Timo Parvela & Björn Sortland: Kepler62 [Kirja yksi: KUTSU]

Kepler62 on erityisesti 7-12-vuotiaille pojille, mutta miksei myös joillekin tytöillekin kelpaava, dystopia seikkailusarja. Itse asiassa kirjan genre, sekä kirjassa välillä esiintyvät, varsinkin lapsille, hankalat sanahirviöt tulivat itselleni jopa hieman yllätyksenä. Joten vanhemmat, olkaa hyvät ja avatkaa Google ja valmistautukaa selittämään lapsillenne mm. kvanttifysiikkaa ja dystopian eri käsitteitä. Toisaalta kirja oli myös hyvin opettavainen monessakin mielessä, enkä pistänyt pahakseni sanahirviöitä, sillä niistä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, Kepler62:n aloitus oli tarpeeksi hyvä, että se sai minutkin kiinnostumaan ala-asteikäisille suunnatun seikkailusarjan tulevaisuudesta. Muutama kuukausi sitten en vielä tiennyt edes mitään kyseisestä sarjasta, enkä varsinkaan ajatellut, että kun olen lukenut ensimmäisen, niin haluaisin tietää lisää, mutta niin siinä vain kävi... Jännästi sitä aina vaan jää koukkuun. Mutta toisaalta kirjallisuushan on parasta huumetta.

"13-vuotias Ari pitää huolta sairaasta veljestään Jonista. He elävät maailmassa, jossa luonnonvarat ovat huvenneet dramaattisesti. Vapaa-aikansa veljekset viettävät uuden Kepler-pelin parissa, joka on kaikkien huulilla, ja pääsevät niiden harvojen joukkoon, jotka ovat pelanneet sen läpi. Kukaan ei tiedä mitä pelin viimeisen tason loppuun suorittaneille tapahtuu, mutta siitä kulkee villejä huhuja. Kyseessä ei ehkä olekaan pelkkä peli, vaan kutsu. Mutta kuka on kutsuja ja minne se heidät vie?

(Adlibriksen esittely)

Kirjan tapahtumat sijoittuivat ylikansoittuneeseen ja futuristiseen tulevaisuuteen, joka oli pelottavan realistinen kuvaus siitä mihin maailmamme on mahdollisesti menossa. Ari on vanhempana veljenä pitänyt jo vuosia huolen pikkuveljestään Jonista, sillä he elävät kahdestaan hieman yhteiskunnan ulkopuolella. Äitiä he eivät usein näe ja toisinaan keinot pärjätä ja saada murkinaa menevät hieman harmaalle alueelle, sillä heidän on selvittävä kahdestaan viranomaisten pelossa. Kirja olikin hieno tarina veljeydestä, välittämisetä, sekä seikkailusta johon veljekset joutuivat voitettuaan erikoisen pelin, jota on pidetty lähes voittamattomana. Voittajat kutsutaan seikkailuun ja sarjan seuraavissa osissa meille luultavasti selviääkin, että mihin he joutuivat voitettuaan. Mikä on tuo Kepler62, josta kaikki supisevat. 

Välillä mietin, että minkä ikäisille tämä on suunnattu, sillä kirjassa oli toisinaan melkoisia sanahirviöitä, sellaisia mitkä me aikuiset voimme ymmärtää tai ainakin tajuta, että mitä ne suunnilleen voisivat tarkoittaa. Mutta toisaalta ne eivät ole lapsillekaan aivan hepreaa ja kyllä Wikipedia ja Google sitten selvittävät lisää. Itse annoin tämän kirjan luettavaksi ystäväni tokaluokkalaiselle pojalle ja hän oli aivan innoissaan, ja oli kysynyt, että mistä te tiesitte, että mie tykkään juuri näistä kirjoista? Joten sen jälkeen ei minullakaan ollut enää epäilyksiä vaan uskon kirjan kohderyhmän olevan juuri oikea, eli noin ala-asteikäiset pojat ja miksei myös jotkin tytöt.

Ja vaikka kohderyhmä onkin pääosin ala-asteikäiset, niin en voi kiistää, ettenkö itsekin odottaisi tarinalle jatkoa. Sillä totuus on, että nyt minäkin haluan tietää, että kuinka veljeksille käy tulevaisuudessa. Haluan tietää minne he joutuivat, mikä on Kepler62 ja kuinka nuo neuvokkaat veljekset selviytyvät uudessa maailmassa.

Arvosana on tällä kertaa suht helppo antaa ja annankin tälle 4/5. Erityiskiitokset haluan antaa tarinan kuvittajalle Pasi Pitkäselle, joka oli tehnyt maailmasta hienosti futuristisen ja siten vielä enemmän mielenkiintoisen.

INFO-ISKU! Wikipedia tietää kertoa oikeasta Kepler62:sesta sen olevan Lyyran tähdistössä sijaitseva tähti, joka on 1200 valovuoden päässä. Nasan Kepler-sateliitti on löytänyt tähdeltä Kepler-62 planeettoja, jotka saattavat muistuttaa Maata ja olla jopa elämälle soveltuvia.

Tässä esimakua kirjan kuvituksesta.

Timo Parvela & Björn Sortland: Kepler62 - Kirja yksi: Kutsu (2015)
Kuvittaja: Pasi Pitkänen
Kustantanut: WSOY
121 sivua
Arvostelukappale

-peace & love, and respect to you all-

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu

Poika nimeltä Joulu oli viihdyttävä, sopivasti brittihuumorilla höystetty, seikkailukertomus, jonka voin hyvin kuvitella luettavaksi kodissa kuin kodissa joulunaikaan. Mielessäni näen sellaisen oikein idyllisen kuvan; koko perheen jouluisissa pyjamissa, ja villasukissa tietenkin, sohvalle käpertyneenä, kun äiti tai isä lukee ääneen satua, ilmehtii ja elehtii samalla kuin puheääni vaihtee tapahtumasta ja henkilöstä toiseen. Vielä kun olis takkatuli ja kaakaota, niin kaikki menis todallakin niin kuin strömsössä! 

Tämä tositarina joulupukista todistaa, että kaikki - aivan kaikki - on mahdollista. Jos olet yksi niistä ihmisistä, jotka uskovat, että jotkin asiat ovat yksinkertaisesti mahdottomia, sinun on parasta laskea tämä kirja käsistäsi - se ei ole sinua varten. Se on nimittäin TÄYNNÄ mahdottomia asioita.

