Hemmetin surkeaa vampyyri-draamaa!

Tämä postaus jäi aikoinaan surun jalkoihin, mutta nyt on ehkä lopultakin sopiva aika julkaista sekin... Eli reilu vuosi sitten katsoimme yhdessä mieheni kanssa tuon toisen osan Twilight-saagaa nimieltä New Moon, joka on tehty vuonna 2009, Stephenie Meyerin Uusikuu (2006) nimisestä kirjasta. Tämä oli viimeinen "Kirja vs. leffa"-postaus, jota kirjoitin ennen kuin mieheni kuoli, eli ns. "viimeinen leffa, jonka katsoimme yhdessä."

Tämä uusi ja ihmeellinen "Twilight-innostukseni" alkoi, kun jouduin "ansaan" ollessani fysiatrisessa kuntoutuksessa, Helsingissä Validiassa, sillä siellä sattui nimittäin olemaan nuo Houkutus-sarjan kolme ensimmäistä osaa valmiiksi hyllyssä. Olin lähes kymmenen vuotta vältellyt kyseistä sarjaa, sillä sen kerran mitä olin aikoinaan yrittänyt katsoa sitä ensimmäistä Twilight-leffaa,se oli mielestäni sen verran huono, että vaikka yleisesti ottaen vampyyreista pidänkin, ajattelin ettei tämä sarja todellakaan ole minulle. 

Kuitenkin vuosien varrella olen monesti kuullut, että ne kirjat kannattaisi silti lukea ja olen sitä (salaa) miettinytkin. Joten sitten, kun olin kuntoutuksessa, en enää voinutkaan vastustaa kiusausta... ja sitten olinkin yhtäkkiä, ihan muutamissa päivissä lukenut ne kaikki kolme ensimmäistä osaa. Ja kun palasin kotiin, totesin miehelleni, että nyt meidän pitää sitten katsoa ne leffatkin, jotta voin kirjoittaa niistä Kirja vs. leffa-arvosteluja. Se oli sellaista kivaa pientä jekkua, mukamas pakottaa hänetkin katsomaan ne pätkät kanssani. Jekkua, johon hän naureskellen totesi:"Voi ei, oot sie nyt ihan tosissas?" Ja koska olin ja koska hän tuki minua aina kaikessa mitä tein, aloitimme pian leffojen katsomisen. 

Nyt jälkeenpäin voin vain todeta, siis Twilightien suhteen, että voi kun olisimme ehtineet katsoa ne loputkin. Nimittäin leffojen taso nousee kyllä kolmannen osan kohdalla, ja nyt hieman tutkittuani asiaa, olen huomannut, että lähes joka leffassa onkin ollut eri ohjaaja. Surprise! Ainoana poikkeuksena neljäs ja viides osa, mutta ne olivatkin molemmat neljännestä kirjasta. Neljäs kirja, Aamunkoi, on yhtä ymmärrettävästi tehty kahteen osaan kuin aikoinaan Harry Pottereiden seitsemäs kirja Kuoleman varjelukset. Sillä jos ne olisi tungettu vain yhteen leffaan, olisi siinä ollut aivan liian paljon häppää ja railakasta meininkiä pariin tuntiin sisällettynä!

Näin siis silloin aloitimme katsomaan tätä Twilight-saagaa, ja koska ensimmäisen leffan taso oli sen verran matalalla, ei tämän toisen tarvinut paljoakaan parantaa ollakseen parempi, ja sitähän se oli... hieman. Kuitenkin sen verran vähän, ettei meillä ollut todellakaan kiire katsastamaan niitä seuraavia osia, mitä nyt jälkeen päin hieman harmittelen... Sillä en ymmärrä miten noistä kirjoista on voitu tehdä niin hienosti tehtyjä, mutta kuitenkin samalla täysin hönttejä ja pösilöitä elokuvia? Ja miksi ihmeessä, ainakin näistä kahdesta ensimmäisesta leffasta, on pitänyt jättää joitakin ihan pieniä, mutta tärkeitä yksityiskohtia pois, jotta elokuvista olisi saatu huomattavasti parempia ja helpommin kärryillä pysyttäviä? Tietysti ne jotka ovat lukeneet kirjat ymmärtävät ja muistavat missä mennään, mutta mieheni joutui aina välillä kysymään minulta, miksi tai mitä nyt tapahtuu ja niin olisin itsekin joutunut ellen olisi juuri lukenut kyseisiä kirjoja! Ja siksi se tosiaankin ihmetyttää, että miten näistä on sallittu tehdä tällaisia, vaikka kirjat olivatkin oikeasti ihan yllättävän hyviä. Enhän minä nyt muuten olisi niitä raamatun paksuisia opuksia lukenut!

BTW, oli jännä huomata silloin toista kirjaa lukiessani, että itselleni tuli jopa ihan ikävä Edwardia ja koko ajan toivon, että älä nyt vaan ota sitä susipoikaa, niin kuin mieheni Jacobia kutsui, vaan odotin Edwardin tulevan takaisin kuvioihin. Ja sitten Volturit, eli ne Italiassa asuvat vampyyrimaailman kuninkaalliset, joiden olin ajatellut kirjan perusteella olevan ihan kova juttu, ja että tämä toinen leffa voisikin olla varmaan jo ihan okei, kun Volturit tulevat kuvioihin, mutta ei. Leffassa hyppy Italiaan tuli jotenkin niin ettei sitä ehtinyt edes kunnolla tajuta missä mennään ja miksi. Kirjan lukeneena tietenkin tiesin mitä odottaa, mutta mieheni oli yhtäkkiä ihan ulapalla, että mitä nyt tapahtuu, missä ja miksi. Sillä Italiaan hyppäämisen syytä ei kummemmin elokuvassa edes mainittu. No okei, jossain alussa oli alle minuutin kohta, jossa Voltureista puhuttiin ja tavallaan kerrottiin miksi Edvard päätti lopussa lähteä Italiaan heitä tapaamaan. Mutta jos ei tiedä, että se on "elintärkeää" infoa, ei siihen olisi kiinnittänyt edes huomiota!

Joten kun olimme katsoneet tämän toisen osan, ei meillä ollut mikään kiire nähdä niitä loppuja. Vaikka tämä hieman paransikin siitä ensimmäisestä osasta, ei se vielä riittänyt herättämään sitä kipinää, jonka kirjat olivat tehneet. Vaikka jäinkin odottamaan kolmannelta osalta vielä enemmän ja toivoin, että se alkaisi olla jo lähempänä "katsottavaa", en viitsinyt painostaa miestäni liikaa, niin että olisimme edes heti seuraavalla viikollakaan pitäneet taas Twilight-iltaa. No nyt myöhemmin katsottuani kolmannen osan, voin onnekseni myöntää, että se todellakin myös oli hieman parempi. Sillä leffojen laatu vaikuttaa melkoisen reippaasti myös siihen, etten kehtaisi kovinkaan kovaan ääneen edes myöntää, että tykkäisin Twilightista. Pitää aina painottaa ja alleviivata, että siis niistä kirjoista, en leffoista. 

Arvosanaksi annan leffalle 2- ja kirjalle 4-. ...ja tällä kertaa arvosanoja oli ihan piece of cake antaa! BTW, IMDb:ssäkin leffa oli saanut  vain naurettavat 4,7/10. LOL!

Pääset lukemaan sarjan ensimmäisestä osasta kirjoittamani arvostelun tästä!

