhien pihlajien alle. Yhä vielä haudoille vietiin ruokauhreja, mutta vainajat kuljetettiin pitkin kannasyietä papin ja ristiinnaulitunkuvan jäljessä kirkkoon haudattaviksi. 
Pyhät pihlajat jäivät."
Sivut 19 ja 22

Tämä kyseinen kirja on jaettu viiteen osioon, viiteen kertojaan, joiden silmien kautta pääsemme näkemään ja kokemaan 1200-luvun Suomen ja tietysti vähän muutakin maailmaa. Kirjan todellinen päähenkilö on Tuomas Haukka, jota pidetään Pirkkalan Hillin tulevana isäntänä. Mutta Tuomas on sydämessään kauppamies ja hänellä on suuri kaipuu maailmaan, päästä pelipaikoille, sinne missä tapahtuu. Hän ei ole koskaan halunnut isännäksi Hilliin, mutta mitä tehdä, kun muiden odotukset häneltä ovat niin suuret? Tuomas Haukan elämää ja hänen toiveidensa murskaantumisia ja onnistumisia katsomme viiden kertojan kautta, joista viimeisenä annetaan puheenvuoro itse Tuomakselle. 

Ensimmäisenä kertojana on noin kolmekymppinen raajarikko nimeltä Filippa. Vaikka hän on ruumiiltaan heikko, on hän toisella tavalla hyvinkin vahva, sillä Filippa taitaa aina keinon. Hän on imenyt itseensä niin paljon pimeyttä, mutta on silti hyvin inhimillinen ja ymmärrettävä hahmo, jota ei inhoa tai vihaa. Alussa ainoa ketä Filippa rakastaa on hänen veljensä Tuomas, eikä hän haluaisi päästää häntä lähtemään Hillistä, jolloin hän joutuisi jäämään yksin, eikä kukaan muu, kuin Tuomas ymmärrä häntä. Filippan keinot eivät ole aina kaikista parhaat, mutta ne vievät eteenpäin.

Seuraavaksi pääsemme tutustumaan Risebergan luostarissa kasvaneeseen, ylhäiseen ja hurskaaseen, kauniiseen Aleidikseen. Hänellä ei ole myötäjäisiä, jonka takia hän ei enää voinut jäädä luostariin, ja joutuu näin, 25-vuotta vanhemman siskonsa Rikissan ja tämän miehen Kaarle Kustaanpojan hoiviin ja heidän huollettavakseen. Kun Kaarle lähetetään Suomeen käskynhaltijaksi, joutuu Aleidis seuraamaan mukana Turkuun. Aleidis on masentunut ja hieman yksinkertainen nainen, jolla ei ole oikastaan mitään taitoja. Kuitenkin Tuomas Haukan nähdessä ensi kerran Aleidiksen, hän rakastuu tähän samantien silmittömästi ja on valmis maksamaan mitä vain vaaditaan saadakseen Aleidiksen omakseen.

Mutta Aleidis kantaa suurta syntiä ja salaisuutta, hän tuntee olevansa kirottu ja tämä meinaa tuhota heidät kaikki. Tuomaksen ja Aleidiksen on sen takia pakko lähteä pyhiinvaellukselle, jottei kukaan saa tietää Aleidiksen kirouksesta. Pyhiinvaellusmatkaa ja sen jälkeisiä tapahtumia seurataan Kaarle Kustaanpojan ja Barbara Catillinan silmien kautta. Lopulta Aleidis kuolee synnytysvuoteeseen ja Tuomas palaa Suomeen Aleidiksen lapsen kanssa. Pyhiinvaellusmatkansa aikana hän on myös löytänyt todellisen rakkautensa ja asiat tuntuvan alkavan pikkuhiljaa järjestyä... Toki vielä monia mutkia mahtuu matkaan, ennen kun Tuomas voi asettua aloilleen rakastamansa naisen kanssa. Loppu on kuitenkin onnellinen, niin Tuomaalle, kuin hänen vaimollensa ja jopa sisarelleen Filippalle.

