Hemmetin surkeaa vampyyri-draamaa!

Tämä postaus jäi aikoinaan surun jalkoihin, mutta nyt on ehkä lopultakin sopiva aika julkaista sekin... Eli reilu vuosi sitten katsoimme yhdessä mieheni kanssa tuon toisen osan Twilight-saagaa nimieltä New Moon, joka on tehty vuonna 2009, Stephenie Meyerin Uusikuu (2006) nimisestä kirjasta. Tämä oli viimeinen "Kirja vs. leffa"-postaus, jota kirjoitin ennen kuin mieheni kuoli, eli ns. "viimeinen leffa, jonka katsoimme yhdessä."

Tämä uusi ja ihmeellinen "Twilight-innostukseni" alkoi, kun jouduin "ansaan" ollessani fysiatrisessa kuntoutuksessa, Helsingissä Validiassa, sillä siellä sattui nimittäin olemaan nuo Houkutus-sarjan kolme ensimmäistä osaa valmiiksi hyllyssä. Olin lähes kymmenen vuotta vältellyt kyseistä sarjaa, sillä sen kerran mitä olin aikoinaan yrittänyt katsoa sitä ensimmäistä Twilight-leffaa,se oli mielestäni sen verran huono, että vaikka yleisesti ottaen vampyyreista pidänkin, ajattelin ettei tämä sarja todellakaan ole minulle. 

Kuitenkin vuosien varrella olen monesti kuullut, että ne kirjat kannattaisi silti lukea ja olen sitä (salaa) miettinytkin. Joten sitten, kun olin kuntoutuksessa, en enää voinutkaan vastustaa kiusausta... ja sitten olinkin yhtäkkiä, ihan muutamissa päivissä lukenut ne kaikki kolme ensimmäistä osaa. Ja kun palasin kotiin, totesin miehelleni, että nyt meidän pitää sitten katsoa ne leffatkin, jotta voin kirjoittaa niistä Kirja vs. leffa-arvosteluja. Se oli sellaista kivaa pientä jekkua, mukamas pakottaa hänetkin katsomaan ne pätkät kanssani. Jekkua, johon hän naureskellen totesi:"Voi ei, oot sie nyt ihan tosissas?" Ja koska olin ja koska hän tuki minua aina kaikessa mitä tein, aloitimme pian leffojen katsomisen. 

Nyt jälkeenpäin voin vain todeta, siis Twilightien suhteen, että voi kun olisimme ehtineet katsoa ne loputkin. Nimittäin leffojen taso nousee kyllä kolmannen osan kohdalla, ja nyt hieman tutkittuani asiaa, olen huomannut, että lähes joka leffassa onkin ollut eri ohjaaja. Surprise! Ainoana poikkeuksena neljäs ja viides osa, mutta ne olivatkin molemmat neljännestä kirjasta. Neljäs kirja, Aamunkoi, on yhtä ymmärrettävästi tehty kahteen osaan kuin aikoinaan Harry Pottereiden seitsemäs kirja Kuoleman varjelukset. Sillä jos ne olisi tungettu vain yhteen leffaan, olisi siinä ollut aivan liian paljon häppää ja railakasta meininkiä pariin tuntiin sisällettynä!

Näin siis silloin aloitimme katsomaan tätä Twilight-saagaa, ja koska ensimmäisen leffan taso oli sen verran matalalla, ei tämän toisen tarvinut paljoakaan parantaa ollakseen parempi, ja sitähän se oli... hieman. Kuitenkin sen verran vähän, ettei meillä ollut todellakaan kiire katsastamaan niitä seuraavia osia, mitä nyt jälkeen päin hieman harmittelen... Sillä en ymmärrä miten noistä kirjoista on voitu tehdä niin hienosti tehtyjä, mutta kuitenkin samalla täysin hönttejä ja pösilöitä elokuvia? Ja miksi ihmeessä, ainakin näistä kahdesta ensimmäisesta leffasta, on pitänyt jättää joitakin ihan pieniä, mutta tärkeitä yksityiskohtia pois, jotta elokuvista olisi saatu huomattavasti parempia ja helpommin kärryillä pysyttäviä? Tietysti ne jotka ovat lukeneet kirjat ymmärtävät ja muistavat missä mennään, mutta mieheni joutui aina välillä kysymään minulta, miksi tai mitä nyt tapahtuu ja niin olisin itsekin joutunut ellen olisi juuri lukenut kyseisiä kirjoja! Ja siksi se tosiaankin ihmetyttää, että miten näistä on sallittu tehdä tällaisia, vaikka kirjat olivatkin oikeasti ihan yllättävän hyviä. Enhän minä nyt muuten olisi niitä raamatun paksuisia opuksia lukenut!

BTW, oli jännä huomata silloin toista kirjaa lukiessani, että itselleni tuli jopa ihan ikävä Edwardia ja koko ajan toivon, että älä nyt vaan ota sitä susipoikaa, niin kuin mieheni Jacobia kutsui, vaan odotin Edwardin tulevan takaisin kuvioihin. Ja sitten Volturit, eli ne Italiassa asuvat vampyyrimaailman kuninkaalliset, joiden olin ajatellut kirjan perusteella olevan ihan kova juttu, ja että tämä toinen leffa voisikin olla varmaan jo ihan okei, kun Volturit tulevat kuvioihin, mutta ei. Leffassa hyppy Italiaan tuli jotenkin niin ettei sitä ehtinyt edes kunnolla tajuta missä mennään ja miksi. Kirjan lukeneena tietenkin tiesin mitä odottaa, mutta mieheni oli yhtäkkiä ihan ulapalla, että mitä nyt tapahtuu, missä ja miksi. Sillä Italiaan hyppäämisen syytä ei kummemmin elokuvassa edes mainittu. No okei, jossain alussa oli alle minuutin kohta, jossa Voltureista puhuttiin ja tavallaan kerrottiin miksi Edvard päätti lopussa lähteä Italiaan heitä tapaamaan. Mutta jos ei tiedä, että se on "elintärkeää" infoa, ei siihen olisi kiinnittänyt edes huomiota!

Joten kun olimme katsoneet tämän toisen osan, ei meillä ollut mikään kiire nähdä niitä loppuja. Vaikka tämä hieman paransikin siitä ensimmäisestä osasta, ei se vielä riittänyt herättämään sitä kipinää, jonka kirjat olivat tehneet. Vaikka jäinkin odottamaan kolmannelta osalta vielä enemmän ja toivoin, että se alkaisi olla jo lähempänä "katsottavaa", en viitsinyt painostaa miestäni liikaa, niin että olisimme edes heti seuraavalla viikollakaan pitäneet taas Twilight-iltaa. No nyt myöhemmin katsottuani kolmannen osan, voin onnekseni myöntää, että se todellakin myös oli hieman parempi. Sillä leffojen laatu vaikuttaa melkoisen reippaasti myös siihen, etten kehtaisi kovinkaan kovaan ääneen edes myöntää, että tykkäisin Twilightista. Pitää aina painottaa ja alleviivata, että siis niistä kirjoista, en leffoista. 