Kirja:
Stephenie Meyer: Uusikuu (2006)
Kustantanut: WSOY
Suomentanut: Tiina Ohinmaa
Sivumäärä: 455
Leffa:
New Moon (2009)
Ohjannut: Chris Weitz
Pääosissa: Kristen Stewart (Bella), Robert Pattinson (Edward), Taylor Lautner (Jacob)
Kesto: 2h 10 min

- peace & love, and respect to you all! - 

Kapeakatseinen Suomi 1990-luvulla. Hävetkää! [YLE 101-kirjaa]

Rauhaa ja rakkautta, hyvä Suomi!

Matti Paloheimon Valkoinen Mandela on monista hyvistä syistä valittu mukaan YLEn 101 kirjaa-listaan. Vaikka kirjan kansi onkin niin pirun tylsä, ettei se mitenkään houkuttele tarinaa lukemaan, on sen sisältö kuitenkin tarpeeksi menevää, sekä sen verran näppärästi kirjoitettu, että hitaampikin lukija vetäisee sen muutamassa päivässä. Ja vauhtiin päästyään, tekee sen mielellään. Vaikka en välttämättä pistäisikään tätä mihinkään klassikkojen tai huippu kirjojen listalle, on kirjan aihe, eli pakolaiset, sitten sitäkin tärkeämpi aihe. Sekä juuri nyt Suomessa varmasti ihan yhtä ajankohtainen kuin reilut 20 vuotta sitten, kirjan julkaisun aikaan. Joten, niin kuin sanoin, kirja on mielestäni valittu mukaan tähän listaan erittäin hyvistä ja painavista syistä. Siksi onkin todella huippua, että se on myös mahdollista päästä lukemaan YLEn sivuilta ilmaisiksi, ja tulee tavoittamaan sitä kautta vielä enemmän ihmisiä. On mahdollisuus, että se edesauttaisi asiaa, jotta me suomalaisetkin voisimme vihdoinkin vapautua rasismin ikeen alta. Kirja ei onneksi kuitenkaan liikaa tuputa asiaansa pakolaisten puolesta, tai vastaan, ja onkin siksi oivallista luettavaa aivan kaikille tämän päivän suomalaisille. Sillä miettimään asioita se kyllä saa. Ja monelta kantilta. Eli niin kuin takakannessakin sanotaan; “Rohkea romaani tämän ajan maailmasta, jonka sotien seurauksista on pakolaiskeskuksen johtaja Juhani Santala saanut osan kantaakseen.”

“Juhani Santala tulee pakolaiskeskuksen johtajaksi Koskentakaan. Edessä on arvaamaton aika. Santala on kaiken lisäksi kirkosta eronnut pappi ja vaimostaan eronnut mies. Keski-iän lakipisteessä Santalaa odottavat kovat haasteet, jotka asettavat hänet vastakkain sekä pikkumaisten virkamiesten että oman itsensä kanssa.

Myös omassa elämässään Santalan on annettava vastauksia kysymyksiin, joita hän vasta nyt on oppinut itselleen tekemään. Onko hänessä miestä paimentamaan näitä Suomen sydänmaille syrjäytyneitä pakolaisia, joita ympäristö ei halua ottaa vastaan - vain siksi, että he ovat toista rotua? Mikä on oikein?

Entä miksi uskonnonopettaja Anu Helskeen hymy kutsuu ja kuitenkin samalla piilottelee jotain arkaa salaisuutta? Vaaleat hiukset peittävät vetoavasti niskan hentoa kaarta, ja kahden lapsen isä Juhani Santala miettii, onko hänellä oikeutta silittää noita hiuksia ja avata hymy arvoitusta - tai vieläkin enemmän…

Kun Santala iltaisin istuu asunnossa. jota hänen on nyt sanottava kodikseen, päiväkirjan lehdelle syntyy vereslihaista, tuimaa tilitystä. Kuka näyttäisi hänelle, Epäilijälle, hyvän mahdollisuudet? Ja onko hyvällä elintilaa?”

(Takakansi)

Takakansi kertoo mielestäni ihan riittävästi kirjan juonesta, enkä nyt aiokaan siihen sen yksityiskohtaisemmin mennäkään. Kerron mielummin kirjan aiheuttamista fiiliksistä itsessäni, sekä Santalan painimisesta omassa elämässään, sekä kahden täysin erilaisen kulttuurin välillä. Sillä kun Santala saapuu pieneen Koskentaan vastaanottokeskukseen, on hän vielä hieman pihalla elämänsä suunnasta, niin kuin hän sanookin olevansa entinen pappi, entinen aviomies ja entinen isä. Nimittäin suhde lapsiinkin on hankaloitunut huomattavasti vuosien varrella ja varsinkin eron jälkeen. Erityisesti keski-ikäisen miehen voi olla melko vaikeaa hakea yhteyttä jo aikuisuuden kynnyksellä oleviin lapsiinsa, joista hän on vieraantunut vuosien varrella, vietettyään muutamat edelliset vuodet ulkomailla pakolaisityössä. Hän miettiikin välillä, että oli paljon helpompi toimia siellä katastrofin keskellä kuin nyt täällä Suomessa, jossa hänelle tulee yllättäviä vastoinkäymisiä, niin naisiin, Jumalaan, kuin Koskentaan kyläläisiin ja virkavaltaankin liittyviä.

Nimittäin pienessä ja ennakkoluuloisessa kylässä rasismi rehottaa, ja kokemuksesta voin kertoa, että ihmisen joka ei ole rasistinen, on toisinaan hyvinkin vaikea ymmärtää sitä. Mutta kirja teki senkin, avasi minulle ovia näkemään hieman enemmän kumpaankin suuntaan. Tapahtumat kirjassa ovat varmasti aivan todellisia, nimittäin Koskentaan pakolaiskeskuksen ikkunoita rikottiin useasti, asukkaita haukuttiin ja kivitettiin kauppareissuilla ja lopulta yksi mies pahoinpideltiin hengiltä. Eivätkä kylän ihmiset tai virkavalta tulleet oikeastaan vastaan tuossa pikkukylässä. Mutta miksi eivät? Se olikin jännä, mutta hyvin todellisen tuntuinen tarina liittyen pienen kylän elämään ja ihmisten välisiin suhteisiin. Entä sitten tuo rasistinen käyttäytyminen? Onko se vain nuoruuden hölmöilyä ennakkoluulojen takia, kun ei olla aiemmin nähty mustaa miestä? Kirja kertoi hyvin hieman molempien puolien näkökulmaa asioihin. Lisäksi oli mielenkiintoista lukea entisen papin painiskelusta itsensä kanssa. Kuitenkaan niin, että kirja olisi muuttunut liian uskonnolliseksi mietinnäksi. Vaan häntä vaivasi aivan arkiset asiat, niin naisista uskontoon. Lopulta asiat kuitenkin selvenevät, mutta mihin suuntaan, se olikin osittain jopa järkyttävää. Respectit tälle kirjalle! Tragediselle draamalle.