(Takakansi)

Tämä oli tosi sympaattinen ja lapsille sopivan jännittävä, että opettavainen joulutarina siitä kuinka, alunperin pojasta nimeltä Nikolas - joka oli syntynyt jouluaattona - tuli lopulta kaikkien hyväksymä ja arvostama Joulu-ukki, tai niin kuin me ihmiset hänet tunnemme, Joulupukki. Aluksihan Nikolas oli vain 11-vuotias poika, joka asui kahdestaan isänsä kanssa Kristiinankaupungissa, Suomen toiseksi pienimmässä mökissä. Siihen aikaan ei Norjassakaan asunut kuin kahdeksan ihmistä, se oli joskus 1700-luvulla se. He elivät melko ankeissa oloissa, sillä äidin kuoleman jälkeen olivat myös ilo ja onni poistuneet talosta, eikä Nikolas pystynyt enää edes muistamaan, että koska hän olisi viimeksi ollut onnellinen. Lahjoista, joita hän oli koskaan saanut jouluna ei pitkää listaa saanut, sillä ne olivat 1. puinen reki, 2. nauriista kaiverrettu nukke ja, no siinä ne sitten olivatkin. Joten kun Nikolaksen isälle, puunhakkaaja Joelille, tarjottiin rahakasta keikkaa, lähteä mukaan etsintäpartioon Kaukaiseen Pohjoiseen - paikkaan jossa kukaan ei ollut käynyt, tai ainakaan palannut takaisin - etsimään todisteita tontuista, ei hän enää pystynyt kieltäytymäänkään niin hyvästä tarjouksesta, vaan päättää lähteä, ja pyytää siskoaan katsomaan Nikolasta muutamaksi kuukaudeksi... 

Nikolas oli pienestä asti kuullut tarinoita iloisista ja hyvistä tontuista, joten kun ilkeä ja inhottava Charlotta-täti pisti pojan heti ensitekijöikseen pihalle nukkumaan ja tuhosi tälle rakkaan naurisnuken, alkaa Nikolaksella palaa pinna. Ja, kun isä ei palaa vielä syksyynkään menessä, ja ulkona alkaa tulla kylmä, päättää Nikolas karata kotoaan ja lähteä etsimään isäänsä tonttujen luota... Hän lähtee matkalle kohti Tonttuvaaraa, paikkaa johon monet eivät usko, ja kyllä meinaa pitkällä matkalla pienen pojankin usko monesti horjua, mutta silti aina jokin tapahtuma ohjasi häntä oikeaan suuntaan... Sillä matkalla hän tuli törmäämään kaikenlaisiin ihmisiin ja olentoihin. Löytämään monenmoista vaaratilannetta, mutta myös yllättäviä ystäviä ja odottamatonta apua, kuten poron nimeltä Salama. Ja kun hän lopulta pääsi Tonttuvaaraan, ei kylä ollutkaan niin kuin isän saduissa, vaan paikka oli synkkä ja murheen murtama... Eikä siellä katsottu lainkaan suopein ilmein tuntematonta ihmislasta, pian Nikolas olikin jo vangittu tonttujen uuteen vankilaan... Kun Nikolakselle selviää, että retkikunta ja hänen isänsä olivat käyneet kylässä ja miksi Tonttuvaaran lakeja oli viime aikoina muutettu niin, ettei kukaan saanut olla enää iloinen, vaan pelokas ja varovainen, niin ettei kukaan saanut enää leikkiä tai tanssia, hän päätti korjata asiat, vaikka mikä tulisi! Ja Se olikin se todellinen kirjan seikkailu!

Itse pidin tästä tarinasta tarpeeksi, että se sai minut hymyilemään, sekä lämpöiselle ja jouluiselle mielelle. Vaikka kirjassa olikin välillä melkoisen railakasta ja rankkaa meininkiä, voisin jopa väittää, että toisinaan melko pelottavaakin settiä, mutta ainakin Lumiomenan Katja kertoo lukeneensa tämän poikansa kanssa ja että tämä oli varmaan tämän vuoden ykkössuosikki heidän perheen pienimmille... Joten mielestäni kirjan päätavoite tuli täytettyä, eli se ilahdutti, vaikka tarinassa oli kyllä omat surullisetkin kohtansa. Lisäksi kirjan hieno ja tyyliin sopiva kuvitus kiinnitti huomioni, sekä siinä oli oikeasti tarpeeksi hyvä, hauska, että sopivan menevä ja viisas, mutta ei lainkaan mahdoton seikkailu, tällaiseksi kirjaksi. Itseasiassa sana mahdoton on vanha tonttukirosana, ja tontut sanovatkin, että mahdottomuus on vain mahdollisuus, jota ei vielä ymmärrä, ja sehän on varsin kivasti sanottu! Positiivisesti yllätti myös, että tarina sijoittui Suomeen, sillä täältähän Joulupukki on oikeastikin kotoisin! Muutenkin kirjassa oli taikaa, ja se tuntui sormissa heti ensikosketuksella!

Arvosanaksi annan tälle Jouluiselle tarinalle 4/5. 

Tämä kirja sopii hyvin annettavaksi jollekin mukavalle perheelle joululahjaksi, silloin ylläkuvailemani idyllikin täyttyy. Lisäksi tämä sopii mitä mainiommin luettavaksi myös BFF-lukuhaasteeseen, sillä tässä kirjassa ystävyyssuhteet olivat oikein erityisen tärkeässä asemassa, vaikka ne olivatkin hieman erikoisempia!

Vinkki! Löydät Ystävyys-tunnisteen takaa kaikki BFF-lukuhaasteeseen lukemani tai muuten siihen sopivat kirjat. Chekkaa haaste ja osallistu arvontaan!

Kirjan upeasta kuvituskes Chris Mould. Kuva on ihanalta ilmaisten kuvien sivulta pinterest.fi

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu (2016)
Alkuteos: A Boy Called Christmas (2015)
Kuvittanut: Chris Mould, linkkiä klikkaamalla pääset katsomaan hänen töitään, hänen blogisivuilleen! Kiinnostuin tämän kirjan pohjalta kyseisestä taiteilijasta, sillä mielestäni hänen työnsä ovat hienoja ja kuvittaja jäi mieleen, joten suosittelen myös käymään tutustumassa hänen blogiinsa!
Kustantanut: Aula & Co
Itselleni: Arvostelukappale
266 sivua, mutta teksti oli suht isoa ja kuvia sopivasti.