Arvosanaksi tälle annan 4/5 ja suosittelen tätä kaikille, joita aikakausi ja sen tavat ja historia kiinnostavat, sekä tietysti kaikille muille yleissivistysnarkkareille, sekä teille jotka olette jo ennestään tutustuneet Kaari Utrion tuotantoon. Tässä kirjassa ihmiset eivät olleet vain pelkästään hyviä tai pahoja, vaan he olivat ihmisiä, meiltä kaikilta löytyy sisältämme se pimeys ja valo, eri asia on sitten, että kuinka käytämme tietojamme ja taitojamme, sekä kuinka kohtelemme kanssaeläjiämme. Ja kiitokset taas kerran Utriolle hienosta ja tarkasta kuvauksesta maamme historiasta ja sen eri vaiheista.

Kuva lainattu 123rf.com sivustolta.

Mistä minulle: tori.fi:stä ja nyt seisoo omassa hyllyssä.

Kaari Utrio: Pirkkalan pyhät pihlajat

Kustantanut: Tammi (1976)

307 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Satiirista romantiikka Austenilta (1811 & 1813)

Jane Austen - Järki & tunteet (Sense and Sensibility,1811), sekä Ylpeys & ennakkoluulo (Pride and Prejudice, 1813) 

Ostin kirpparilta joitakin kuukausia sitten eurolla tällaisen yhteisniteen, josta löytyi Jane Austenin molemmat kuuluisat kirjat; ensiteos Järki ja tunteet, sekä sitä seurannut Ylpeys ja ennakkoluulo. Nämä klassikot ovat ilmestyneet jo 1800-luvun alulla, mutta ovat edelleen maailmanlaajuisesti hyvin tunnettuja. Molemmat kirjat löytyivät ihan jo yleissivistyksenkin vuoksi TBR 100 +-listaltani, ja jos asuisimme jenkeissä, olisimme lukeneet nämä jo yläasteella. Tosin suurin osa erittäin tylsistyneenä ja hämmentyneenä, jolloin emme olisi saaneet näistä täysiä tehoja irti. Itse olen nyt 3kymmentä enkä tiedä silti kunnolla, että mitä sanoisin näistä, miten muotoilla mietteeni. Vaikeitahan näistä tekeekin juuri se, että ne on kirjoitettu yli kaksisataa vuotta sitten, jolloin tyyli ja maailma on ollut niin erilainen, että sitä on lähes vaikea käsittää. Tuntuu melkein, kuin olisin lukenut "postapokalyptista" historiaa...josta kuitenkin pidin, joten en ole matkalla haukkumaankaan näitä.

Koska suurin osa ihmisistä, jotka lukevat, katsovat leffoja tai sarjoja, ja näin ollen saattavat eksyä sellaisista kertoville blogisivustoille tietävät jo valmiiksi tarpeeksi kyseisistä opuksista, niin en ala niiden juonta nyt kummemmin kertomaan (mutta jos haluat tietää juonesta, chekkaa nämä linkit J & T ja Y & E). Kyseessä on kuitenkin kaksi erittäin tunnettua romanttisen satiirin klassikkoa menneeltä aikakaudelta, joista itse pidin. Tosin enemmän jälkimmäisestä, Ylpeys ja Ennakkoluulo. Mielestäni Austen oli kasvanut kirjailijana (sen mitä voi), ja minun oli helpompi päästä sisälle tähän hänen toiseen teokseensa. Vaikka sanoisin näiden kirjojen olevan sinäänsä suht raskasta luettavaa, niin Austenin tapa syventyä ihmisluonteen kiemuroihin on molemmissa osuvaa, varsinkin kun ankarat käyttäytymissäännöt rajoittivat niin paljon itseilmaisua. Se kaikki juuri tekeekin kirjoista niin kiinnostavia ja hauskoja. 