Siksi haluankin jakaa tästä kirjasta muutaman tekstinäytteen, jotka kertovat tarpeeksi, niin että ymmärtää miksi tämä kirja kannattaa lukea. Ensimmäiseksi kerrontaa pakolaisten saapumisesta Suomeen. Meidän on hyvä muistaa, että miksi tällaista tapahtuu, sekä ymmärtää miksi meidän velvollisuutemme on auttaa. Niin kuin meitäkin on autettu ja varmasti tultaisiin auttamaan: "Koko iltapäivä kului uuden bosnialaisperheen sijoittelussa, Perhe oli YK-viranomaisten avulla haalittu kokoon eri pakolaisleireiltä, ja monien vaiheiden jälkeen kaikki olivat päätyneet Suomeen. Kukaan ei puhunut englantia muutamaa sanaa enempää, eikä mitään muutakaan länsimaalaista kieltä. Huitomalla ja nyökyttelemällä asiat saatiin, jotenkin selvitetyksi, - - Santala katseli perheen äitiä, joka ilmeettömästi ja konemaisesti liikkui kantaen nyttyjä aina sinne minne osoitettiin, pari pienintä lasta perässään. Hän ei katsonut ketään silmiin, nyökytteli vain lakkaamatta, puhuttiin sitten mitä kieltä tahansa. - - Hän ei näyttänyt välittävän mistään. Lievästi ontuva isä ei ollut sen pirteämpi, mutta hänen silmänsä sentään liikkuivat ja hän yritti vastata kysymyksiin. [...] Mitä lienee tällekin perheelle viime kuukausina tapahtunut? Santala pohdiskeli. Äiti ehkä raiskattu kerran toisensa jälkeen, isää kidutettu, lapset vaeltaneet talosta toiseen apua etsien. Ehkä kaikki vielä selviäisi, kunhan ehtii tutkia. Ja kunhan joku suostuisi häpeältään ja syvältä tuskaltaan kertomaan."
(sivut 61 - 62)

Sekä tämä toinen kohta, jossa Santala purkaa tunteitaan päiväkirjaan, niin kuin meistä jokainen joskus... "Epäonnistunut. tuho. Munasin vielä itseni. [...] Kaikki on päin helvettiä ja minä väärässä paikassa. Miksi oikein tulin tänne? Mitä tai ketä luulin hyödyttäväni? Auttamaan muka. Ketä olen auttanut? Mohammedin olen auttanut hautaan. Sen todella olen tehnyt, ja kyllä siinä Suomen byrokratiassa paljon sai tehdäkin, että muslimin sai hautaan. [...] Mutta oikeus, sitä ei löydy mistään. Laki löytyy, se löytyy joka paikkaan, niin kuin sopiva raamatunkohta, mutta oikeutta ei löydy. Eikä löydy etsivälle rakkauttakaan, tai naista ainakaan. Sekin tulee taas mieleen. Kaikesta se tulee mieleen. Väsynyt minä olen tällaiseen leikkimiseen. Minä olen jo vanha mies, kapakastako pitää lähteä naista etsiskelemään, tai peräti bordellista. Miksi en voisi elää näin, munkkina, hyvinhän se on mennyt jo kuukausikaupalla. Tietysti minä olen lapsellinen ja epäkypsä, ihan niin kuin Tarja aina väitti. [...] Mutta kun en jaksa. [...] Mitään en nyt tekisi mielummin kuin häipyisin. Ottaisin nyyttini, hyppäisin autoon ja lasettaisin suoraan satamaan ja laivalla etelään ja siitä eteenpäin niin kauas kuin auto kestää. [...] Kaikki tekisin onnelliseksi, jos lähtisin, miksi siis vielä maleksin täällä? Mikä ihmisen todella saa tekemään, mitä hän tekee? Ja olemaan tekemättä? Omatuntoko? Tai sen puute? Saatana? Jumala?
(Sivut 156 - 157)

Mielestäni tämä on niitä kirjoja, joita jokaisen olisi hyvä lukea elämänstä aikana ihan jo yleissivityksenkin vuoksi, mutta myös siksi, että oppisi paremmin ymmärtämään maailmaa. Näiden syiden takia annankin tälle, koko kirjan tarinalle, mitäänsanomattomasta kannestaan huolimatta 4-/5.

Matti Paloheimo: Valkoinen Mandela (1994) 
Kustantanut: WSOY,
213 sivua.

Lue hyvä Suomi, lue!

-peace & love, and respect to you all-

Kiera Cass: Valinta

Tuli kesällä luettua näitä erilaisia dystopioita niin kuin Veronica Rothin Divergent-trilogia ja Suzanne Collinsin Matkijanärhi-trilogia (The Hunger Games), niin sitten, kun lyösin tällaisen naistenhömppädystopian, niin tietysti sekin piti mennä lukemaan... BTW, onkohan naistenhömppädystopiat sitten "oikealta nimeltään" dystopiahömppää? Anyway, Kiera Cassin Valinta on ensimmäinen osa hänen The Selection-sarjaansa, jossa Yhdysvallat ovat jo aikaa sitten tuhoutuneet neljännessä maailmansodassa ja tilalle on muodostunut Illéa niminen monarkia. Vaikka koko kirjan päätavoite on - aivan erillainen - kuin aiemmin mainitsemissani dystopioissa, on maailma jossa ihmiset elävät kuitenkin hieman samantyylineen kuin esimerkiksi The Hunger Gamesissa. Valinnassa eletään hataraa rauhan aikaa, jota on takana jo useampi vuosikymmenen, mutta kuitenkin eletään vielä hieman pelonikeessä, ja kapinallisten hyökkäykset ovat tavanomaisia. Sodan jälkeen ihmiset on jaettu kahdeksaan kastiin kykyjensä mukaan ja nyt myöhemmin heidän lapsensa ja lastenlapsensa ovat perineet heidän kastinsa. Ainoa mahdollisuus nousta kastiarvossa on rikastua tai avioliitto. 

"Kolmellekymmenelleviidelle tytölle Valinta on elämän mullistava mahdollisuus. Se on tilaisuus paeta jo syntymässä valmiiksi määriteltyä elämää. Tilaisuus tempautua kimaltavien iltapukujen ja mittaamattoman arvokkaiden korujen maailmaan. Tilaisuus elää palatsissa ja kilpailla komean prinssi Maxonin sydämestä. 

America Singerille Valintaan joutuminen on kuitenkin painajainen. Sen myötä hän joutuu hylkäämään salaisen rakkaussuhteensa kastiltaan häntä alempiarvoiseen Aspeniin. Se tarkoittaa myös kotoa lähtemistä ja osallistumista ankaraan kilpailuun kruunusta, jota hän ei halua. Lisäksi se merkitsee elämää palatsissa, jossa jatkuvana uhkana on kapinallisten väkivaltaiset hyökkäykset. 

Sitten America tapaa prinssi Maxonin. Vähitellen hän alkaa kyseinalaistaa itselleen tekemiä suunnitelmia - ja ymmärtää, että hänen haaveidensa elämä ei ehkä vedä vertoja yllättävälle tulevaisuudelle." 
(Takakansi)

Okei, myönnetään, kuullostaa melko imelältä, mutta kirja oli ehkä hieman parempi kuin mitä takakannesta voisi odottaa. Okei, tässä kirjoittaessa, kirjan takakannesta tuli nyt vielä heti mieleen sellaiset tosi-tv sarjat kuin vaikkapa Unelmien poikamies yms. ja jokainenhan kyllä tietää niiden perusjuonen. KÄÄK! Nyt tämä alkoi heti kuullostamaan vielä höntimmältä kirjasarjalta kuin aluksi annoinkaan ymmärtää. Kaiken lisäksi, kirjassa ehdokkaat vielä joutuivat aina viikoittaiseen raporttiin, joka näytettiin ympäri maata yms. tilaisuuksiin, joihin tuli laittautua aina ihan vimpanpäälle ja edustaa itseään, niin kuin missikisoissa. Ja toki olihan America Singer vielä hieman höntti sankarittarenkin nimi, mutta ehkä he olivatkin nostalgisia, kun nimesivät tyttärensä entisen, hyvin demokraattisen, maansa mukaan, joka oli nyt muuttunut monarkiaksi. Illéassa oli ollut tapana naittaa prinsessat ulkomaille suhteiden luomiseksi, ja tuleva kuningas taas jollekin onnelliselle maan tyttärelle, jonka prinssi valitsee kolmestakymmenestäviidestä valitusta ehdokkaasta... Ja kun tätä ajattelee pelkästään naistenhömppänä, niin silloinhan tämä oli ihan menevä.