Arvosanaksi annan leffalle 2- ja kirjalle 4-. ...ja tällä kertaa arvosanoja oli ihan piece of cake antaa! BTW, IMDb:ssäkin leffa oli saanut  vain naurettavat 4,7/10. LOL!

Pääset lukemaan sarjan ensimmäisestä osasta kirjoittamani arvostelun tästä!

Kirja:
Stephenie Meyer: Uusikuu (2006)
Kustantanut: WSOY
Suomentanut: Tiina Ohinmaa
Sivumäärä: 455
Leffa:
New Moon (2009)
Ohjannut: Chris Weitz
Pääosissa: Kristen Stewart (Bella), Robert Pattinson (Edward), Taylor Lautner (Jacob)
Kesto: 2h 10 min

- peace & love, and respect to you all! - 

Vastaukset ihmiskunnan perimmäisiin kysymyksiin ovat vain yhden kirjan päässä!

“Mistä me tulemme? Mihin me olemme menossa?”

Viime vuonna, 2017, ilmestynyt Alku on viides Dan Brownilta tullut kirja, jossa seikkailee Harvardin yliopiston symbologi, professori Robert Langdon. Tällä kertaa kyseessä olivat ylläolevat ihmiskunnan kaksi suurinta perimmäistä kysymystä, ja uskokaa pois, se oli jännää! ...kyseinen proffahan tuli meille tutuksi vuonna 2003 (suomennos 2004), kun maailmanlaajuista vihaa ja suurta ihastusta herättänyt, uskonnollisia salaliittoteorioita sisältävä Da Vinci -koodi kirjaimellisesti räjäytti potin! Siitä tuli saman tien yksi maailman myydyimmistä kirjoista. Ja mikäs ihme se on, henkiset asiat kiinnostavat ihmisiä ja varsinkin, jos niihin liittyy salaliittoteorioita, me olemme kuin “täit tervassa!” Itse mukana pörräämässä!

Seuraavaksi, vuonna 2005, Brownin Enkelit ja demonit suomennettiin, vaikka kirja olikin julkaistu jenkeissä jo vuonna 2000. Sen jälkeen tulivat Kadonnutsymboli (2009) ja Inferno (2013), ja nyt sitten Alku. Kahdesta ensimmäisestä kirjastahan on tehty myös elokuvatkin, joiden pääosissa näyttelee Tom Hanks. Ne vain eivät kuitenkaan ole onnistuneet aivan niin hyvin, kun olisivat voineet. Mutta en syytä heitä, sillä ei varmaankaan ole aivan helppo kuvata Brownin kiihkeää juonta, joka on aina rakennettu useista pienistä, mutta elintärkeistä, yksityiskohdista! ...jotka Brown kuitenkin kirjoittaa kansankielellä.

Elokuvassa The Da Vinci Code näyttelevät ihana Audrey Tautou ja Tom Hanks.

Dan Brownin kirjat ovat tunnetusti täynnä salaliittoteorioita, mutta toisaalta, niissä myös oikeasti paljastetaan jonkin verran erilaisia asioita, uskonnosta politiikkaan. Monet asioista eivät välttämättä ole niin helposti suuren yleisön tiedossa, ja vaikka olisivatkin, Brown on Se, joka saa ne eloon! Kirjan alussa onkin taas muistutuksena seuraava teksti: “FAKTA: Tämän romaanin kaikki taiteeseen, arkkitehtuuriin, paikkoihin, tieteeseen ja uskonnollisiin organisaatioihin liittyvät seikat ovat todellisia.” Ja voin sanoa, että siinä on mies, joka tekee taustatyönsä ja rakentaa juonen pilkun tarkkaan, mutta niin mielenkiintoisesti ja selkeästi, että tällainen maallikkokin sen ymmärtää. Välillä onkin lähes vaikea erottaa fiktiota faktasta. 

Uskokaa tai älkää, mutta....

Tämän kertainen Robert Langdon-tarina oli vielä oikein erityisen kiinnostava, sillä olivathan kyseessä kaksi ihmiskunnan perimmäistä kysymystä, joita olemme “aina” miettineet, eli “Mistä me tulemme? Mihin me olemme menossa?”. Ja se mikä on hätkähdyttävää, niin kirja tosiaan antaa ainakin toiseen kysymyksistä aivan todenmukaisen, lähes aukottoman vastauksen. Uskokaa tai älkää, mutta niin se on. Lukekaa! Uskonnothan ovat vuosituhansia antaneen erilaisia vastauksia näihin kysymyksiin, ja eri kirkot ovat aika tiukkoina suojelemassa omia näkemyksiään. Joten kun Langdonin entinen oppilas kertoo löytäneensä vastaukset, jotka hän aikoo paljastaa koko maailmalle suorassa lähetyksessä, luo se melkoisesti jännitteitä eri yhteisöihin. Kunnioittaakseen entistä opettajaansa ja hyvää ystäväänsä, jolta hän oli monesti saanut innoitusta tutkimuksiinsa, tulevaisuudentutkija Edmond Kirch lähettää Langdonille kutsun lentolippuineen, Espanjaan, Bilbaon Guggenheim-museoon, jossa hän aikoo paljastustilaisuutensa pitää.

Espanjassa sijaitseva Bilbaon Guggenheim-museo.

Ja sitten mennään…kaikki mihin olet ikinä uskonutkin, tulee muuttumaan.

40-vuotias Edmond Kirch on saavuttanut aiemmilla keksinnöillään miljoonia ja hänen sanaansa luotetaan. Joten kun hän nyt lupaa löytäneensä vastaukset, jotka “tulevat muuttamaan tieteen kasvot ikuisiksi ajoiksi”, eivät kaikki tahot ole siitä innoissaan.  Ennen paljastusta maailmassa on vain muutamia, jotka ovat auttaneet tai edes tietävät tutkimuksesta ja siitä mitä Edmond on löytänyt. Joten kun hän saa uhkavaatimuksen vaieta löydöstään, hän päättää pyytää apua Langdonilta, joka ei kuitenkaan usko, että uhkausten takana olisi oikeita tekoja, tulivathan ne kuitenkin yhdeltä Espanjan vaikutusvaltaisimmalta ja näkyvimmältä mieheltä… Pian tilaisuus Guggenheim-museossa kuitenkin räjähtää käsiin ja Langdon joutuu pakenemaan henkensä uhalla, apunaan kuvankaunis museonjohtaja Ambra Vidal, sekä Edmondin luoma tekoäly Winston, joka on yllättävän inhimillinen, sillä siihen hänen luojansa oli häntä ohjannut… Yhdessä he pakenevat, mitä erikoisempia apuvälineitä käyttäen Barcelonaan, josta heidän tulisi löytää salaperäinen koodi, jotta he voivat julkaista Kirchin löydön maailman tietoon. Tehtävä ei ole mitenkään helppo, sillä vastassa heillä on niin aika, kuin korkean luokan valtaapitävät, sekä erikoisjoukkojen sotilaat… Lisäksi kirjan loppuratkaisut lyövät lukijaa ällikällä!

Monttu auki vieläkin.