Sekä onhan tuon ajan naimakaupoista ja juonitteluista tietenkin aina hauska lukea! Sillä onhan sekin jo ihme, että kukaan ylipäätänsä on edes päässyt naimisiin! ...Ainakaan ilman suuria omaisuuksia. Miehen ja naisen oli niin vaikea päästä tutustumaan ja keskustelemaan kahden kesken, pientä hetkeä ehkä tanssiessaan tai kävelyllä lukuunottamatta tms. Esiliinat olivat aina paikalla ja jopa kirjeiden kirjoittaminen miehen ja naisen välillä oli säädytöntä! Tuolloin käyttäytyminen, hyvät tavat, että moraali ja kunnia olivat lähes ylikorostuneita. Hyvä, että säästä ja maisemista oli kohteliasta keskustella. Niinpä juoruilukin naamioitiin usein vain "hyväntahtoiseen" kuulumisten vaihtoon, ja oli hyvin tarkkaa, että kuka sai ottaa minkäkin puheenaiheen ensimmäiseksi esille. Naiset saattoivat opiskella vuosia, mutta heidän ei kuulunut käyttää tietojaan esim. eri asioiden tutkimiseen, eikä varsinkaan työskentelyyn. Opittuja tietoja käytettiin lähinnä mahdollisen tulevan kumppanin, ja myöhemmin kumppanin ja heidän vieraidensa viihdyttämiseen. Sen lisäksi naisen oli hyveellistä ja suuri kunnia pitää huolta taloudesta ja lastenkasvatuksesta, ja hyvässä perheessä siihen löytyikin avuksi keittäjää, piikaa, hovimestaria, kotiopettajaa ja lastenhoitajaa, tilan hoitajasta, sekä hänen alaisistaan nyt puhumattakaan. Varsinkin vanhempien naisten yleisimpänä sairautena olikin luultavasti heikot hermot, joita lepuuttaa päivät pitkät. LOL.

Kumpikaan kirjoista ei missään tapauksessa ollut huono, vaan aikakausi ja sen tavat, joihin kyseiset romaanit sijoittuvat, olivat niin erilaiset, että tuli tunne, että nykypäivänä me ihmiset pidämme itsestämme paljon melua. Pidämme itseämme niin suurina ja paljon enemmän korostettuina ja alleviivattuina, että on lähes vaikea käsittää sellaista maailmaa ja niin hillittyä käytöstä, millaista 1800-luvun, esikuva maassa Englannissa, yläluokka tai sinne pyrkivä keskiluokka, on tuolloin suosinut ja pitänyt sopivana. Tänä päivänä me emme suostuisi sellaiseen ja luultavasti pitäisimme sitä suurena ihmisoikeusloukkauksena! Löytyy hyviä ja huonoja puolia, molemmissa... aikakausissa ja kirjoissa. 

Kuva on Wikipediasta ja sen on piirtänyt Jane Austenin sisko Cassandra.

Joka tapauksessa, Jane Austenin kuollessa vain 37-vuotiaana, menetimme monta hyvää, vaikkakin osittain hyvinkin hämmentävää, satiirista, romanttista komediaa. Silti hän ehti kirjoittaa kahden yllämainitun lisäksi ainakin kolme, jo nimeltäänkin ennestään tuttua teosta, jotka varmasti lisään lukulistalle, kuten Kasvattitytön tarina (1814), Emma (1815) ja Viisasteleva sydän (1817). Ja kun ajattelee, että nämä kaikki hänen tunnetuimmat teoksensa julkaistiin vain kuuden vuoden sisällä, viimeisen kirjan ilmestyessä hänen kuolinvuonnaan 1817, niin se tuntuu uskomattomalta... Anyway, well done Jane!  

Pitää vielä itsekin katsoa ajatuksella nuo molemmat tunnetuimmat näistä opuksista tehdyt leffat, sillä kummastakin kirjasta on tehty paljon elokuvia ja sarjoja. Niiden kuuluisimpien leffojen trailerit voit kuitenkin chekata seuraavista linkeistä: Ang Leen, vuonna 1995, ohjaama Sense and Sensibility (IMDb:ssä 7,7/10) ja Joe Wrightin, 2005, ohjaama Pride and Prejudice (IMDb:ssä 7,8/10). 

Itse antaisin näille kirjoille arvosanaksi 3,5/5 (J & T) ja 4+/5 (Y & E).

Järki ja tunteet, Sense and Sensibility (1811)
Ensimmäinen painos ilmestyi suomeksi vasta v. 1952.
Suomentanut: Aune Brotherhus.
338 sivua.