Kirja alkaakin siitä, kun kaikille eri osissa maata oleville, sopivan ikäisille tytöille lähetetään lomake, jolla he pääsevät osallistumaan kilpailuun prinssi Maxonin sydämestä. Kaikki muut ovat tietysti ihan täpinöissään, mutta America ei haluaisi osallistua, sillä hän on jo valmiiksi varsin rakastunut. Aspen on häntä arvoltaan alempi kastijärjestelmässä, ja siksi heidän suhteensa onkin salainen. American perhe on viidennessä kastissa, eli muusikoissa ja taiteilijoissa, ja America on sukunimensäkin mukaan laulaja. Hänen perheensä tulee juuri ja juuri toimeen, ja siksi Valintaan osallistuminen olisikin melkoinen mahdollisuus, sillä jo pelkästä osallistumisesta perhe saa tukea. Ja kun America sitten valitaan mukaan, ei hänen auta muu kuin osallistua. Kauhuissaan hän lähtee matkalle kohti palatsia, jossa häntä odottavat palvelijat, sekä kaapit ja rasiat pullollaan upeita asuja, koruja ym. hömpötystä. Unohtamattakaan muita tyttöjä, joista osa on valmiina lähes "repimään toisilta hiukset päästä" saadakseen heidät tiputettua kisasta. Mutta sitten, kun America tutustuu paremmin prinssi Maxoniin ja he ystävystyvät, alkaa America pian tuntea muitakin tunteita kuin vain ystävyyttä prinssiä kohtaan... Sillä välin Aspen on kuitenkin pestautunut armeijaan, noustakseen kastijärjestelmässä, ja hänet palkataankin vartijaksi palatsiin. Eli kirjasarjan seuraavassa osassa onkin tiedossa jonkinlaista kolmiodraamaa samalla, kun kilpailu prinssin sydämestä kiihtyy... 

Tosiaan tämä oli tällainen kevyempi dystopia, enempi naistenhömpän puolelle kääntyvä, eli dystopiahömppä. Vaikka juoni ja kuviot olivatkin melko pinnallisia, oli tätä kuitenkin ihan viihdyttävä ja siinä mielessä kiva lukea, ettei sitä todellakaan tarvinut ottaa liian vakavasti. Ja välillähän on pakkokin lukea jotain kevyempää, sillä muuten lukisin koko ajan vain murhista ja yliluonnollisista asioista, joten yleensä vetäisenkin välillä väliin jonkin Nora Robertsin tai vastaavan, ja siihen tilanteeseen tämäkin kirja sopi aivan yhtä hyvin kuin joku muukin. Ja vaikka tämä nyt olikin tällainen hömppä, aion tietysti lukea myös sen seuraavan osan, sillä onhan minun saatava tietää kuinka tarinassa käy, kuka saa kenet, kuka pettää kenet ja mitä sitten tapahtuu... Pakko siis lukea myös seuraava osa, eli Eliitti. Tämä sopii myös hyvin luettavaksi mm. BFF-lukuhaasteeseen, sillä palatsista America löytää myös ystäviä, sekä ystäviksi pukeutuneita susia.

Arvosanaksi tälle kirjalle voi helposti heittää 3+/5. Sillä jännällä tavalla tämä oli kuitenkin ihan luettava ja tarpeeksi viihdyttävä dystopiahömppä... Tämä kirja sopii kaikille muillekin piiloromantikoille!

Kiera Cass: Valinta (2016)
Alkuperäisteos: The Selection (2012)
Kustantaja: Pen & Paper [Pokkaripaja]
Itselleni: kaupasta.
334 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Alan Drew: Vesipuutarhat [2008]

"Istanbul 1999. Itä ja länsi, muslimit ja kristityt. Kaksi perhettä, kaksi kulttuuria."
(Takakansi)

Ostin tämän kirjan kirpparilta kahdella eurolla, koska kansi oli kaunis ja aihe mielenkiintoinen, että sopiva Helmet-lukuhaasteen kohtaan, jossa etsitään pakolaisista kertovaa kirjaa... Itse en mitenkään äärettömän paljon tiedä kurdien elämästä, mutta haluan toki saada tietää lisää, ja ihmiselle joka rakastaa yleistietoa, mutta ei tietokirjoja, on kaunokirjallisuus yksi parhaista tavoista napsia nippelitietoa kiinnostavista asioista. Kirjailija Alan Drew ei ollut minulle myöskään ennestään tuttu, mutta kirjan takakannessa oleva lause, Helsingin sanomien arvostelusta, herätti tarpeeksi kiinnostustani: "Mieleen tulee kahden suvun - Montaguet ja Capuletit - vihanpito Romeosta ja Juliasta."  Ja onhan Romeo ja Julia toki yksi maailman tunnetuimmista rakkaustarinoista, että tragedioista, ja Leonardo DiCaprio tietenkin ihana Romeon roolissa, joten ajattelin tämänkin olevan ihan sopivaa luettavaa itselleni... Kaikki mahdolliset virheet ja erheet, joita kirjoittamassani tekstissä voi olla, johtuvat ainoastaan tietämättömyydestäni muslimien ja pakolaisten elämästä, ja pahoittelen niitä jo valmiiksi.

Kirja kertoo kahden täysin erilaisen perheen tarinaa, Istanbulista Gölükin kaupunginosasta, vuonna 1999, kun he joutuvat tuhoisan maanjäristyksen jälkeen muuttamaan samaan pakolaisleiriin. Sinan on muslimi ja hän on vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa asunut jo vuosia Turkissa, he ovat tulleet sinne aikoinaan kurdipakolaisina. Sinan on edelleenkin hyvin katkera amerikkalaisille, joita hänet on opetettu jo pienestä asti vihaamaan. Nyt he kuitenkin asuvat naapureinaan amerikkalainen perhe, jonka isä, Marcus, on opettajana lähetyskoulussa. Heidänkin perheensä on asunut Turkissa jo lähes 20-vuotta ja heidän poikansa, Dylan, on syntynytkin siellä, mutta silti häntä karsastetaan ja pidetään pelkästään amerikkalaisena. Sinanin perheessä taas eletään, niin kuin normaaleissa muslimiperheissä on kai tuolloin eletty, eli naiset käyttävät huntua ja mies käy töissä, sekä tienaa elannon pereelle, ja perheen naispuoliset jäsenet taas huolehtivat kodista ja perheen miespuolisten jäsenten hyvinvoinnista... Írem, heidän tyttärensä on 15-vuotias, ja hän on aina tuntenut, ettei hänestä välitetä, eikä häntä rakasteta yhtä paljon, kuin 9-vuotista pikkuveljeä Ísmailia. Ja osittain hän on myös oikeassa, sillä Sinan tuntee hirveää syyllisyyttä siitä ettei hän osaa, eikä voi niin näyttää tunteitaan tyttärelleen. Mutta heidän kodissaan on muutenkin käyttäytyminen ja tunteiden näyttäminen hirveän rajoitettua, Sinan mm. varoo, etteivät lapset ole näkemässä, jos hän osoittaa minkäänlaista läheisyyttä vaimolleen. Tosin hän on kuitenkin ylpeä siitä, ettei ole fundamentalisti ja pakota vaimoaan pukeutumaan abayaan, niin kuin jotkut miehet tekevät. 