Itse olen taas monttu auki, sillä kirja tosiaan antaa uskomattoman ymmärrettävän ja todellisen vastauksen ainakin toiseen kysymyksistä... ja Brown on taas kerran onnistunut kirjoittamaan kaiken niin, että se on helposti ymmärrettävää, pirun mielenkiintoista, että kiihkeää ja jännittävää. Jos ette aiemmin ole lukeneet hänen kirjojaan, on Alku hyvä esimerkki aloittaa, sillä kirjoja ei ole pakko lukea järjestyksessä, vaan jokainen on aina omanlaisensa, hyvin punottu, tarina, joka sisältää mytologioita, taidehistoriaa yms. mielenkiintoista kansankielellä kerrottuna...ja voin sanoa, että Dan Brown on yksi aikakautemme historiaan jäävistä kirjailijoista. Johan sen kertoo kirjojen uskomattomat myyntiluvutkin!

Dan Brown: Alku (2017)

Alkuteos: The Origin (2017)

Suomentanut: Jorma-Veikko Sappinen

Kustantanut: WSOY

Sivumäärä: 464

Liitteet: Kirjan kansikuva WSOY:n sivuilta, Da Vinci -koodi elokuvasta otettu kuva youtube.com ja Guggenheim-museon kuva museon omilta sivuilta.

- peace & love, and respect to you all -

Kapeakatseinen Suomi 1990-luvulla. Hävetkää! [YLE 101-kirjaa]

Rauhaa ja rakkautta, hyvä Suomi!

Matti Paloheimon Valkoinen Mandela on monista hyvistä syistä valittu mukaan YLEn 101 kirjaa-listaan. Vaikka kirjan kansi onkin niin pirun tylsä, ettei se mitenkään houkuttele tarinaa lukemaan, on sen sisältö kuitenkin tarpeeksi menevää, sekä sen verran näppärästi kirjoitettu, että hitaampikin lukija vetäisee sen muutamassa päivässä. Ja vauhtiin päästyään, tekee sen mielellään. Vaikka en välttämättä pistäisikään tätä mihinkään klassikkojen tai huippu kirjojen listalle, on kirjan aihe, eli pakolaiset, sitten sitäkin tärkeämpi aihe. Sekä juuri nyt Suomessa varmasti ihan yhtä ajankohtainen kuin reilut 20 vuotta sitten, kirjan julkaisun aikaan. Joten, niin kuin sanoin, kirja on mielestäni valittu mukaan tähän listaan erittäin hyvistä ja painavista syistä. Siksi onkin todella huippua, että se on myös mahdollista päästä lukemaan YLEn sivuilta ilmaisiksi, ja tulee tavoittamaan sitä kautta vielä enemmän ihmisiä. On mahdollisuus, että se edesauttaisi asiaa, jotta me suomalaisetkin voisimme vihdoinkin vapautua rasismin ikeen alta. Kirja ei onneksi kuitenkaan liikaa tuputa asiaansa pakolaisten puolesta, tai vastaan, ja onkin siksi oivallista luettavaa aivan kaikille tämän päivän suomalaisille. Sillä miettimään asioita se kyllä saa. Ja monelta kantilta. Eli niin kuin takakannessakin sanotaan; “Rohkea romaani tämän ajan maailmasta, jonka sotien seurauksista on pakolaiskeskuksen johtaja Juhani Santala saanut osan kantaakseen.”

“Juhani Santala tulee pakolaiskeskuksen johtajaksi Koskentakaan. Edessä on arvaamaton aika. Santala on kaiken lisäksi kirkosta eronnut pappi ja vaimostaan eronnut mies. Keski-iän lakipisteessä Santalaa odottavat kovat haasteet, jotka asettavat hänet vastakkain sekä pikkumaisten virkamiesten että oman itsensä kanssa.

Myös omassa elämässään Santalan on annettava vastauksia kysymyksiin, joita hän vasta nyt on oppinut itselleen tekemään. Onko hänessä miestä paimentamaan näitä Suomen sydänmaille syrjäytyneitä pakolaisia, joita ympäristö ei halua ottaa vastaan - vain siksi, että he ovat toista rotua? Mikä on oikein?

Entä miksi uskonnonopettaja Anu Helskeen hymy kutsuu ja kuitenkin samalla piilottelee jotain arkaa salaisuutta? Vaaleat hiukset peittävät vetoavasti niskan hentoa kaarta, ja kahden lapsen isä Juhani Santala miettii, onko hänellä oikeutta silittää noita hiuksia ja avata hymy arvoitusta - tai vieläkin enemmän…

Kun Santala iltaisin istuu asunnossa. jota hänen on nyt sanottava kodikseen, päiväkirjan lehdelle syntyy vereslihaista, tuimaa tilitystä. Kuka näyttäisi hänelle, Epäilijälle, hyvän mahdollisuudet? Ja onko hyvällä elintilaa?”

(Takakansi)

Takakansi kertoo mielestäni ihan riittävästi kirjan juonesta, enkä nyt aiokaan siihen sen yksityiskohtaisemmin mennäkään. Kerron mielummin kirjan aiheuttamista fiiliksistä itsessäni, sekä Santalan painimisesta omassa elämässään, sekä kahden täysin erilaisen kulttuurin välillä. Sillä kun Santala saapuu pieneen Koskentaan vastaanottokeskukseen, on hän vielä hieman pihalla elämänsä suunnasta, niin kuin hän sanookin olevansa entinen pappi, entinen aviomies ja entinen isä. Nimittäin suhde lapsiinkin on hankaloitunut huomattavasti vuosien varrella ja varsinkin eron jälkeen. Erityisesti keski-ikäisen miehen voi olla melko vaikeaa hakea yhteyttä jo aikuisuuden kynnyksellä oleviin lapsiinsa, joista hän on vieraantunut vuosien varrella, vietettyään muutamat edelliset vuodet ulkomailla pakolaisityössä. Hän miettiikin välillä, että oli paljon helpompi toimia siellä katastrofin keskellä kuin nyt täällä Suomessa, jossa hänelle tulee yllättäviä vastoinkäymisiä, niin naisiin, Jumalaan, kuin Koskentaan kyläläisiin ja virkavaltaankin liittyviä.

Nimittäin pienessä ja ennakkoluuloisessa kylässä rasismi rehottaa, ja kokemuksesta voin kertoa, että ihmisen joka ei ole rasistinen, on toisinaan hyvinkin vaikea ymmärtää sitä. Mutta kirja teki senkin, avasi minulle ovia näkemään hieman enemmän kumpaankin suuntaan. Tapahtumat kirjassa ovat varmasti aivan todellisia, nimittäin Koskentaan pakolaiskeskuksen ikkunoita rikottiin useasti, asukkaita haukuttiin ja kivitettiin kauppareissuilla ja lopulta yksi mies pahoinpideltiin hengiltä. Eivätkä kylän ihmiset tai virkavalta tulleet oikeastaan vastaan tuossa pikkukylässä. Mutta miksi eivät? Se olikin jännä, mutta hyvin todellisen tuntuinen tarina liittyen pienen kylän elämään ja ihmisten välisiin suhteisiin. Entä sitten tuo rasistinen käyttäytyminen? Onko se vain nuoruuden hölmöilyä ennakkoluulojen takia, kun ei olla aiemmin nähty mustaa miestä? Kirja kertoi hyvin hieman molempien puolien näkökulmaa asioihin. Lisäksi oli mielenkiintoista lukea entisen papin painiskelusta itsensä kanssa. Kuitenkaan niin, että kirja olisi muuttunut liian uskonnolliseksi mietinnäksi. Vaan häntä vaivasi aivan arkiset asiat, niin naisista uskontoon. Lopulta asiat kuitenkin selvenevät, mutta mihin suuntaan, se olikin osittain jopa järkyttävää. Respectit tälle kirjalle! Tragediselle draamalle.