-peace & love, and Merry Christmas to you all-

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi

Käsissäni on uusin Harry Potter, ja totaalisena HP-fanina vallan tärisen innosta. Siis uusi Potteri, voi hyvä luoja! Tälla kertaa kyseessä ei ole muutenkaan aivan "normaali" kirja, sillä tämä - Harry Potter ja kirottu lapsi (Oi mikä nimikin!) - on kirjoitettu näytelmän muotoon... Kyllä, tämä on oikeasti näytelmäkäsikirjoitus, jonka Rowling on luonut yhdessä John Tiffanyn ja Jack Thornen kanssa. Thorne sitten kirjoitti tämän näytelmäksi, jonka ensi-iltaa vietettiin Lontoon West Endissä 30.7.2016, ja voi kun olisin saanut olla paikalla! Mutta liput myytiin loppuun jo vuotta aiemmin, muutamissa minuuteissa, kun 120 000 HP-fania tavoitteli lippuja itselleen. Seuraavana päivänä sitten tämä kirjakin ilmestyi markkinoille, ja nyt sitäkin on myyty jo useita kymmeniä miljoonia kappaleita eri kielillä ja eiköhän näytelmän oikeudetkin ala myös pian levitä maailmalle. Joten nyt silmät tarkkana, sillä uskon ja toivon, että vuoden parin sisällä tätä voidaan näyttää myös suomessakin. Ja jos jotain voin luvata, niin sen, että olen kyllä salamana siellä! ...Nyt kun tätä Potteria mietin, niin koskakohan tästä tehdään myös leffa, entä tuleekohan Daniel, Emma, sekä Rupert näyttelemään Harrya, Hermionea ja Ronia vanhempina, niin kuin Kuoleman varjelusten lopussa..?? Intresting thoughts!

"Kahdeksas tarina. Yhdeksäntoista vuotta myöhemmin. 
Harry Potterilla ei ole koskaan ollut helppoa, ja vaikeuksia riittää nytkin kun hän on taikaministeriön ylityöllistetty virkamies, aviomies ja kolmen kouluikäisen lapsen isä. Samaan aikaan kun Harry kamppailee esiin pyrkivän menneisyytensä kanssa, hänen nuorin poikansa Albus joutuu ottamaan vastuksekseen suvun henkisen perinnön taakan. Menneisyyden ja nykyisyyden sulautuessa pahaenteisesti yhteen sekä isä että poika oppivat ikävän totuuden: toisinaan pimeys nousee odottamattomista paikoista."
(Takakansi)

Pakko sanoa, että tämä oli ensimmäinen näytelmäkirjoitus, jonka muistan lukeneeni, joten se vaati aluksi hieman  totuttelua... Mutta onneksi todellisena Potteri-fanina osasin luoda mielikuvituksesta ja muistista aina oikeanlaisen ympäristön, sillä kirjassahan ei mitenkään liiemmilti paikkoja kuvailla. Aina alun pienen maininnan jälkeen siitä, että missä ollaan, tarinaa kannatteleekin täysin eri ihmisten puheenvuorot, niin kuin käsikirjoituksissa yleensä kai tapana onkin, ellei toisinaan muutamin sanoin, joitakin asentoja, ilmeitä tai mielialoja sitten kuvata. Ja aluksi se tuottikin lievää hämmennystä ja jopa ärsyyntymistä, sillä kaipaukseni Tylypahkaan ja sen maisemiin oli niin suuri, jonka voitte varmaan ymmärtääkin, että vähempi tuntui pettymyksenä. Ja jos en olisi lukenut HP-kirjoja ja nähnyt kyseisiä leffoja ainakin kymmeniä kertoja, olisin ollut välillä pihalla kuin lumiukko! Joten ikävä kyllä tätä kirjaa ei välttämättä kannata lukea ilman Potteri-tietämystä, sillä itse ainakin uskoisin, että silloin tästä ei saisi täysiä tehoja irti, jos sitten mitään tehoja muutenkaan, sillä tämä vaatii mielikuvitusta ja sen, että osaa hahmottaa tapahtumat aina oikeaan paikkaan...

SCORPIUS: Eniten maailmassa toivoin, että pääsen Tylypahkaan ja saan kaverin, jonka kanssa aiheuttaa sekasortoa. Sellaisen kuin Harry Potter. Ja sitten sain hänen poikansa. Ihan mielettömän hyvä tuuri. ALBUS: Enhän minä ole sellainen kuin isäni. SCORPIUS: Sinä olet parempi. Sinä olet paras ystäväni, Albus. Ja sekasortoa on nyt viimeisen päälle. Mikä on mahtavaa, se vain että - pakko on sanoa - uskallan myöntää - että olen pikkuhiukan - ihan pikkuhiukan peloissani.  ALBUS katsoo SCORPIUSTA ja hymyilee. ALBUS: Sinäkin olet minun paras ystäväni. Äläkä ole huolissasi - minulla on tästä hyvä aavistus.

Aluksi minulla olikin vielä paljon vaikeampaa tämän kirjan kanssa, sillä näytelmäkäsikirjoituksen lukeminen ei todellakaan ollut mikään ihan piece of cake. Olinkin jo melko varma etten voi antaa tälle arvosanaksi kuin maksimissaan 3+/5, josta tunsin suurta harmia, ja melkein, että pettäisin Potterin... Mutta pisteet nousivat lukiessa, sillä tarina oli kuitenkin ihan pirun hyvä... Juuri oikeanlainen Potteri-tarina, niin kuin voitte kuvitella! Juonesta en aio tällä kertaa kertoa yhtään mitään, sillä yksi pahimmista asioista mitä voi toiselle tehdä, on spoilata Harry Potterin juoni. Kokemuksesta tiedän. Sillä itselleni kävi aikoinaan niin, että kun odottelin HP ja puoliverinen prinssi kirjan suomennosta, ihan into pinkeenä, viimisiä päiviä vietiin, niin eräs silloinen luokkakaveri, joka ei edes lukenut Pottereita. tuli ja sanoi, että oli kuullut kaveriltaan, että se niiden rehtori kuulemma kuolee siinä lopussa. AAARGH! Voiko pahempaa toiselle tehdä? Voin sanoa, että silloin olisi tehnyt mieli tinttaista kyseistä luokkatoveria nokkaan ja juosta itkien kotiin... Mitä en tosin tehnyt, sillä olinhan kuitenkin jo 2kymmentä, joten annoin "sivistyneesti" vain savun nousta korvista. Mutta vielä kymmenenkin vuoden päästä muistelen katkerasti tapahtunutta, sillä Harry Potterista ei sovi laskea leikkiä, se on vakava asia.