Kun tuhoisa maanjäristys sitten tuhoaa koko Gölükin kaupunginosan, menee Sinan täysin tolaltaan luullessaan poikansa Ísmailinkin kuolleen. Hän unohtaa ja hylkää perheensä, ja uppoutuu rukoukseen seuraaviksi kahdeksi-kolmeksi päiväksi... Lopulta Ísmail kuitenkin löydetään elossa kaivauksien seasta, sillä Marcuksen vaimo, Sarah, on uhrannut henkensä pelastaakseen pojan. Ja vaikka Sinan onkin onneissaan poikansa löytymisestä, saattaa tilanne hänet kuitenkin kiusalliseen kiitollisuudenvelkaan amerikkalaiselle Marcusille... Ja vasta neljäntenä päivänä hän muistaa vaimonsa ja Íremin, ja etsii heidät. Lopulta hän löytääkin vaimonsa jo lähes seonneena, ja Íremin joka on yrittänyt pitää huolta äidistään. Mutta Sinan ei vielä silloinkaan osaa sanoa mitään lohduttavaa tyttärelleen, sillä häntä hävettää niin perheensä hylkääminen, ja Íremin tunne, ettei kukaan edes huomaa häntä vain kasvaa, kun muut häärivät, lievästi loukkaantuneen Ísmailin ympärillä... Koko kaupunginosa odottaa apua valtiolta, mutta sitä ei vain kuulu. Yhdeksäntenä päivänä Marcus ja hänen 17-vuotias poikansa, Dylan, kuitenkin palaavat Amerikasta, ja heillä on mukanaan paljon tarvikkeita, sekä monia lähetystyöntekijöitä, lääkäreitä ym. apulaisia. Ja koska valtiolta ei tule apua, kaupunkilaiset muuttavat pitkin hampain amerikkalaisten rakentamaan telttaleiriin. 

Kun kristityt amerikkalaiset, sekä turkkilaiset, kurdistanialaiset ym. muslimit sitten joutuvat asumaan samassa pakolaisleirissä, tulee totaalinen kulttuurien yhteentörmäys. Dylan ja Írem yrittävät sovittaa rakkauttaan yhteen tuossa maailmassa, jossa kukaan ei hyväksy heidän suhdettaan, ja vaikkeivat he ole edes koskettaneet toisiaan, pelko paljastumisesta on suuri. Rako Íremin ja hänen perheensä välillä kasvaa vain kokoajan suuremmaksi, kun Dylan kertoo ihmeellisiä ja hieman ahdistaviakin tarinoita siitä miten asiat ovat muualla... ja he suutelevat. Mutta pian Íremistä juorutaankin jo inhottavia asioita pitkin leiriä, sillä heidät on nähty kerran kävelemässä yhdessä... Pahanilmanlinnut alkavat painostaa Sinania ns. lukitsemaan tyttärensä telttaan äidin vahdittavaksi. Ja kun puheet vain yltyvät, niin pian he jo painostavat Sinania erottamaan Íremin perheestään, ja lopulta he yrittävät yllyttää tätä jopa tappaamaan hänet. Sillä muuten Íremin nk. "siveetön" touhu voisi tahria koko perheen nimen. Näin Istanbulissa, syksyllä, vuonna 1999. Vaimon vielä painostaessa vieressä, Sinan onkin vaikeiden valintojen äärellä. Sillä Írem voisi tahria pikkuveljen, Ísmailinkin, tulevaisuuden, jonka vuoksi Sinan on valmis tekemään lähes mitä tahansa ja tuleekin tekemään monia huonoja valintoja... Kun amerikkalaiset sitten alkavat vielä kiertää leirissä puhumassa Jeesuksesta ja syntien anteeksiannosta, kokevat muslimit sen käännyttämisenä. Mitä se toki tavallaan onkin, silti itselläni on vain välillä niin vaikea ymmärtää sitä, etteivät kaikki usko Jumalien olevan yhtä ja ns. palvontatapojen vain eroavan toisistaan, ja ettei siinä ole mitään pahaa. Kuitenkin... Ilmapiiri leirissä muuttui koko ajan vain vihamielisemmäksi ja leiriläiset alkoivat pitää näreissään kokouksia amerikkalaisia vastaan, ja pian alkoivat myös väkivaltaisuudet, eikä leirissä ollut enää turvallista. Dylan ja Írem yrittävät löytää tilaa suhteelleen, paikassa, jossa ei ole tilaa moiselle suhteelle, ja silloin he vasta itsekin huomaavat, että kuinka erilaisista kulttuureista molemmat heistä tulevat, ja kuinka vaikeaa niitä onkaan yrittää sovittaa yhteen... Monien sattumien ja väärinkäsitysten johdosta kirjassa on todella traaginen loppu.

Oli ihan hullua, että vuosi oli 1999. Jolloin itse ajatteli maailman olleen jo suht sivistynyt, mutta silti ajattelutapa oli - ja on tietysti edelleenkin - monin paikoin kauhistuttavaa. Se miten kirjassa kerrottiin monien tyttöjen kohtalosta, kun heidät oli erotettu perheestään tai viety jopa vuorille tapettavaksi, oli jotain sellaista, mitä on vaikea ymmärtää... Mutta ymmärtää kuitenkin, mutta ei haluaisi. Tässä kirjassa ei ollut ns. hyvää ja pahaa puolta, vaan oli hyviä ja pahoja ihmisiä, väärinkäsityksiä ja kulttuurieroja. Pienestäkin lumipallosta saa pyöriteltyä ison lumiukon... Tämä kirja oli todella hyvä lukea, nyt varsinkin, kun pakolaiskysymykset ovat olleet paljon esillä meillä Suomessakin. Sillä kirja havainnollisti todella sitä, että kuinka erilaisita maailmoista olemme kotoisin ja kuinka vaikeaa näiden kahden kulttuurin yhteensovittaminen voi toisinaan ollakaan. Mutta jos yrittäisimme kaikki yhdessä tulla vastaan, asiat voisivat olla paremmin. Toivon niin... Ja respectit kaikille, jotka työskentelevät pakolaisten parissa, ja voimia työhön! Ja pakolaisille taas sanoisin, että yrittäkää auttaa meitä ymmärtämään, yritettäisiin kaikki tulla hieman vastaan, niin tämä voisi tulla toimimaan. Ja sori, mutta pistäkää toppatakkia päälle, nimittäin ikävä kyllä te olette juuri saapuneet ihan pirun kylmään maahan! Peace & Love, and respect to you all!


Tästä kirjasta oli erittäin vaikea kirjoittaa minkäänlaista arvostelua, sillä kirja oli niin moniuloitteinen. Se oli erittäin hyvä, ja olisi niin monia asioita, joita haluaisin siitä kertoa, ja monia kohtia lainata, mutta sanat eivät vain riitä, ellen kirjoittaisi romaanin pituista arvostelua, mitä tämä toki alkaa jo lähentelemäänkin... Tarina kertoi myös ystävyydestä ja olisi siinä mielessä sopiva kirja luettavaksi BFF-lukuhaasteeseenikin.
Arvosanaksi annan tälle 5/5.

Alan Drew: Vesipuutarhat (2008)
Englanninkielinen alkuteos: Gardens of Water
Kustantaja: Otava
394 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Kaari Utrio: Pirita, Karjalan tytär

Erään orjattaren tarina vallankumouksen alla kuohuvasta Novgorodista 1470-luvulla.