Siksi haluankin jakaa tästä kirjasta muutaman tekstinäytteen, jotka kertovat tarpeeksi, niin että ymmärtää miksi tämä kirja kannattaa lukea. Ensimmäiseksi kerrontaa pakolaisten saapumisesta Suomeen. Meidän on hyvä muistaa, että miksi tällaista tapahtuu, sekä ymmärtää miksi meidän velvollisuutemme on auttaa. Niin kuin meitäkin on autettu ja varmasti tultaisiin auttamaan: "Koko iltapäivä kului uuden bosnialaisperheen sijoittelussa, Perhe oli YK-viranomaisten avulla haalittu kokoon eri pakolaisleireiltä, ja monien vaiheiden jälkeen kaikki olivat päätyneet Suomeen. Kukaan ei puhunut englantia muutamaa sanaa enempää, eikä mitään muutakaan länsimaalaista kieltä. Huitomalla ja nyökyttelemällä asiat saatiin, jotenkin selvitetyksi, - - Santala katseli perheen äitiä, joka ilmeettömästi ja konemaisesti liikkui kantaen nyttyjä aina sinne minne osoitettiin, pari pienintä lasta perässään. Hän ei katsonut ketään silmiin, nyökytteli vain lakkaamatta, puhuttiin sitten mitä kieltä tahansa. - - Hän ei näyttänyt välittävän mistään. Lievästi ontuva isä ei ollut sen pirteämpi, mutta hänen silmänsä sentään liikkuivat ja hän yritti vastata kysymyksiin. [...] Mitä lienee tällekin perheelle viime kuukausina tapahtunut? Santala pohdiskeli. Äiti ehkä raiskattu kerran toisensa jälkeen, isää kidutettu, lapset vaeltaneet talosta toiseen apua etsien. Ehkä kaikki vielä selviäisi, kunhan ehtii tutkia. Ja kunhan joku suostuisi häpeältään ja syvältä tuskaltaan kertomaan."
(sivut 61 - 62)

Sekä tämä toinen kohta, jossa Santala purkaa tunteitaan päiväkirjaan, niin kuin meistä jokainen joskus... "Epäonnistunut. tuho. Munasin vielä itseni. [...] Kaikki on päin helvettiä ja minä väärässä paikassa. Miksi oikein tulin tänne? Mitä tai ketä luulin hyödyttäväni? Auttamaan muka. Ketä olen auttanut? Mohammedin olen auttanut hautaan. Sen todella olen tehnyt, ja kyllä siinä Suomen byrokratiassa paljon sai tehdäkin, että muslimin sai hautaan. [...] Mutta oikeus, sitä ei löydy mistään. Laki löytyy, se löytyy joka paikkaan, niin kuin sopiva raamatunkohta, mutta oikeutta ei löydy. Eikä löydy etsivälle rakkauttakaan, tai naista ainakaan. Sekin tulee taas mieleen. Kaikesta se tulee mieleen. Väsynyt minä olen tällaiseen leikkimiseen. Minä olen jo vanha mies, kapakastako pitää lähteä naista etsiskelemään, tai peräti bordellista. Miksi en voisi elää näin, munkkina, hyvinhän se on mennyt jo kuukausikaupalla. Tietysti minä olen lapsellinen ja epäkypsä, ihan niin kuin Tarja aina väitti. [...] Mutta kun en jaksa. [...] Mitään en nyt tekisi mielummin kuin häipyisin. Ottaisin nyyttini, hyppäisin autoon ja lasettaisin suoraan satamaan ja laivalla etelään ja siitä eteenpäin niin kauas kuin auto kestää. [...] Kaikki tekisin onnelliseksi, jos lähtisin, miksi siis vielä maleksin täällä? Mikä ihmisen todella saa tekemään, mitä hän tekee? Ja olemaan tekemättä? Omatuntoko? Tai sen puute? Saatana? Jumala?
(Sivut 156 - 157)

Mielestäni tämä on niitä kirjoja, joita jokaisen olisi hyvä lukea elämänstä aikana ihan jo yleissivityksenkin vuoksi, mutta myös siksi, että oppisi paremmin ymmärtämään maailmaa. Näiden syiden takia annankin tälle, koko kirjan tarinalle, mitäänsanomattomasta kannestaan huolimatta 4-/5.

Matti Paloheimo: Valkoinen Mandela (1994) 
Kustantanut: WSOY,
213 sivua.

Lue hyvä Suomi, lue!

-peace & love, and respect to you all-

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Teräviä esineitä on pelottava dekkari siitä, kuinka pitkälle ihmiset ovat valmiita menemään kostaakseen, sekä suojellakseen läheisiään. Tarina oli erinomaisen koukuttava ja kuumottava, jossa oli monia pikku niksejä, jotka kietoivat lukijansa pikkusormensa ympärille. Kirjan päähenkilöt olivat hyvin inhimillisiä; pelottavia, ärsyttäviä ja sympaattisia. Ja niin kuin aina, mitä upeimmankin kartanon sisältä voi löytyä mitä kauhistuttavimpia syntejä, tunteita ja tekoja. Ja kun oma mielikin tekee kepposiaa, eikä ole enää turvallinen ja täysin luotettava. 

"Nuori toimittaja Camille Preaker palaa kotikaupunkiinsa tekemään juttua kahden siepatun koulutytön tapauksesta. Tutuissa maisemissa Camillen vaivalla tukahduttama menneisyys nostaa päätään ja nuoren naisen itsetuhovietti alkaa kihelmöidä taas iholla. Camille huomaa ajautuvansa arvaamattoman äitinsä vaikutuspiiriin ja hakee tukea niin murhia tutkivasa etsivästä kuin lolitamaisesta sisarpuolestaan. Mutta Wind Gapin klaustrofobisessa pikkukaupungissa ei ole syytä luottaa mihinkään - ei edes omiin muistoihinsa."

(Takakansi)

Camille oli koko ikänsä kärsinyt äidistä, joka ei rakastanut häntä. Ja vaikka hän kuinka yritti, ei hän silti koskaan ollut tarpeeksi alistuvainen ainaiseksi äidin pikkutytöksi ja turvautumaan häneen koko ikäänsä. Kun hän sitten lopulta oli päässyt vapaaksi tämän vallan alta ja alkoi pikkuhiljaa saada itsensä terveeksi ja elämänsä kondikseen, niin ei muuta kuin työkeikalle takaisin "ihanaan pikkukaupunkiin", oman ihanan ja turvallisen äidin helmaan. Not! Tuo talo oli kaikista maailman paikoista viimeisin missä Camillen olisi ollut hyvä ja turvallista olla. Sillä siellä ei ollut pelkästään ilkeä ja pelottava äiti, vaan myös sisarpuoli, joka ei voinut sietää Camillea. Oikea manipuloiva pikku-pissis tuo ihana teini-ikäinen Amma, joka äidin silmissä oli täydellinen prinsessa. Tuo oli koko kaupungin vaarallisin talo Camillelle.