No lopulta, kun tämän kirjan kirjoitustyyliin sitten tottui ja otti sen oman mielikuvituksen oikein ahkeraan käyttöön, niin lukeminenkin alkoi sujua... Vaikka onkin kyllä pakko myöntää, että olisin todella kaivannut takaisin Tylypahkaan, siis todella kaivannut kerrontaa Tylypahkasta ja muustakin ympäristöstä, joka nyt jäi vain muutaman lauseen varaan... Voi olla, että vikaa löytyy minustakin, mutta kyllä se pisteitä rajoitti, että kerronta jäi niin vähäiseksi, sillä voi luoja mikä kirja tämä olisikaan saattanut olla, jos kerronta olisi ollut ns. normaali. Mutta koska se on uusin Potteri, jossa on kaikenlisäksi toimiva juoni, sitä ottaa kaiken vastaan minkä vain saa, ja mielummin palaa hetkeksi mielessään Tylypahkaan ystävien keskelle kuin ei lainkaan. Ja juuri ystävien vuoksi tämä sopii myös mainiosti luettavaksi myös BFF-lukuhaasteeseenkin, jossa on tarkoituksena lukea kirjoja joiden yhtenä kantavana tekijänä on ystävyys. Ja, niin kuin Pottereissa ylipäätänsä, niin tässäkin kirjassa ystävyys oli juuri yksi tärkeimmistä ja keskeisimmistä asioista. Minkä takia ongelmiin jouduttiin, mutta myös miksi niistä selvittiin...

Kuva näytelmästä, tässä luultavasti ollaankin Tylyahossa. Kuva ilmaisten kuvien sivuilta, pinterest.fi

Arvosanaa ei todellakaan ole mitenkään helppo antaa, sillä Potteri-faninahan haluaisin tietenkin antaa ainakin 5+ jo ihan pelkästään siitä, että uusi Potteri on ylipäätänsä ilmestynyt... Mutta vakavasti otettuna, joudun sitä hieman tiputtamaan, ja annankin arvosanaksi tasan 4/5.

J.K. Rowling, Jack Thorne & John Tiffany: Harry Potter ja kirottu lapsi (2016)
Alkuperäisnimi: Harry Potter and cursed child
Kustantanut: Tammi
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Itselleni: Arvostelukappale
432 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

P.D James: Usko ja epäilys

Siitä on aikaa, kun olen viimeksi lukenut P.D Jamesin kirjoja, ainakaan tietoisesti. Joten Usko ja epäilys olikin hyvä muistutus siitä, että miksi tämän edesmenneen rikoskirjallisuuden aatelia olevan naisen teoksia kannattaa lukea. Sillä tässä dekkarissa oli kaikki kohdallaan; hyvä, hieman omalaatuinen ja vanhanaikainen etsivä, mielenkiintoinen miljöö -pappisseminaari, joka ei meille normaaleille kaduntallaajille ole todellakaan ihan tuttu ympäristö, mutta sitäkin kiinnostavampi- mielenkiintoisine ja hieman erikoisine ihmisineen, sekä hieman rakkautta ilmassa ja hyvän kokoinen pähkinä purtavaksi. Oli kiva lukea väliin tällaista tarpeeksi toiminnallista, mutta kuitenkin "kilttiä" dekkaria, Ahnhemin ja muiden huippu dekkaristien kirjojen jälkeen, jotka ovat viime aikoina olleet jopa ihan yllättävänkin raakoja, vaikkakin pirun hyviä! Mutta tiedätte varmaan tunteen, kun joskus pitää lukea jotain vähän kevyempää... Eli kun äsken mainitsemistani Ahnhemeista ja muista lähdetään keventämään, ja päädytään lopulta sellaiseen Agatha Christiemäiseen murhamysteeriin, niin Usko ja epäilys oli tyyliin sillä levelillä ja olinkin siihen erityisen tyytyväinen.

"Ylikomissario Adam Dalgliesh tutkii murhia ja mutkikkaita ihmissuhteita pappisseminaarissa. St. Anselmin pappisseminaarin kuolemantapaukset näyttävät aluksi onnettomuuksilta, mutta ennen pitkää Adam Dalgliesh löytää itsensä selvittämästä murhamysteeriä, johon ovat sekantuneet niin seminaarin opettajat, oppilaat, kuin satunnaiset vierailijatkin. Ylikomisario Dalgliesh joutuu sukeltamaan syvälle suljetun yhteisön salaisuuksiin ennen kuin paljastuu, millaisia syntejä pappismiesten keskuuteen on pesiytynyt. Oudot sattumat tuovat yhteen ihmisiä vuosien takaa. Kohtalokkaalla hetkellä yhdellä jos toisellakin tuntuu olleen asiaa rannikolle..."
(Takakansi)

Adam Dalgliesh on Scotland Yardin ylikomisario, hieman sellainen yksinäinen susi tyyppinen hahmo, tällä kertaa kuitenkin ilman alkoholiongelmaa... Kirjan tapahtumat alkavat, kun pappisseminaarissa opiskelleen ja kuolleen pojan isä, tunnettu Sir Alred Treeves tulee pyytämään Scotland Yardia tutkimaan uudestaan hänen poikansa Ronaldin kuolemaa - vaikka St. Anselmin paikkakunnan poliisit olivatkin jo selvittäneet sen tapaturmaksi, ja poika polttohaudattu - ei ylikomisario Dalglieshin auta muu, kuin palata lapsuutensa lempipaikkaan. Hän ei ole vieraillut St. Anselmissa sen koomin, ja joutuukin nyt vuosien jälkeen inhottavasti tunkeutumaan tuonne rauhan tyyssijaan tutkiakseen mahdollista murhaa. Paikka on hänelle "pyhä", eikä hän haluaisi uskoa minkään pahan pesivän sen seinien sisällä, mutta St. Anselmin ihmiset ovat aivan yhtä syntisiä kuin muutkin... 