Minulla on ollut tässä pieni Kaari Utrio putki takana, joista viimeisimmäksi luin tämän orjattaren, Pirita, Karjalan tyttären tarinan. Tällä kertaa olemme suureksi mielenkiinnoksi 1470-luvulla Venäjällä, ja pääsemme seuraamaan kuinka, suuriruhtinas Ivan Vasiljevitsh Moskovasta, lannistaa itsenäisen, mutta silti Venäjälle kuuluvan Novgorodin lopullisesti valtansa alle. Tämä tarinan osuus onkin erittäin mielenkiintoista, hyvin kirjoitettua historiallista luettavaa. Pirita on latinalaisen luopiomunkin ja aatelisneidon kielletyn rakkauden hedelmä, jonka vanhemmat kuolevat hänen ollessaan vielä lapsi. Sen jälkeen ystävälliset kauppiaat ottivat hänet matkaansa, kotoa Karjalasta ja myivät lopulta seitsemän vuotiaan Piritan Novgorodissa, pikkuorjaksi Avraamovien taloon... Ja koska Pirita on orja, eivät häntä kosketa aivan samat säännöt, kuin vapaita ihmisiä. Siksi Piritan käsitykset mm. uskonnosta, synnistä, velvoitteista yms. erityisesti tuohon aikaan (ja mikseivät edelleenkin) tärkeinä pidetyistä asioista, ovatkin hieman poikkeavat, varsinkin sen ajan naiselle. Sillä ne koostuivat Isä Henrikin latinalaisista opeista, talon ortodoksisista tavoista, sekä keittiöorja Darjan vanhoista uskomuksista. Pirita ei myöskään ole kovin uskonnollinen, sillä laki ei velvoita orjaa käymään kirkossa, niin kuin vapaan naisen. Pirita onkin siis monessa mielessä, juuri sopiva päähenkilö kertomaan tätä tarinaa...

[KIRJAN JUONI] Aluksi Pirita häärii talon tyttären, Eudoxian piikana. Mutta Eudoxia on syntinen nainen, jolla on suhde, ja tästä kostoksi hänen perheensä päättää naittaa hänet erittäin vanhalle ja hurskaalle miehelle Lev Kolyvanoville. Toimitellessaan Eudoxian asioita kaupungilla, Pirita kasvaa tytöstä neidoksi, ja samaan aikaan hän näkee ja hämmästelee vallankumouksen alla kuohuvaa Novgorodia, sekä tutustuu Mustan rahvaan Borikseen. Lopulta Eudoxia päättää murhata isänsä päästäkseen eroon ikävästä naimakaupasta, mutta talon uusi isäntä, Eudoxian veli, Afim Avraamov, naittaa hänet silti, koska näin hän pääsee kätevästi eroon ikävästä sisarestaan. Pian Afim huomaa myös jo neidoksi kasvaneen Piritan ja ottaa tämän vuoteeseensa. Pikkuhiljaa Piritasta tuleekin talon epävirallinen emäntä, kun hän alistuu Afimin sänkyyn ja kaikkeen... Piritan ajatusmaailmassa, häntä eivät kosketa asiat, joita parhaillaan tapahtuu ympäri Novgorodia, hän ajattelee, että hänen tärkeimpänä tehtävään on vain selvitä hengissä ja toteuttaa isäntänsä toiveet. Sillä eihän orjalla ole vapaata tahtoa, eihän orjaa kosketa samat säännöt, kuin muita. Tällaisesta ajattelutavasta Mustan rahvaan Boris usein moittiikin Piritaa. Mutta Pirita saa nauttia kuitenkin suhteellisen hyvistä oloista Afimin sängynlämmittäjänä, kunnes tämä menee naimisiin korskean ja määräilevän Natalian kanssa, joka on päättänyt päästä eroon Piritasta. Samaan aikaan Afim sekaantuu myös nk. latinalaispuolueen asioihin, kun huumaavan hurmaava, Novgorodin kuningattareksi kutsuttu, Marfa Boretskaja kietoo hänet (ja muutkin kaupungin korkea arvoiset miehet) pikkurillinsä ympärille. Tätä Afim saa katua lopun elämäänsä... 

Kaupungilla kulkiessaan Pirita on nähnyt muutaman kerran Borista ja suhteen seurauksena hän tulee raskaaksi. Samaan aikaan, talon uusi emäntä, Natalia, odottaa isänälle lasta, joten Pirita päättää valehdella, että hänenkin lapsestaan tulisi Afim Avraamovin perillinen. Sillä mitä Mustan rahvaan Boriksella olisi tarjota hänen lapselleen... ei mitään. Vuosien vieriessä, Pirita ja Nataliakin alkavat ystävystyä, sillä heillä on yhteinen vihollinen, Marfa Boretskaja, joka on vievä koko perheen tuhoon. Afimin sotkeutuessa yhtä syvemmälle latinalaispuolueen asioihin ja koko ajan siitä lisää ahdistuneena hän muuttuu pikkuhiljaa ärtyneeksi juopoksi, jonka nyrkkiä naiset saavat alituiseen varoa. Tuohon aikaan nk. kotikurin jakaminen oli vielä sallittua, ja mies sai läimiä naista menemään mielensä mukaan... Novgorodin mellakoiden vain yltyessä, joista yksi koitui lopulta Nataliankin kohtaloksi, hänen talloutuessa ihmismassaan, alkaa Piritakin miettiä ympäristöään. Ja kun suuriruhtinas sitten lopulta tulee ja pistää Novgorodin matalaksi, ja vie tältä itsenäisyyden päättää asioistaan, joutuvat kaikki latinalaispuolueen kannattajat tulilinjalle. Yhtäkkiä Novgorodin kauneinta naista, Marfaa poikineen ollaankin viemässä teloitettavaksi ja kaikkien heidän kannattajiensa omaisuus takavarikoitu. Koko Avraamovien perhe joutuu lähtemään pakomatkalle kohti ankaraa Karjalan Lappia... Josta jokainen on löytävä kohtalonsa.

[MINUN MIETTEENI] Kirjassa kuvattiin ihan pirun hyvin ja niin elävästi, tuolloisen Novgorodin tapahtumia ja vallankumousta, että tuntui todella tietävänsä, että millaista siellä oli olla paikan päällä! Oli hienoa, että päähenkilö oli orjanainen, jonka omia toimia ei rajoittanut sääty, jolla oli suhde Mustan rahvaan Borisin kanssa, sekä pääsy näkemään ylempien toimia Avraamovien talossa. Nainen, jolla oli näkymätön pääsy kaikkialle, hänen toimittellessa kaikenlaisia asioita ylemmilleen ympäri Novgorodia, kuten hakemassa myrkkyä tai vahtimassa ovia yms. Hänen alistuessa kaikkeen mitä eteen tulee, kuitenkaan alistumatta. Afimin sekaantuessa yhä syvemmälle latinalaispuolueen toimiin, muuten ortodoksisessa Novgorodissa, sekä suhde Marfaan, ja kaikki se katuminen, mutta taas lankeaminen, toi sellaisia hyviä kirjallisuuteen sopivia jännitteitä ja ristiriitoja ihmisten ja asioiden välille...

Kaari Utrion tuotanto on muuten suhteellisen vaihtelevaa, eikä tämä ollut ihan hänen parhaimpia kirjojaan... Joten ihmiselle, joka ei ole vielä lukenut hänen teoksiaan, suosittelisin tietenkin todellakin tutustumaan niihin, mutta ehdottaisin kuitenkin aloittamaan jostain muusta. Ehkä, mielestäni hänen parhaimmista teoksistaan, kuten Yksisarvinen, Tuulihaukka tai Sunneva. Yksisarvinen on mielestäni hänen parhaimpia kirjojaan, ja olen lukenut sen kolmesti, sen sanotaan yleisestikin olevan Kaari Utrion kaunein rakkaustarina. Kyseinen saaga kertoo Euroopan synnystä ja ensimmäisestä ristiretkestä, sekä tietenkin rakkaudesta. Se on yksi parhaimmista lukemistani suomalaisista kirjoista, ja ainakin historiallisista rakkausromaaneista ihan ykkönen. 

Tälle kirjalle on melko vaikea antaa arvosanaa, mutta 3,5+/5, on melko kohdallaan.

Kaari Utrio: Pirita, Karjalan tytär (1972)
Kustantaja: Tammi
297 sivua. 