Tarina ja henkilöhahmot olivat mielenkiintoisia ja niin moniuloitteisia, että ne tekivät tarinasta kiinnostavan. Ja niin kuin kannessakin sanottiin, kirja oli karu ja häijy, ja se on kyllä aivan totta. Monta kertaa tuli uusi koukku, joka kietoi lukijansa vain tiukemmin kiinni tarinaan. Toki tämä muuten oli melko peruskauraa dekkarisaralla, mutta tarinassa oli kuitenkin paljon uutta ja erilaista, jotka tekivät tästä ihan hyvän dekkarin. Eli jos pidät dekkareista, niin kyllä tämäkin kannattaa lukulistalle pistää. Lopussa Gillian Flynn vielä kirjoittaa näin: Kiitos George R.R. Martinille, joka pyysi minua kirjoittamaan hänelle tarinan.

Lisäksi tämä sopii hyvin myös luettavaksi BFF-lukuhaasteeseen, jossa on tarkoituksena lukea kirjoja joiden yhtenä tekijänä on ystävyys. Tässä kirjassa se ystävyys oli pahaa ja manipuloivaa, mutta sellaistakin ystävyyttä on ikävä kyllä olemassa.

Arvosanaksi annan tälle 3,5/5, tällä kertaa päätös oli ihan helppo!

Gillian Flynn: Teräviä esineitä (2015)
Englanninkielinen alkuteos: Sharp Objects (2006)
Suomentanut: Maria Lyytinen
Kustantanut: WSOY
370 sivua
Arvostelukappale

-peace & love, and respect to you all-

Timo Parvela & Björn Sortland: Kepler62 [Kirja yksi: KUTSU]

Kepler62 on erityisesti 7-12-vuotiaille pojille, mutta miksei myös joillekin tytöillekin kelpaava, dystopia seikkailusarja. Itse asiassa kirjan genre, sekä kirjassa välillä esiintyvät, varsinkin lapsille, hankalat sanahirviöt tulivat itselleni jopa hieman yllätyksenä. Joten vanhemmat, olkaa hyvät ja avatkaa Google ja valmistautukaa selittämään lapsillenne mm. kvanttifysiikkaa ja dystopian eri käsitteitä. Toisaalta kirja oli myös hyvin opettavainen monessakin mielessä, enkä pistänyt pahakseni sanahirviöitä, sillä niistä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, Kepler62:n aloitus oli tarpeeksi hyvä, että se sai minutkin kiinnostumaan ala-asteikäisille suunnatun seikkailusarjan tulevaisuudesta. Muutama kuukausi sitten en vielä tiennyt edes mitään kyseisestä sarjasta, enkä varsinkaan ajatellut, että kun olen lukenut ensimmäisen, niin haluaisin tietää lisää, mutta niin siinä vain kävi... Jännästi sitä aina vaan jää koukkuun. Mutta toisaalta kirjallisuushan on parasta huumetta.

"13-vuotias Ari pitää huolta sairaasta veljestään Jonista. He elävät maailmassa, jossa luonnonvarat ovat huvenneet dramaattisesti. Vapaa-aikansa veljekset viettävät uuden Kepler-pelin parissa, joka on kaikkien huulilla, ja pääsevät niiden harvojen joukkoon, jotka ovat pelanneet sen läpi. Kukaan ei tiedä mitä pelin viimeisen tason loppuun suorittaneille tapahtuu, mutta siitä kulkee villejä huhuja. Kyseessä ei ehkä olekaan pelkkä peli, vaan kutsu. Mutta kuka on kutsuja ja minne se heidät vie?

(Adlibriksen esittely)

Kirjan tapahtumat sijoittuivat ylikansoittuneeseen ja futuristiseen tulevaisuuteen, joka oli pelottavan realistinen kuvaus siitä mihin maailmamme on mahdollisesti menossa. Ari on vanhempana veljenä pitänyt jo vuosia huolen pikkuveljestään Jonista, sillä he elävät kahdestaan hieman yhteiskunnan ulkopuolella. Äitiä he eivät usein näe ja toisinaan keinot pärjätä ja saada murkinaa menevät hieman harmaalle alueelle, sillä heidän on selvittävä kahdestaan viranomaisten pelossa. Kirja olikin hieno tarina veljeydestä, välittämisetä, sekä seikkailusta johon veljekset joutuivat voitettuaan erikoisen pelin, jota on pidetty lähes voittamattomana. Voittajat kutsutaan seikkailuun ja sarjan seuraavissa osissa meille luultavasti selviääkin, että mihin he joutuivat voitettuaan. Mikä on tuo Kepler62, josta kaikki supisevat. 

Välillä mietin, että minkä ikäisille tämä on suunnattu, sillä kirjassa oli toisinaan melkoisia sanahirviöitä, sellaisia mitkä me aikuiset voimme ymmärtää tai ainakin tajuta, että mitä ne suunnilleen voisivat tarkoittaa. Mutta toisaalta ne eivät ole lapsillekaan aivan hepreaa ja kyllä Wikipedia ja Google sitten selvittävät lisää. Itse annoin tämän kirjan luettavaksi ystäväni tokaluokkalaiselle pojalle ja hän oli aivan innoissaan, ja oli kysynyt, että mistä te tiesitte, että mie tykkään juuri näistä kirjoista? Joten sen jälkeen ei minullakaan ollut enää epäilyksiä vaan uskon kirjan kohderyhmän olevan juuri oikea, eli noin ala-asteikäiset pojat ja miksei myös jotkin tytöt.

Ja vaikka kohderyhmä onkin pääosin ala-asteikäiset, niin en voi kiistää, ettenkö itsekin odottaisi tarinalle jatkoa. Sillä totuus on, että nyt minäkin haluan tietää, että kuinka veljeksille käy tulevaisuudessa. Haluan tietää minne he joutuivat, mikä on Kepler62 ja kuinka nuo neuvokkaat veljekset selviytyvät uudessa maailmassa.

Arvosana on tällä kertaa suht helppo antaa ja annankin tälle 4/5. Erityiskiitokset haluan antaa tarinan kuvittajalle Pasi Pitkäselle, joka oli tehnyt maailmasta hienosti futuristisen ja siten vielä enemmän mielenkiintoisen.

INFO-ISKU! Wikipedia tietää kertoa oikeasta Kepler62:sesta sen olevan Lyyran tähdistössä sijaitseva tähti, joka on 1200 valovuoden päässä. Nasan Kepler-sateliitti on löytänyt tähdeltä Kepler-62 planeettoja, jotka saattavat muistuttaa Maata ja olla jopa elämälle soveltuvia.

Tässä esimakua kirjan kuvituksesta.