Ylpeys ja ennakkoluulo, Pride and Prejudice (1813)
Ilmestyi ensi kerran Suomessa, jo vuonna 1922, tosin tämän kädessäni olevan kirjan suomennoksen ensi painos ilmestyi vasta v. 1947. 
Suomentanut: Sirkka-Liisa Norko-Turja.
328 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran [2006]

"Lucie kapinoi yläluokkaista kasvatustaan vastaan, Allu purkaa levottomuuttaan jalkapalloon ja merimieselämään, Eccu pelkää Pimeyden yliotetta ja hukuttaa surunsa viinaan, Cedi haluaa valkoisine käsinauhoineen näyttää oikealta sotilaalta. Levoton sukupolvi, jonka maailma tuhoutui mutaan ja taistelukaasuhöyryihin jo ennen, kuin heistä tuli aikuisia. Helsinki, jonka kasvukivut ovat myös heidän kasvukipujaan."
(Takakansi)

Mikä? 586 sivuinen Seven-pokkari 1920-luvun Suomesta, jossa oikeisto ja vasemmisto kiehuu yli. Sai Finlandia-palkinnon 2006.
Millainen? Raskasta luettavaa, vaikkakin ihan mielenkiintoinen. Selventää hyvin tuota aikaa, kun Suomi itsenäistyi ja oli vielä nuori maa, joka haki itseään.

Löysin tämän kirjan kirpparilta eurolla ja koska aihe oli sellainen, josta en tiennyt kovinkaan paljon, mutta josta jokaisen suomalaisen pitäisi ainakin jotain tietää, ostin sen. Alusta asti kirja oli suhteellisen raskasta luettavaa, jota en suosittele sellaisille ihmisille, jotka eivät oikeasti lue. Mutta teille jotka luette, niin jos aihe kiinnostaa, niin kannattaa (ehkä) lukea tämä kirja. Itse en oikein osaa sanoa kunnollista mielipidettä tästä kirjasta, tuntuu että pettäisin jonkun, ehkä Suomen tai jotain, jos sanon ääneen mielipiteeni, että tätä kirjaa en aio lukea toiste ja minusta se ei ollut kummoinen. Kun kuitenkin, se oli ihan perus hyvä tai ehkä paremminkin, se oli ihan ok. Tavallaan tämä oli ihan sujuvasti kirjoitettu, enkä oikein osaa kunnolla sanoa, että mistä en pitänyt. Sillä henkilöhahmot ja kuvaukset olivat hyviä, paikoitellen jopa erinomaisia ja ymmärrän kyllä miksi tämä on saanut Finlandia-palkinnon. Kuitenkin, jokin kaihersi, alusta asti...

Ehkä henkilöhahmoja, joihin mentiin syvälle oli liikaa tai ehkä minun olisi pitänyt tietää historiasta enemmän, vaikka en usko senkään vaikuttaneen. Kirja kyllä avasi ihan hyvin tuota aikaa, kun Suomi oli vasta itsenäistynyt ja haki itseään. Oikeisto ja vasemmisto olivat virittäytyneet äärimmilleen, eikä kultaista keskitietä meinannut löytyä millään. Tuosta ajasta ja Suomen synnystä halusinkin tietää enemmän ja sen sainkin, mutta... Henkilöhahmoja oli kuitenkin niin paljon, että välillä tuntui, niin kuin taustalla olisi kulkenut jokin toinenkin tarina. Tarina, jota ei kerrota minulle, mutta joka minun olisi pitänyt tietää. Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa, kun se on saanut Finlandia-palkinnon ja kaikkea, tuntuu että siitä olisi pakko pitää tai sitten olisi pidettävä suuta soukeammalla, ettei minua pidettäisi aivan pölvästinä. No niin tai näin, ei tästä ole kummempaa sanottavaa, perus kirja. Historian tuntemus ja asioiden ilmaiseminen, niin että tietämätönkin tajuaa oli kohdallaan, mutta ei siinä sen kummempaa, perus kirja.

Arvosanaksi tälle tuollaiset 3-/5.

Helsinki-filmi Oy on tuottanut tästä kirjasta myös elokuvan, jonka on ohjannut Peter Lindholm. Aion katsoa sen lähi päivinä ja kun olen katsonut sen, kirjoitan lisää tästä. Tästä on myös tehty kuusi osainen sarja ja jos löydän sen netistä, niin katson varmaan myös sen, koska aihe on kuitenkin kiinnostava. Tulee olemaan ihan mielenkiintoista verrata tätä kirjaa ja elokuvaa... Katsotaan mihin se johtaa.