Pienessä pappisseminaarissa on alkamassa viikonloppu ja Adamin saapuessa paikalle, koululaitos on jo suhteellisen tyhjillään, useiden oppilaiden ollessa seuraamassa opiskelutoverinsa ensimmäistä saarnaa omassa kirkossaan. Paikalla on enää vain muutama oppilas, papit, sekä muutamia muita opettajia ja pappisseminaarin työntekijöitä. Lisäksi paikalle on kokoontunut erikoinen joukko viikonlopun muista vieraista; Campridgestä muutaman kerran lukukaudessa, kirjallisuutta opettamaan tullut nuori tohtori Emma Lavenham ja tutkija Clive Stannard, joka vieraili St. Anselmissa sillon tällöin tutkiakseen heidän kirjastoaan, sekä kaikkien vihaama Arkkidiakoni Crampton, joka taas on tullut paikalle etsiäkseen syitä pienen ja elitistisen koulun sulkemiseen, heidän lisäkseen paikalle on vielä saapunut huonoksi onnekseen, silloin tällöin St. Anselmissa hermolomalla käyvä paikkakuntalainen poliisi, mielenterveysongelmista kärsivä Roger Yarwood, joka kantaa henkilökohtaista kaunaa Arkkidiakoni Cramptonille. Koossa on siis vain suhteellisen pieni porukka, Englannin rannikolla, huonokuntoisen tien päädyssä sijaitsevassa pienessä ja vanhassa, ehkä hieman kolkossakin pappeinkoululaitoksessa, pimeänä ja myrskyisenä viikonloppuna... ja joukossa on mukana murhaaja! - Siinä - on ainekset kunnon dekkarille.

Vajaata viikkoa ennen komisario Dalglieshin tuloa, vanha taloudenhoitaja, Margaret Munroe, nukkuu rauhallisesti pois, tai siltä se ainakin näyttää...  Margaretilta jää kuitenkin jälkeensä salainen päiväkirja, johon hän on vuosia kirjoittanut muistelmiaan. Päiväkirjamerkinnät tulevat paljastamaan paljon seminaarilaisten elämästä ja antamaan Adamille niin vastauksia, kuin herättämään ainakin yhtä paljon kysymyksiäkin. Ja jo ensimmäisen yön jälkeen Adam joutuukin pyytämään apujoukkoja Lontoosta, kun koulun kirkosta löytyy yksi viikonlopun vieraista murhattuna ja ns. taiteellisesti esillepantuna kuuluisan maalauksen eteen, joka on myös ollut yhtenä kiistakapulana koulun lopettamisen suhteen, sillä kuka tulee saamaan koulun mittaamattoman arvokkaat taide-esineet, sekä myyttisen Pontius Pilatuksen kirjoittaman teloituskäskyn, joka huhun mukaan on piilotettu kouluun. Dalglieshin oma pieni tutkijajoukko saapuu Lontoosta ja alkaa jälkien selvittely, eivätkä murhat ja oudot tapahtumat pääty vain yhteen ruumiiseen... Jotenkin kaikki vilunkipeli, murhat, sekä koulun mahdollinen sulkeminen kuitenkin liittyvät toisiinsa, niin monet tulisivat hyötymään koulun sulkemisesta ja sen aarteista, ja niin monille siitä olisi vain pelkkää harmia, mutta kuinka pitkälle olisit valmis menemään näkemyksesi vuoksi...? Margaret Munroen päiväkirja kuljettaa meitä vuosien takaa kohti nykypäivää ja pian paikalla olevien ihmisten historiasta ja motiveista alkaa muutenkin paljastua asioita, jotka vievät tutkijoita eteenpäin. Pikkuhiljaa heille selviää, että myös pappisseminaarin seinien sisällä pesii, jopa kaikkein kauhistuttavimpia syntejä ja useammankin ihmisen kaapissa kolisee vanhat (sekä uudet) luurangot... Adam ja tutkijat ovat ihmeissään, kun muitakin erityisiä sattumia tapahtuu, eikä tekijästä ole tietoa, kun alkuperäinen motiivikin poistuu pelikentältä... Syitä ja seurauksia etsitään niin menneisyydestä, kuin nykypäivästä. Ihmiset ja heidän kohtalonsa kietoutuvat toisiinsa ja lopulta koko vyyhti alusta asti alkaa aukeamaan.

Kirjan miljöö - yläluokkaiseksi kutsuttu pieni pappisseminaari - oli mielestäni mielenkiintoinen, sillä kukapa normaali ihminen nyt tietäisi liiaksi pappien koulutukseesta. Joten syrjäinen, vanha eliittikoulu rannikolla, ja tietysti vielä myrskyn aikaan, siinä oli selvät ainekset juuri sellaiseen mielikuvaan, että kuljetaan 1700-1800-luvun isossa kartanossa kynttilän valossa (koska sähköt ovat poikki) ja seinien sisältä kuuluu rapinaa ja tuuli ulvoo vanhoissa huoneissa... Ja koska paikalla on vain reilut kymmenen ihmistä, kanssakäyminen on suhteellisen intiimiä, niin pääsimmekin syventymään enemmän juuri henkilöhahmoihin. Suhteellisen hartaisiin henkilöihin vielä, he kun kuitenkin työskentelivät tai opiskelivat pappisseminaarissa, joten heidän ajattelee automaattisesti olevan pelkästään hyviä, jotenkin pyhiä, mutta nyt noista reilusta kymmenestä ihmisestä yksi tai useampi onkin sekaantunut murhaan tai muihin outoihin tapahtumiin joita koululla sattuu. Muutenkin koulun seinien sisälle mahtuu paljon salaisuuksia ja Margaret Munroen päiväkirja kertoo kaikesta, niin että tuntee, kuin olisi ollut paikalla siellä menneessäkin. Tämä oli hyvä dekkari kaikin puolin, jännittävä mutta ei liian raaka, sopivasti myyttejä mukana ja mielenkiintoisia ihmisiä ja tapahtumapaikka. Semmoinen kiva lukea-kirja.  Ja BTW, alla oleva katollinen koulu on hieman sellainen, jonkalaiseksi mielsin St. Anselmin pappisseminaarin olevan, ainakin jos se suljettaisiin ja unohdettaisiin vuosiksi... Kuva on lainattu Daily Maililta.