-peace & love, and respect to you all-

Kaari Utrio: Karjalan kruunu

Kaari Utrio on yksi lempikirjailijoistani hänen genrestään ja nyt minulla onkin ollut sellainen Utrio-putki, että olen viime viikkoina lukenut kolme hänen kirjaansa. Näitä ei mielestäni pitäisi kutsua pelkästään historiallisiksi rakkausromaaneiksi, vaikka rakkaus usein onkin kirjojen keskiössä, ihmisten kohtalot kuitenkin ovat toisinaan niin surkeita, että mennään melkein tragedian puolelle. Silti historia- ja yleissivistysnarkkarina pidän kovasti Utrion kirjoista, hän kun on kuitenkin historian maisteri - mitä kunnioitan suuresti - joten nippelitiedot ovat aina tiptop hänen teoksissaan. Tietysti se voi toisista kuullostaa jopa tylsältä (Whaat?! How is this possible!?), mutta kun koko kirja on hyvin ja hyvällä huumorilla kirjoitettu, tulevat nippelitiedot oikeastaan niin kuin huomaamatta kaupan päällisiksi... Aina välillä hauskan kohdan yllättäessä, saatan lukea sen ääneen miehelleni ja hän sanoi kerran Utrion olevan Karjalalaismaista huumoria, ja mielestäni se oli melkoisen hyvin kuvaavasti sanottu.

Karjalan kruunu on itsenäinen jatko-osa *Pirkkalan pyhille pihlajoille*, joista kirjoitinkin jo aiemmin. Pirkkalassa olivat pääosissa Tuomas Haukka ja hänen vaimonsa Barbara Catillina, ja nyt tässä Karjalan kruunussa pääsemmekin seuramaan heidän lastensa Halvastin, Ragvaldin ja Beatrixin, sekä hieman Kettilinkin elämää. Kirjan tapahtumat alkavat 1200-luvun lopusta, kun 12-vuotias Anna saapuu Hämeestä Turkuun, Halvastille naitettavaksi. Anna on saanut elää Hämeessä, kuin pellossa, hänen äitinsä sairastettua viime vuodet ja isänsä hummailtua vaan jalkavaimonsa kanssa. Vaikka Anna onkin ylhäistä sukua, ei kukaan kuitenkaan ole pitänyt huolta hänestä ja ns. opettanut naistentavoille, joten saapuessaan rikkaaseen Haukan taloon Anna on täysin häpeissään mitättömistä vaatteistaan ja taidoistaan. Anna on sen verran nuori vielä, ettei hänellä ole kummempaa omaa luontoa, ja tullessaan kahden vahvatahtoisen naisen, domina Barbaran ja hänen tyttärensä Beatrixin, eteen hän vain myötäilee heitä ilman omaa tahtoaan. Halvast ei kummemmin välittäisi Annaa naida, mutta Barbara Catillinan talossa määrää Barbara - Tuomas Haukan kuoltua - ja hänen sanansa on laki, vaikkei tuohon aikaan vielä kovin suopeasti katsottukaan vahvatahtoista naista perheen päänä, on Barbara kuitenkin ansainnut kunnioitetun maineensa, ja Halvastin on naitava pieni ja ruma Anna, koska naimakauppa on ns. edullinen Haukan talolle. 

Ragvald taas ei oikeasti edes ole Tuomaksen ja Barbaran lapsi, joten häntä on lapsesta asti ohjattu kirkollisiin hommiin. Hän ei itse edes usko Jumalaan, mutta on sitäkin halukkaampi kiipeämään yhteiskuntaluokassa mahdollisimman korkealle pallille. Kettil jää melko pienelle huomiolle tässä kirjassa, mutta sitten on vielä heidän sisarensa - tosin ei (onneksi) Ragvaldin verta oleva - Beatrix. Kaunis ja kaikkien kadehtima nainen, joka on lopen kyllästynyt avioliittoonsa, yli 35 vuotta vanhemman miehen kanssa ja kaipaa seikkailua. Muutenkin Beatrix on perin pohjin tylsistynyt ja kylmä nainen, joka ei välitä edes lapsistaan. Ja seikkailunsa hän tuleekin saamaan... Kun Ragvald palaa maailmalta opiskelemasta takaisin Turkuun, ja kohtaa perheensä ensimmäistä kertaa vuosiin, ei kaikki menekään niin kuin hän on rationaalisesti ajatellut. Sillä Beatrix viettelee Ragvaldin ja siitä heidän molempien alamäet alkavat, sillä tämä suhde on vievä heidät tuhoon... Beatrix nimittäin löytää keinon, kuinka hän voi kiristää Ragvaldin luokseen aina kun haluaa, eikä Ragvaldin lopulta auta muu kuin karata Halvastin matkaan ristiretkelle Karjalaan. Se tulee olemaan syntiensä kanssa yksin jäävän Beatrixin loppu...

Halvast on halajanut ristiretkelle jo vuosia, päästäkseen pois kotoa ja saadakseen ritarinarvon, sillä kauppiaaksi, jatkamaan Haukan kauppahuonetta, hänestä ei ole. Karjalasta Halvast löytääkin itselleen isännän, marski Tyrgils Knutssonin, jota hän seuraa aina Karjalasta Ruotsiin, ja vaimonsa Annan hän unohtaa vuosiksi Turkuun. Marskin kuoltua väkivaltaisesti vallananastuksen aikaan, menettää Halvast isäntänsä ja uskonsa. Hän katkeroituu kirkolle niin, että päättää muuttaa mahdollisimman kauas kirkon pitkälle ulottuvista kourista. Ristiretkeltä Karjalaan, hän on saanut sieltä palkkioksi myös tontin, jonne hän nyt päättää rakentaa oman mökkinsä, omilla säännöillään ja hänen mökkinsä tontillehan ei yksikään pappi tule astumaan... Matkalla Karjalaan Halvast oppii lopulta myös rakastamaan Annaa, varsinkin kun tämä vihdoinkin kantaa hänelle lasta. Annaa pitää itseäänkin käsitellä melkein, kuin lasta, sillä hän on hirmuisen arka ja pelkää suututtamasta ihmisiä. Tosin raskauden ja Halvastin rakkauden myötä, sekä oman kodin emännäksi päästyään, varsinkin kun paikalla ei ole muita naisia arvostelemassa hänen taitojaan, Annakin löytää sisältään hieman vahvuutta ja uskallusta olla oma itsensä, ja kasvaa niin naisena, kuin ihmisenäkin. 

Pakko sanoa, että yleensä pidän Utrion kirjoista enemmän, tämä oli jotenkin kuiva, ilman intohimoa. Vaikka pidinkin siitä, että kertoja vaihtui aina joka luvussa, jolloin vaihtelua tuli ilkeiden ja juonittelevien Beatrixin ja Ragvaldin pään sisälle pääsemisestä, jäi se kuitenkin vähän kuivahkohksi historiankuvaukseski, joka tosin myös oli mielenkiintoista luettavaa, mutta ei niin koukuttavaa, kuin yleensä... Jos tämä olisi ollut ensimmäinen lukemani Utrion kirja niin en olisi niitä varmastikaan näin paljon ahminut, kuin mitä nyt olen. Halvast-sarja kuitenkin jatkuu vielä kahdella ilmeisesti itsenäisellä teoksella; Katarinan taru ja Neidontanssi, ja vaikkei tämä Karjalan kruunu nyt niin sytyttänytkään, aion kuitenkin (ja tietenkin) lukea myös ne, sillä eihän tätä nyt keskenkään voi jättää ja ovathan ne kuitenkin yhden lempikirjailijani Kaari Utrion kirjoja, joten on vähän niin kuin myös pakko lukea ne. 

Arvosanaksi tälle annan 3/5.