Kjell Westö: Missä kerran kuljimme (Där vi eng gång gått)
Seven-pokkari 2006
586 sivua

-peace & love, and respect to you al-

Kristiina Vuori: Näkijän tytär [2012]

Mikä: Suomen historiaan 1200-luvulle sijoittuva romaani...elämästä.

Muutama kuvaava sananen: elämä, kohtalo, ihmisismieli... sekä usko, toivo ja rakkaus.
Mitä mieltä: Suosittelen tätä kirjaa todella lämpimästi kaikille tämän genren ystäville!

Kristiina Vuoren kirja "Näkijän tytär" on ensimmäinen osa Ilveksen tietäjäsuvun kohtalokkaista käänteistä kertovaa kirjasarjaa, alkaen 1200-luvun alkupuoliskon Suomesta. Jokainen kirja on kuitenkin oma teoksensa, eikä vaadi aiempaa tietämystä. Ensimmmäisen kirjan (Näkijän tytär) taustatarinassa eletään muutoksen vaiheita, kun Hämeen pakanat ja Sveanmaan ristiretkeläiset ottavat yhteen ja suomalaiset puolustivat viimeisiä uhrilehtojaan. Kunnes ylijumala Ukko vaipui unholaan  ja nk. pakanalliset juhlapyhät ja rituaalit korvattiin kristityillä.  

Pääosassa tarinaa on Eira, Sveanmaalta kotoisin olevan ritari isoisänsä ja "ilkeän äitipuolensa" helmoissa, kasvinveljensä Rikhardin kanssa kasvanut tyttö. Tyttö, jonka isä kielsi syntymässään, sillä Eiran äiti oli "saastunut" raiskauksen jälkeen ja kuoli lapsivuoteeseen. Pienestä asti Eira oli erilainen outoine silmineen ja punasine vallattomine kiharoineen! Ja kun näyt tulevasta ja unessa näkyvä poika saapuvat, on Eiran kohtalo sinetöity. Kun Eira alkaa lähestyä nuoruutta ajaa kohtalo hänet pois kotoaan, kohti oikeita sukulaisiaan, viimeisiä Ilveksen tietäjäsuvun jäseniä kohti. Näin Eiran koulutus parantajaksi alkaa. Sisältä Eiraa revitään kahtaalle, onko parantaminen vanhojen oppien mukaan pakanallista tai oikein, entä mitä tähän sanoo vasta Hämeeseen rantautunut kristinusko? Naiseksi tuleminen ei myöskään ole sen helpompaa, kuin nykypäivänäkään, kun sydäntä revitään kahtaalle... Tuttu ja turvallinen Rikhard, sekä synti vai kiinnostava ja vaarallinen unien pojista mieheksi kasvanut Elof, joka kiehtoo Eiraa nk. vastenmielisyydestä huolimatta.

Tässä tarinassa on sitä jotakin, romantiikkaa ja jännitystä! Ja tietysti, joka tytön haaveista hypänneet ritarit ja pulassa olevat linnanneidot. "Näkijän tytär" on hyvä alku, joka avaa kiinnostuksen muitakin Kristiina Vuoren kirjoja kohtaan, jotka aion käydä mahdollisimman pian lainaamassa kirjastosta! Kristiina Vuoren tyyli kirjoittaa on sulava ja helppolukuinen, joten kirjaa ei tohdi laskea näpeistään ennen, kuin viimeinenkin lause on luettu. Taustatyöt on tehty hyvin huolellisesti, joten kirja avaa mielenkiintoisesti ja hyvin Suomen historiaa 1200-luvulta, niin tapoja ja tottumuksia, kuin miesten ja naisten välisiä erojakin, sekä ruoka ja käyttäytymissääntöjä.

Ainoa miinus kirjan kannesta, jonka oli suunnitellut Marko Taina. Ei siinä muuten mitään, sillä siinähän on ihan kaunis, punahiuksinen nainen, niin kuin Eira. Mutta millä se Eira teki silloin 1200-luvulla noin räväkät meikit? ...sitä vain ihmettelen.

Arvosanaksi tälle 4,5/5.

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Tammi 2012

569 sivua.

-peace & love, and respect to you all-