Annan tälle arvosanaksi 4/5.

P.D James: Usko ja epäilys
Alkuperäinen nimi: Death in Holy Orders 
Seven-pokkari, kustantaja Otava
616 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Kaari Utrio: Pirkkalan pyhät pihlajat

Oijoijoi, nyt nappasinkin käteeni vallan mahtavan kirjan, sillä tämä Kaari Utrion Pirkkalan pyhät pihlajat kertoo ajasta jolloin kristinusko oli vasta leviämässä kylmään pohjolaan ja vanhat uskomukset, sekä Ukko Ylijumala hiljaa vaipuivat unholaan. Yleissivistysnarkkarina tuo aikakausi ja ylipäätänsä historia kiinnostavat minua suuresti. Joten hyvä etten vallan tärissyt innosta lukiessani tätä, nam nam yleissivistystä! Kaari Utrio on kuitenkin historian maisteri, joten nippelitiedot ja muut ovat aina kohdallaan hänen kirjoissaan. 

Tämä kirja on Halvast-sarjan ensimmäinen osa, vaikka kaikki sarjan osat ovatkin periaatteessa yksilöitä, jotka eivät vaadi aiempaa tietämystä. Kirjan alussa käydään hieman läpi aikaa 800-luvulta lähtien, jolloin me olimme vielä täysiä pakanoita, 1200-luvulle asti jolloin meidät oli erinäisin keinoin suostuteltu tai pakotettu kristinuskoon. Vaikka tämä tapahtuukin nopeasti, niin ei tylsästi, ja se luo meille hyvää pohjaa sille, mihin olemme matkalla tämän kirjan kanssa. Sillä kirjassa eletään juuri suurta siirtymävaihetta, ensmmäisen tai toisen sukupolven kristittyinä Suomessa. Seuraavat kohdat kirjan alusta avaavat minusta hyvin sitä maailmaa johon olemme nyt matkalla...

"Se oli vuosi 1000 keropäitten ajanlaskun mukaan, ja papit rupesivat villisti vaatimaan kastamista täysikasvuisilta uroiltakin, kun aikaisemmin olivat yleensä puhuneet vain naisille. [...] Olavi Trygvenpoika oli innokas kristitty ja voimallinen käännyttäjä: jos joku ei halunnut kastetta hyvällä ja pappien puheilla, hän antoi valella itsepäisen päälle kuumaa öljyä tai hakkautti kädet poikki. Sillä tavalla monia kastettiin, mutta useat rupesivat hermostumaan eivätkä pitäneet tällaisesta menosta. Olavi Trygvenpojan kuolemasta ihmiset ilostuivat paitsi papit, jotka rupesivat keskenään puhumaan, että Olavi oli ollut pyhä mies."
Sivut 12 ja 13.

SATTUMANVARAINEN INFO-ISKU! Pyhä Olavi oli minulle ja varmasti miljoonille muillekin jo ennestään tuttu pyhimys, sen ollessa kuitenkin ritareiden ja sotilaiden suojelupyhimyksen lisäksi, Norjan kansallispyhimys. Sen lisäksi löysin Suomestakin, ainakin Sastamalasta, yhden 500-vuotiaan Pyhän Olavin kirkon, yksinkertaisen, mutta kauniin kivikirkon, joka tuhopoltettiin vuonna 1997 ja on nyt jälleenrakennettu. 

"Mutta papit eivät lakanneet tulemasta, he olivat itsepäisiä, kuin muuttolinnut. He tulivat ja huusivat kristustansa, vaikka tiesivät joutuvansa juoksemaan uhrikarsikoissa kunnes heidän keuhkonsa repesivät. [...] Nuoret miehet toivat Hilliin minijöitä [...] jotka olivat kaikki kastettuja ja vaativat lapsensakin kastettaviksi. Pappeía ei voinut enää pitää sikojen ja lampaiden kanssa, sillä minijät ja kestit paheksuivat sellaista menoa. [...] Kerran tupaan päästyään papit ylpistyivät ja rupesivat määräilemään talon menoa ihan niin kuin oli osattu arvatakin. Vanhat miehet muuttivat tupiin ja aittoihin ja veivät uhrinsa Ukolle melkein salaa pyhien pihlajien alle. [...] Kymmenen kertaa kymmenen oli haudattu kalmistoon pyhien pihlajien alle. Yhä vielä haudoille vietiin ruokauhreja, mutta vainajat kuljetettiin pitkin kannasyietä papin ja ristiinnaulitunkuvan jäljessä kirkkoon haudattaviksi. 
Pyhät pihlajat jäivät."
Sivut 19 ja 22

Tämä kyseinen kirja on jaettu viiteen osioon, viiteen kertojaan, joiden silmien kautta pääsemme näkemään ja kokemaan 1200-luvun Suomen ja tietysti vähän muutakin maailmaa. Kirjan todellinen päähenkilö on Tuomas Haukka, jota pidetään Pirkkalan Hillin tulevana isäntänä. Mutta Tuomas on sydämessään kauppamies ja hänellä on suuri kaipuu maailmaan, päästä pelipaikoille, sinne missä tapahtuu. Hän ei ole koskaan halunnut isännäksi Hilliin, mutta mitä tehdä, kun muiden odotukset häneltä ovat niin suuret? Tuomas Haukan elämää ja hänen toiveidensa murskaantumisia ja onnistumisia katsomme viiden kertojan kautta, joista viimeisenä annetaan puheenvuoro itse Tuomakselle. 

Ensimmäisenä kertojana on noin kolmekymppinen raajarikko nimeltä Filippa. Vaikka hän on ruumiiltaan heikko, on hän toisella tavalla hyvinkin vahva, sillä Filippa taitaa aina keinon. Hän on imenyt itseensä niin paljon pimeyttä, mutta on silti hyvin inhimillinen ja ymmärrettävä hahmo, jota ei inhoa tai vihaa. Alussa ainoa ketä Filippa rakastaa on hänen veljensä Tuomas, eikä hän haluaisi päästää häntä lähtemään Hillistä, jolloin hän joutuisi jäämään yksin, eikä kukaan muu, kuin Tuomas ymmärrä häntä. Filippan keinot eivät ole aina kaikista parhaat, mutta ne vievät eteenpäin.