Timo Parvela & Björn Sortland: Kepler62 - Kirja yksi: Kutsu (2015)
Kuvittaja: Pasi Pitkänen
Kustantanut: WSOY
121 sivua
Arvostelukappale

-peace & love, and respect to you all-

Stephenie Meyer: Houkutus-kirja vs. Twilight-leffa

Olen muutaman kerran meinannut ja hieman yrittänytkin katsoa Stephenie Meyersin Houkutus (2005) nimisen kirjan pohjalta tehtyä Twilight-leffaa (2008), mutta ei siitä ole oikein koskaan tullut mitään, sillä elokuva on aina vaikuttanut hieman höntiltä... Kaikkihan tietävät kyseisen sarjan perusjuonesta ainakin sen, että jonkinlaisesta vampyyrihömpästä on siis kysymys. Ja vaikken itse mukamas ole ollutkaan yhtään kiinnostunut näistä (Twilighteista), olen kuitenkin vuosien varrella monesti kuullut, että ne kirjat kannattaisi silti lukea, ja olen sitä salaa miettinytkin, sillä vampyyreista olen kuitenkin aina pitänyt... No sitten jouduinkin "ansaan"! Sillä olin kaksi viikkoa fysiatrisessa kuntoutuksessa Helsingissä ja siellä sattuikin olemaan osa sarjasta jo valmiiksi hyllyssä, niin en enää voinutkaan vastustaa kiusausta ja päädyin hyvin skeptisenä aloittamaan sen ensimmäisen osan nimeltä Houkutus... Ja yhtäkkiä olinkin lukenut muutamissa päivissä ne kaikki kolme ensimmäistä Twilight-kirjaa.  

No, sitten ajattelin, että on pakko antaa sille elokuvallekin vielä uusi mahdollisuus. Joten, kun palasin kotiin, päätin hieman "kiusata" miestäni ja pistää hänetkin katsomaan ne leffat kanssani. Aluksi sainkin lieviä vastaväitteitä ja hyviä selityksiä sille miksi hänen ei tarvitsisi katsoa kyseisiä leffoja kanssani, mutta kiristys, uhkailu ja lahjonta ovat uskomattoman tehokkaita työkaluja ihmiseen kuin ihmiseen... Ja niinpä se ensimmäinen Twilight on nyt katsottu, yhdessä.

Okei, se leffa oli edelleenkin höntti! Höntti ja jotenkin ärsyttävällä tavalla liian hidastempoinen, vaikka myönnänkin kyllä jo, että kirjasta pidin. Vaikka aluksi aloitinkin näiden lukemisen ns. salaa, sillä voin myöntää, että hieman hävetti lukea Twilightia. Mutta mitä pidemmälle pääsin, sitä enemmän kirjasarjasta pidin, muistan monesti nauraneenikin ääneen lukiessani. Mutta ainakin tässä ensimmäisessä elokuvassa, ne kohdat, luonteenpiirteet ym. pienet yksityiskohdat, jotka kirjasta olivat tehneet ihan hyvän tai erityisen ja mm. saaneet minut juuri nauramaankin, puuttuivat nyt elokuvasta kokonaan tai eivät toimineetkaan niin hyvin, sillä eihän niitä pystytty selittämään leffassa yhtä hyvin kuin kirjassa. Eikä elokuvaan vain oltu muutenkaan saatu sitä hyvää fiilistä mikä kirjassa oli, jonka takia tykkäsin siitä. Eli kun kirja yllätti positiivisesti, niin leffa yllätti vieläkin negatiivisemmin nyt kuin olin paremmin kärryillä kirjan lukeneena. Ja tässä onkin mieheni kooste ensimmäisestä elokuvasta: "Tyttö tapasi vampyyrin uudessa koulussa ja ne alkoi hengailemaan. Sit ne meni pelaamaan pesäpalloa myrskyssä ja sinne tuli jotain pahisvampyyrejä ja sit ne hyvisvampyyrit joutu suojelemaan sitä tyttöä ja listimään ne pahikset ja siihen se sitten loppu." Eikä minulla ole leffaan sen kummempaa lisättävää, sillä niinhän se oikeastaan menikin.

Leffa ei ollut IMDb:ssäkään saanut kuin surkeat 5,2/10, joka ei tullut itselleni lainkaan yllätyksenä, kun taas kirja on saanut monesti ihan hyviäkin arvosteluja. Harmi, että elokuvasta oli tehty näin huono, tosin uskon, että seuraava osa on leffanakin jo huomattavasti parempi kuin tämä ensimmäinen, sen on nimittäin pakko olla! 

Arvosanaa on taas kerran vaikea antaa, ja leffalle en edelleenkään voi antaa kuin ihan korkeintaan 2-/5, tai ehkä mieluuminkin 1,5/5. Mutta kirja pääsi yllättämään ja sille voin ihan hyvin mielin antaa jopa 4-/5.

Tästä voit chekata leffan trailerin!

Kirja:
Stephenie Meyer: Houkutus (2005)
Kustantanut: WSOY
418 sivua
Mistä minulle: Kuntoutuskeskuksen "kirjastosta".

Leffa:
Twilight
Ohjannut: Catherine Hardwicke
Pääosat: Kristen Stewart (Bella) ja Robert Pattinson (Edward)
Kesto: 2h 2min.

-peace & love, and respect to you all-

Sophie Kinsella: Kevytkenkäinen kummitus

Olen viime aikoina lukenut sen verta kovia, että raakoja dekkareita mm. Ruotsinmaalta tai sitten keskiaikaan sijoittuvia rakkausromaaneja Kaari Utriolta yms. - hieman raskaampaa - luettavaa, että välillä tulee se fiilis, kun on pakko tarttua ihan nykypäivään sijoittuvaan kunnon naistenhömppään. Siihen minulle tarjoutuikin oivallinen tilaisuus, kun sain kaverilta Sophie Kinsellan pokkarin Kevytkenkäinen kummitus. Sophie Kinsella ei ole muutenkaan aivan tuntematon kirjailija, sillä onhan hän kirjoittanut tunnetun Himoshoppaaja-kirjasarjan, josta on ainakin yhdestä tehty elokuvakin, mutta joita en tosin ole lukenut, kuin ehkä yhden. Sillä nk. Chick lit-kirjatyyli ei ole sitä ihan tyypillisintä aluetta itselleni, vaikka toki myönnän sitäkin kirjallisuudenlajia lukevani muutaman kerran vuodessa, koska välillä vaan tarvii jotain niin paljon - kevyempää - että voi tosissaan heittää aivot narikkaan. 