Seuraavaksi pääsemme tutustumaan Risebergan luostarissa kasvaneeseen, ylhäiseen ja hurskaaseen, kauniiseen Aleidikseen. Hänellä ei ole myötäjäisiä, jonka takia hän ei enää voinut jäädä luostariin, ja joutuu näin, 25-vuotta vanhemman siskonsa Rikissan ja tämän miehen Kaarle Kustaanpojan hoiviin ja heidän huollettavakseen. Kun Kaarle lähetetään Suomeen käskynhaltijaksi, joutuu Aleidis seuraamaan mukana Turkuun. Aleidis on masentunut ja hieman yksinkertainen nainen, jolla ei ole oikastaan mitään taitoja. Kuitenkin Tuomas Haukan nähdessä ensi kerran Aleidiksen, hän rakastuu tähän samantien silmittömästi ja on valmis maksamaan mitä vain vaaditaan saadakseen Aleidiksen omakseen.

Mutta Aleidis kantaa suurta syntiä ja salaisuutta, hän tuntee olevansa kirottu ja tämä meinaa tuhota heidät kaikki. Tuomaksen ja Aleidiksen on sen takia pakko lähteä pyhiinvaellukselle, jottei kukaan saa tietää Aleidiksen kirouksesta. Pyhiinvaellusmatkaa ja sen jälkeisiä tapahtumia seurataan Kaarle Kustaanpojan ja Barbara Catillinan silmien kautta. Lopulta Aleidis kuolee synnytysvuoteeseen ja Tuomas palaa Suomeen Aleidiksen lapsen kanssa. Pyhiinvaellusmatkansa aikana hän on myös löytänyt todellisen rakkautensa ja asiat tuntuvan alkavan pikkuhiljaa järjestyä... Toki vielä monia mutkia mahtuu matkaan, ennen kun Tuomas voi asettua aloilleen rakastamansa naisen kanssa. Loppu on kuitenkin onnellinen, niin Tuomaalle, kuin hänen vaimollensa ja jopa sisarelleen Filippalle.

Arvosanaksi tälle annan 4/5 ja suosittelen tätä kaikille, joita aikakausi ja sen tavat ja historia kiinnostavat, sekä tietysti kaikille muille yleissivistysnarkkareille, sekä teille jotka olette jo ennestään tutustuneet Kaari Utrion tuotantoon. Tässä kirjassa ihmiset eivät olleet vain pelkästään hyviä tai pahoja, vaan he olivat ihmisiä, meiltä kaikilta löytyy sisältämme se pimeys ja valo, eri asia on sitten, että kuinka käytämme tietojamme ja taitojamme, sekä kuinka kohtelemme kanssaeläjiämme. Ja kiitokset taas kerran Utriolle hienosta ja tarkasta kuvauksesta maamme historiasta ja sen eri vaiheista.

Kuva lainattu 123rf.com sivustolta.

Mistä minulle: tori.fi:stä ja nyt seisoo omassa hyllyssä.

Kaari Utrio: Pirkkalan pyhät pihlajat

Kustantanut: Tammi (1976)

307 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä (2015)

Mikä: Nykypäivän Ruotsiin sijoittuva jännäri, kuuluu ns. Fjällbacka-sarjaan, joita voi kuitenkin lukea ihan yksittäisinäkin kappaleina, eivätkä vaadi välttämättä aiempaa tietämystä.
Millainen: Jännä, inhimillinen, samaistuttava, yllättävä, kauhistuttava, pistää pohtimaan ihmismieltä ja -luontoa. 
Mitä mieltä: Camilla Läckbergin nimi kannattaa panna muistiin... jos uskaltaa! Me naisten mukaan Camilla onkin uusi dekkariprinsessa ja en voi kyllä olla itsekään eri mieltä, ainakin hän on Scandinavian dekkariprinsessa! ...joten kannattaa pitää silmät auki Ärrällä ja kirppareilla, niin kuin kirjastoissa ja kirjakaupoissakin. 

"Hyinen talvi pitää Fjällbackaa otteessaan. Puolipukeinen teinityttö hoipertelee lumisesta metsästä tielle. Auto ilmestyy, kuin tyhjästä, eikä ehdi väistää. 
Kun Patrik Hedström ja hänen poliisikollegansa kuulevat onnettömuudesta, on uhri jo tunnistettu. Tyttö katosi neljä kuukautta sitten kotimatkalla ratsastuskoulusta, eikä kukaan ollut nähnyt häntä sen koommin. Tytön ruumiissa on jälkiä käsittämättömistä julmuuksista, ja poliisi pelkää pahoin, että uhreja on muitakin.
Samaan aikaan Erica Falck työstää kirjaansa häntä askarruttavasta vanhasta perhetragediasta, joka johti sirkustaiteilijan surmaan. Erica käy toistuvasti vankilassa tapaamassa miehensä murhasta tuomittua leskeä selvittääkseen, mitä kauhujen talossa todella tapahtui. Mitä nainen oikein salaa? Erica aavistaa, että jotain on pahasti pielessä ja menneisyys heittää varjoaan nykyisyyden ylle." 
(Takakansi) 