"Lara Lingtonilla on aina ollut vilkas mielikuvitus, mutta nyt se vetää hurjia ylikierroksia. Yhtäkkiä hän saa seurakseen isotäti-Sadien riehakkaan haamun, jonka mielestä sukulaistyyttö viettää todella tylsää elämää. Juhlia, miehiä, samppanjaa! vaatii kummitus charleston-ajalta ja pyytää Laraa täyttämään viimeisen toiveensa. Kaulakoru, jota ilman Sadie ei voi asettua haudan lepoon, on kadonnut, ja Laran pitäisi etsiä se. Lisäksi Laran paras ystävä on häipynyt Goalle ja poikaystävä on juuri kävellyt ulos hänen elämästään! Sadien puskemana Lara kuitenkin ryhtyy salapoliisiksi, ja kaulakorua jäljittäessään hän kohtaa paitsi uuden ihanan miehen myös joutuu punastuttavan noloihin tilanteisiin."
(Takakansi)

All right! Kuullostaa kyllä melkoisen kornilta tuo takakannen teksi, varsinkin lopusta, mutta toisaalta mikseivät kummitukset, joita kirjoissa tai leffoissa esiintyy, voisi välillä olla hauskojakin? Kuinka monta hauskaa kummitusta muuten itse muistat? Itselleni ei tule mieleen näin äkkiseltään muita kuin Casper, kiltti kummitus, josta pienenä pidin paljon... Anyway, jos olisin lukenut kirjan takakannen ensin, olisin luultavasti odotuttanut tätä kirjaa vielä kauemmin hyllyssä, koska nyt mennään jo sen verran ylihömpän kuuloiselle alueelle, etten tiedä mitä sanoa ja koska ne chick lit-kirjat nyt kun eivät vaan ole niin minun juttu, vaikka kummituksista ja muista olenkin kiinnostunut...

Mutta pitää kai tästä kirjasta jotain muutakin kertoa... Eli se kertoo 27-vuotiaasta Larasta, joka on vähän aikaa sitten perustanut Headhunter-firman parhaan ystävänsä kanssa, kun tämä jättää hänet pulaan ja häipyy Goalle. Muutenkaan Laralle ei pyyhi kovin hyvin, sillä mies jota hän luuli siksi oikeaksi, on jättänyt hänet reilua kuukautta aiemmin ihan ilman selityksiä, ja lopulta mies kyllästyi särkyneen sydämen tekstiviestipommituksiin niin, että ilmoitti asiasta tylysti Laran vanhemmille ja vaihtoi numeroa. Hänen perheensä on jo valmiiksi, hänen muutenkin ylivilkkaan mielikuvituksensä takia alituisesti huolissaan hänestä... Joten kun 105-vuotiaana kuollut isotäti Sadie alkaa kummitella hänelle 20-luvulla eläneessä 23-vuotiaan kropassaan, menee Laran käyttäyminen jo sen verran oudoksi, että koko suku pelkää hänen seonneen. Koska kukaan suvusta ei oikeastaan edes tuntenut tai kummemmin välittänyt isotäti Sadiesta, joka oli asunut halvaantumisensa jälkeen vanhainkodissa jo vuodesta -80, he ihmettelevät suuresti, kun Lara alkaa yht'äkkiä ajaa Sadien asioita ja käyttäytyä, niin kuin he olisivat olleet kovin läheisiä. Mutta ei hänen auta muukaan, sillä Sadie ei jätä häntä rauhaan, koska Lara on ainoa joka voi nähdä hänet, joten hän vaatii itsepäisesti Laraa etsimään hänen kadonneen, rakkaan ja kallisarvoisen, kaulakorunsa, sillä ilman sitä hän ei pääse haudan lepoon.

Sadie on koppava ja itseriittoinen kummitus, joka käskyttää Laraa viimeisen päälle, huutaa hänen korvaansa käskyjään, kuin banshee. Lopulta he kuitenkin ystävystyvät ja alkavat yhdessä leikkiä todellisia Neiti Etsiviä... Muina viimeisinä toiveinaan Sadie haluaa päästä vielä treffeille valitsemansa miehen kanssa, tai siis Larahan sinne treffeille tosin joutuu menemään... Tämä kaikki aiheutti kyllä melkoisia kommelluksia ja hauskuutta tarinaan, sillä Sadie pakottaa Laran pukeutumaan 20-luvun tyyliin ja kuiskii hänelle mitä tehdä ja sanoa, pakottaa ja opettaa tämän lopulta tanssimaan charlestonia yms. sillä tarpeeksi "suoraan korvaan huutamalla" Sadie pystyy vaikuttamaan hieman muihinkin ihmsiin. Lopulta kaulakorunkin tarina alkaa selvitä ja sen takaa alkaa paljastua "isompi kuva", joka on kyllä ihan hyvin suunniteltu tässä kirjassa, joten siitä ei ainakaan pääse moittimaan, ja jonka Lara on päättänyt tuoda julki. Metsästäessään totuutta he joutuvat vaikka minkälaisiin kommervenkkeihin. Eikä Sadie nyt niin huonoa miestäkään lopulta mennyt valitsemaan, joten saadaan kuvaan hieman romantiikkaakin. Lopulta Lara alkaa Sadien avulla ymmärtämään ja arvostamaan enemmän myös itseään ja omaa tahtoaan... Ja tietysti tarina päättyy (lähes) kaikinpuolin onnellisesti... tosin en kyllä muuta odottanutkaan.

Okei, tästä on hyvin vaikea kirjoittaa, sillä ei ole oikeasti ominta areaani ja muutenkin kirja oli todella kaksipiippuinen juttu. Monissa kohdissa nauroin ääneen, mutta toiset kohdat taas saivat myös hieman ärsyyntymään, sekä toisinaan kirjoitustyylikin nyppi, sekä Sadie oli paikoitellen hauska, mutta toisaalta ehkä melkein enemminkin ärsyttävä. Toki 20-luvusta oli kiva kuulla lisää, ja kuullostihan Sadien elämä mielenkiintoiselta. Kirjassa oli paikoitellen hyviä kohtia, mutta enimmäkseen siitä ei ole kummempaa sanottavaa kuin, että niin perustyhmää(/hauskaa) hömppää, että sen unohtaa pian, eikä se jää kirjahyllyn aarteisiin.

Arvosanaa on pirun vaikea sanoa, mutta saakoon nyt 2,5 tähteä viidestä.

Kuva on leffasta nimeltä The Great Gatsby  ja lainattu genius.com-sivustolta.

INFO-ISKU! Wikipedia tietää kertoa, että chick lit-kirjatyyli tuli tunnetuksi aiokoinaan, vuonna -96 ilmestyneen, Helen Fieldingin kirjoittaman Bridget Jones's Diaryn myötä. Ja Bridget Jonesista minäkin pidän kyllä paljon.

Mitä kirjabloggaritoverini ovat tästä kirjasta kirjoittaneet: Pienen kirjaston Katri ja Susan kirjaston Susa P.

Sophie Kinsella: Kevytkenkäinen kummitus, 2010
Alkuperäinen nimi: Twenties girl, 2009
WSOY pokkari
585 sivua

-peace & love, and respect to you all-

Satiirista romantiikka Austenilta (1811 & 1813)

Jane Austen - Järki & tunteet (Sense and Sensibility,1811), sekä Ylpeys & ennakkoluulo (Pride and Prejudice, 1813) 

Ostin kirpparilta joitakin kuukausia sitten eurolla tällaisen yhteisniteen, josta löytyi Jane Austenin molemmat kuuluisat kirjat; ensiteos Järki ja tunteet, sekä sitä seurannut Ylpeys ja ennakkoluulo. Nämä klassikot ovat ilmestyneet jo 1800-luvun alulla, mutta ovat edelleen maailmanlaajuisesti hyvin tunnettuja. Molemmat kirjat löytyivät ihan jo yleissivistyksenkin vuoksi TBR 100 +-listaltani, ja jos asuisimme jenkeissä, olisimme lukeneet nämä jo yläasteella. Tosin suurin osa erittäin tylsistyneenä ja hämmentyneenä, jolloin emme olisi saaneet näistä täysiä tehoja irti. Itse olen nyt 3kymmentä enkä tiedä silti kunnolla, että mitä sanoisin näistä, miten muotoilla mietteeni. Vaikeitahan näistä tekeekin juuri se, että ne on kirjoitettu yli kaksisataa vuotta sitten, jolloin tyyli ja maailma on ollut niin erilainen, että sitä on lähes vaikea käsittää. Tuntuu melkein, kuin olisin lukenut "postapokalyptista" historiaa...josta kuitenkin pidin, joten en ole matkalla haukkumaankaan näitä.

Koska suurin osa ihmisistä, jotka lukevat, katsovat leffoja tai sarjoja, ja näin ollen saattavat eksyä sellaisista kertoville blogisivustoille tietävät jo valmiiksi tarpeeksi kyseisistä opuksista, niin en ala niiden juonta nyt kummemmin kertomaan (mutta jos haluat tietää juonesta, chekkaa nämä linkit J & T ja Y & E). Kyseessä on kuitenkin kaksi erittäin tunnettua romanttisen satiirin klassikkoa menneeltä aikakaudelta, joista itse pidin. Tosin enemmän jälkimmäisestä, Ylpeys ja Ennakkoluulo. Mielestäni Austen oli kasvanut kirjailijana (sen mitä voi), ja minun oli helpompi päästä sisälle tähän hänen toiseen teokseensa. Vaikka sanoisin näiden kirjojen olevan sinäänsä suht raskasta luettavaa, niin Austenin tapa syventyä ihmisluonteen kiemuroihin on molemmissa osuvaa, varsinkin kun ankarat käyttäytymissäännöt rajoittivat niin paljon itseilmaisua. Se kaikki juuri tekeekin kirjoista niin kiinnostavia ja hauskoja. 

Sekä onhan tuon ajan naimakaupoista ja juonitteluista tietenkin aina hauska lukea! Sillä onhan sekin jo ihme, että kukaan ylipäätänsä on edes päässyt naimisiin! ...Ainakaan ilman suuria omaisuuksia. Miehen ja naisen oli niin vaikea päästä tutustumaan ja keskustelemaan kahden kesken, pientä hetkeä ehkä tanssiessaan tai kävelyllä lukuunottamatta tms. Esiliinat olivat aina paikalla ja jopa kirjeiden kirjoittaminen miehen ja naisen välillä oli säädytöntä! Tuolloin käyttäytyminen, hyvät tavat, että moraali ja kunnia olivat lähes ylikorostuneita. Hyvä, että säästä ja maisemista oli kohteliasta keskustella. Niinpä juoruilukin naamioitiin usein vain "hyväntahtoiseen" kuulumisten vaihtoon, ja oli hyvin tarkkaa, että kuka sai ottaa minkäkin puheenaiheen ensimmäiseksi esille. Naiset saattoivat opiskella vuosia, mutta heidän ei kuulunut käyttää tietojaan esim. eri asioiden tutkimiseen, eikä varsinkaan työskentelyyn. Opittuja tietoja käytettiin lähinnä mahdollisen tulevan kumppanin, ja myöhemmin kumppanin ja heidän vieraidensa viihdyttämiseen. Sen lisäksi naisen oli hyveellistä ja suuri kunnia pitää huolta taloudesta ja lastenkasvatuksesta, ja hyvässä perheessä siihen löytyikin avuksi keittäjää, piikaa, hovimestaria, kotiopettajaa ja lastenhoitajaa, tilan hoitajasta, sekä hänen alaisistaan nyt puhumattakaan. Varsinkin vanhempien naisten yleisimpänä sairautena olikin luultavasti heikot hermot, joita lepuuttaa päivät pitkät. LOL.

Kumpikaan kirjoista ei missään tapauksessa ollut huono, vaan aikakausi ja sen tavat, joihin kyseiset romaanit sijoittuvat, olivat niin erilaiset, että tuli tunne, että nykypäivänä me ihmiset pidämme itsestämme paljon melua. Pidämme itseämme niin suurina ja paljon enemmän korostettuina ja alleviivattuina, että on lähes vaikea käsittää sellaista maailmaa ja niin hillittyä käytöstä, millaista 1800-luvun, esikuva maassa Englannissa, yläluokka tai sinne pyrkivä keskiluokka, on tuolloin suosinut ja pitänyt sopivana. Tänä päivänä me emme suostuisi sellaiseen ja luultavasti pitäisimme sitä suurena ihmisoikeusloukkauksena! Löytyy hyviä ja huonoja puolia, molemmissa... aikakausissa ja kirjoissa. 

Kuva on Wikipediasta ja sen on piirtänyt Jane Austenin sisko Cassandra.

Joka tapauksessa, Jane Austenin kuollessa vain 37-vuotiaana, menetimme monta hyvää, vaikkakin osittain hyvinkin hämmentävää, satiirista, romanttista komediaa. Silti hän ehti kirjoittaa kahden yllämainitun lisäksi ainakin kolme, jo nimeltäänkin ennestään tuttua teosta, jotka varmasti lisään lukulistalle, kuten Kasvattitytön tarina (1814), Emma (1815) ja Viisasteleva sydän (1817). Ja kun ajattelee, että nämä kaikki hänen tunnetuimmat teoksensa julkaistiin vain kuuden vuoden sisällä, viimeisen kirjan ilmestyessä hänen kuolinvuonnaan 1817, niin se tuntuu uskomattomalta... Anyway, well done Jane!  

Pitää vielä itsekin katsoa ajatuksella nuo molemmat tunnetuimmat näistä opuksista tehdyt leffat, sillä kummastakin kirjasta on tehty paljon elokuvia ja sarjoja. Niiden kuuluisimpien leffojen trailerit voit kuitenkin chekata seuraavista linkeistä: Ang Leen, vuonna 1995, ohjaama Sense and Sensibility (IMDb:ssä 7,7/10) ja Joe Wrightin, 2005, ohjaama Pride and Prejudice (IMDb:ssä 7,8/10). 

Itse antaisin näille kirjoille arvosanaksi 3,5/5 (J & T) ja 4+/5 (Y & E).

Järki ja tunteet, Sense and Sensibility (1811)
Ensimmäinen painos ilmestyi suomeksi vasta v. 1952.
Suomentanut: Aune Brotherhus.
338 sivua.

Ylpeys ja ennakkoluulo, Pride and Prejudice (1813)
Ilmestyi ensi kerran Suomessa, jo vuonna 1922, tosin tämän kädessäni olevan kirjan suomennoksen ensi painos ilmestyi vasta v. 1947. 
Suomentanut: Sirkka-Liisa Norko-Turja.
328 sivua.

-peace & love, and respect to you all-