Camilla Läckbergin "Leijonankesyttäjä"  kuuluu nk. Fjällbacka-sarjaan. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat siis myös pääosin Fjällbackaan, pienehköön kesäturismista elävään merenrantakaupunkiin lähellä Göteborgia. Kirjojen päähenkilönä on Erica Falck perheineen. "Leijonankesyttäjä" on toinen kirja Camillan ko. kirjasarjasta, jonka olen lukenut. Molemmat olen lukenut viimeisen puolen vuoden sisällä ja ne kumpainenkin tekivät suuren vaikutuksen dekkarikirjallisuuden saralla. Sillä kummassakin kirjassa jännitys oli taattu ja tiivis tunnelma piti näpit, kuin liimattuna kiinni kirjassa, loppuun asti. Kirjojen päähenkilöt ovat niin inhimillisiä ja samaistuttavia, että tuntuu ihan siltä, kuin itse tai joku läheinen ystävä tai sukulainen eläisi kirjan tapahtumia. Ja niin kuin "Me Naisissa" sanottiinkin, Camillan kirjat ovat maanläheisiä ja ajatuksia herättäviä ja sitä ne todella ovat. Vaikka nämä kuuluvatkin nk. kirjasarjaan, nämä kaksi kirjaa eivät ainakaan vaatineet aiempaa tietämystä, vaikka taustalla Erican perhe ja suhteet kasvavat ja kehittyvätkin. Tarinat ovat itsenäisiä, joten voit napata ensin, vaikkapa mielenkiintoisimman luettavaksi ja sitten päättää, että haluatko lukea lisää. Minussa itsessäni Erican taustatarina herätti kuitenkin sen verran paljon mielenkiintoa hänen ajatuksiinsa ja elämäänsä, että haluan saada tietää lisää jo ihan pelkästään siitä ja yksi tulevaisuuden tavoitteistani onkin lukea Fjällbacka-sarjan kirjat suht järjestyksessä. Tosin, jos tärmään aiemmin Ärrällä tai muualla Camilla Läckbergin kirjoihin ja vaikka ne rikkoisivatkin ns. "lukujärjestyksen", en aio kiduttaa itseäni odottamalla ja jättää niitä hyllyyn pölyttymään! 

Leijonankesyttäjä kertoo ihmisen pahuudesta, halusta satuttaa ja alistaa. Keskeisiä teemoja on mm. se, että missä menee raja, jonka ylitettyään ei ole enää paluuta pimeältä puolelta? Minkälaisesta pimeydestä pahuus syntyy? Mistä tietää, jos joku on paha? Mitä jos se paha on omassa perheessä? Missä menee raja alunperin rangaistuksen ja suoranaisen kidutuksen välillä? Leijonankesyttäjä kertoo mm. siitä, kun hyvät ihmiset astuvat pimeälle puolelle tai alistuvat vastalauseitta katsomaan vierestä pirun töitä tai kärsimään niistä. Alistuvat perheissään tyrannialle, koska kynnys vastustaa on usein liian korkea, sillä tuntematon yksin on usein pelottavampaa, kuin tuttu paholainen. Varsinkin jos sinulla on perhettä, jonka puolesta pelätä ja jota suojella demoneilta. Vaikeita kysymyksiä, siitä toisinaan, niin häilyvästä rajasta hyvien ja pahojen tekojen välillä. Jos motiivit ovat hyvät, saako silloin ns. "tehdä pahaa suuremman hyvän puolesta"? Joskus se raja voi olla niin häilyvä, että läpikotaisin hyvienkin ihmisten voi olla toisinaan vaikea erottaa sitä... Uskon, että nämä kirjat käsittelevät sellaisia asioita, joita kuka tahansa ihminen saattaa eräänä aamuna havahtua miettivänsä, vaikka olisi kuinka halunnut vaan hyvää. Sillä se ei ole niin, että ainoastaan pahat ihmiset miettisivät ja tekisivät pahoja asioita tai hyvät hyviä. Ei, se ei vain mene niin. Kun ihmistä painostaa tarpeeksi, niin jossain vaiheessa se kamelinkin selkä pakostakin katkeaa ja rajan yli siirtyminen ei enää välttämättä olekaan niin vaikeaa. Uskon, että tarpeeksi ja oikeista paikoista painostettaessa, niin voisi käydä ihan kuinka vahvalle ihmiselle tahansa, kenelle vain! 

Toki tässä kirjassakin on niin pahoja ihmisiä, että heidän teoilleen ei voi edes yrittää löytää mitään järkevää tai nk. oikeutettua selitystä tai syytä, vaan se on ihan puhdasta halua vain alistaa ja satuttaa muita. Katsella ja saada nautintoa ihmisen kärsimyksen seuraamisesta, kun tietää, että itsellä on valta antaa sen jatkua... tai loppua. Kun tietää itse saaneensa sen kaiken aikaan ja voi vain sormia napsauttamalla päättää toisen ihmisten elämästä. Sellainen vallan tunne voi varmaan olla pirun koukuttavaa, kun voi tuntea itsensä varmaan jonkinlaiseski "yli-ihmiseksi", mutta ne ihmiset ovat todellakin aivan oma lukunsa. He eivät ole koskaan oleetkaan hyviä, vaan he peittävät itsensä naamiolla, heidän naamionsa on hyvän ihmisen naamio, jonka taakse he peittävät todelliset tunteensa tai tunteettomuutensa. Se, että tällaisia ihmisiä on olemassa ja vieläpä niin paljon, että se ihan puistattaa, on pelottavaa.

Arvosanaksi annan tälle 4/5. Ja teille, jotka pidätte tämän tyyppisistä dekkareista, sanon että Camilla Läckbergin nimi kannattaa todella painaa mieleen! Nämä vähäiset kosketukset, joita minulla on ollut hänen kirjoihinsa, ovat vahvasti vakuuttaneet minut siitä, että haluan ehdottomasti lukea lisää! Joten suosittelen näitä tosissaan muillekin, varsinkin ruotsalaisten dekkareiden ystäville! Lukekaa! ...jos uskallatte!
Jännittäkää! ...ja nauttikaa, olkaa hyvät! 

Tässä lista Camillan Fjällbacka-sarjan kirjoista:
(nimeä painamalla pääset lukemaan takakannen ko. kirjasta. Etsi omasi!) 
 – Jääprinsessa, 2003, suom. 2006
 – Saarnaaja, 2004, suom. 2007
 – Kivenhakkaaja, 2005, suom. 2008
 – Pahanilmanlintu, 2006, suom. 2009
 – Mantelintuoksua lumimyrskyssä, 2006, suom. 2009
 – Perillinen, 2007, suom. 2010
 – Merenneito, 2008, suom. 2011
 – Majakanvartija, 2009, suom. 2012
 – Enkelintekijä, 2011, suom. 2013
 – Leijonankesyttäjä, 2013, suom. 2015

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä 
Alkuteos: Lejontämjaren
Suomentanut: Outi Menna
Gummerus 2014
440 sivua

-peace & love, and respect to you all-