Kaari Utrio: Karjalan kruunu

Kuuluu nk. Halvast-sarjaan.
Tammi, 1978.
296 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Satiirista romantiikka Austenilta (1811 & 1813)

Jane Austen - Järki & tunteet (Sense and Sensibility,1811), sekä Ylpeys & ennakkoluulo (Pride and Prejudice, 1813) 

Ostin kirpparilta joitakin kuukausia sitten eurolla tällaisen yhteisniteen, josta löytyi Jane Austenin molemmat kuuluisat kirjat; ensiteos Järki ja tunteet, sekä sitä seurannut Ylpeys ja ennakkoluulo. Nämä klassikot ovat ilmestyneet jo 1800-luvun alulla, mutta ovat edelleen maailmanlaajuisesti hyvin tunnettuja. Molemmat kirjat löytyivät ihan jo yleissivistyksenkin vuoksi TBR 100 +-listaltani, ja jos asuisimme jenkeissä, olisimme lukeneet nämä jo yläasteella. Tosin suurin osa erittäin tylsistyneenä ja hämmentyneenä, jolloin emme olisi saaneet näistä täysiä tehoja irti. Itse olen nyt 3kymmentä enkä tiedä silti kunnolla, että mitä sanoisin näistä, miten muotoilla mietteeni. Vaikeitahan näistä tekeekin juuri se, että ne on kirjoitettu yli kaksisataa vuotta sitten, jolloin tyyli ja maailma on ollut niin erilainen, että sitä on lähes vaikea käsittää. Tuntuu melkein, kuin olisin lukenut "postapokalyptista" historiaa...josta kuitenkin pidin, joten en ole matkalla haukkumaankaan näitä.

Koska suurin osa ihmisistä, jotka lukevat, katsovat leffoja tai sarjoja, ja näin ollen saattavat eksyä sellaisista kertoville blogisivustoille tietävät jo valmiiksi tarpeeksi kyseisistä opuksista, niin en ala niiden juonta nyt kummemmin kertomaan (mutta jos haluat tietää juonesta, chekkaa nämä linkit J & T ja Y & E). Kyseessä on kuitenkin kaksi erittäin tunnettua romanttisen satiirin klassikkoa menneeltä aikakaudelta, joista itse pidin. Tosin enemmän jälkimmäisestä, Ylpeys ja Ennakkoluulo. Mielestäni Austen oli kasvanut kirjailijana (sen mitä voi), ja minun oli helpompi päästä sisälle tähän hänen toiseen teokseensa. Vaikka sanoisin näiden kirjojen olevan sinäänsä suht raskasta luettavaa, niin Austenin tapa syventyä ihmisluonteen kiemuroihin on molemmissa osuvaa, varsinkin kun ankarat käyttäytymissäännöt rajoittivat niin paljon itseilmaisua. Se kaikki juuri tekeekin kirjoista niin kiinnostavia ja hauskoja. 

Sekä onhan tuon ajan naimakaupoista ja juonitteluista tietenkin aina hauska lukea! Sillä onhan sekin jo ihme, että kukaan ylipäätänsä on edes päässyt naimisiin! ...Ainakaan ilman suuria omaisuuksia. Miehen ja naisen oli niin vaikea päästä tutustumaan ja keskustelemaan kahden kesken, pientä hetkeä ehkä tanssiessaan tai kävelyllä lukuunottamatta tms. Esiliinat olivat aina paikalla ja jopa kirjeiden kirjoittaminen miehen ja naisen välillä oli säädytöntä! Tuolloin käyttäytyminen, hyvät tavat, että moraali ja kunnia olivat lähes ylikorostuneita. Hyvä, että säästä ja maisemista oli kohteliasta keskustella. Niinpä juoruilukin naamioitiin usein vain "hyväntahtoiseen" kuulumisten vaihtoon, ja oli hyvin tarkkaa, että kuka sai ottaa minkäkin puheenaiheen ensimmäiseksi esille. Naiset saattoivat opiskella vuosia, mutta heidän ei kuulunut käyttää tietojaan esim. eri asioiden tutkimiseen, eikä varsinkaan työskentelyyn. Opittuja tietoja käytettiin lähinnä mahdollisen tulevan kumppanin, ja myöhemmin kumppanin ja heidän vieraidensa viihdyttämiseen. Sen lisäksi naisen oli hyveellistä ja suuri kunnia pitää huolta taloudesta ja lastenkasvatuksesta, ja hyvässä perheessä siihen löytyikin avuksi keittäjää, piikaa, hovimestaria, kotiopettajaa ja lastenhoitajaa, tilan hoitajasta, sekä hänen alaisistaan nyt puhumattakaan. Varsinkin vanhempien naisten yleisimpänä sairautena olikin luultavasti heikot hermot, joita lepuuttaa päivät pitkät. LOL.

Kumpikaan kirjoista ei missään tapauksessa ollut huono, vaan aikakausi ja sen tavat, joihin kyseiset romaanit sijoittuvat, olivat niin erilaiset, että tuli tunne, että nykypäivänä me ihmiset pidämme itsestämme paljon melua. Pidämme itseämme niin suurina ja paljon enemmän korostettuina ja alleviivattuina, että on lähes vaikea käsittää sellaista maailmaa ja niin hillittyä käytöstä, millaista 1800-luvun, esikuva maassa Englannissa, yläluokka tai sinne pyrkivä keskiluokka, on tuolloin suosinut ja pitänyt sopivana. Tänä päivänä me emme suostuisi sellaiseen ja luultavasti pitäisimme sitä suurena ihmisoikeusloukkauksena! Löytyy hyviä ja huonoja puolia, molemmissa... aikakausissa ja kirjoissa. 

Kuva on Wikipediasta ja sen on piirtänyt Jane Austenin sisko Cassandra.

Joka tapauksessa, Jane Austenin kuollessa vain 37-vuotiaana, menetimme monta hyvää, vaikkakin osittain hyvinkin hämmentävää, satiirista, romanttista komediaa. Silti hän ehti kirjoittaa kahden yllämainitun lisäksi ainakin kolme, jo nimeltäänkin ennestään tuttua teosta, jotka varmasti lisään lukulistalle, kuten Kasvattitytön tarina (1814), Emma (1815) ja Viisasteleva sydän (1817). Ja kun ajattelee, että nämä kaikki hänen tunnetuimmat teoksensa julkaistiin vain kuuden vuoden sisällä, viimeisen kirjan ilmestyessä hänen kuolinvuonnaan 1817, niin se tuntuu uskomattomalta... Anyway, well done Jane!  

Pitää vielä itsekin katsoa ajatuksella nuo molemmat tunnetuimmat näistä opuksista tehdyt leffat, sillä kummastakin kirjasta on tehty paljon elokuvia ja sarjoja. Niiden kuuluisimpien leffojen trailerit voit kuitenkin chekata seuraavista linkeistä: Ang Leen, vuonna 1995, ohjaama Sense and Sensibility (IMDb:ssä 7,7/10) ja Joe Wrightin, 2005, ohjaama Pride and Prejudice (IMDb:ssä 7,8/10). 

Itse antaisin näille kirjoille arvosanaksi 3,5/5 (J & T) ja 4+/5 (Y & E).

Järki ja tunteet, Sense and Sensibility (1811)
Ensimmäinen painos ilmestyi suomeksi vasta v. 1952.
Suomentanut: Aune Brotherhus.
338 sivua.

Ylpeys ja ennakkoluulo, Pride and Prejudice (1813)
Ilmestyi ensi kerran Suomessa, jo vuonna 1922, tosin tämän kädessäni olevan kirjan suomennoksen ensi painos ilmestyi vasta v. 1947. 
Suomentanut: Sirkka-Liisa Norko-Turja.
328 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran [2006]

"Lucie kapinoi yläluokkaista kasvatustaan vastaan, Allu purkaa levottomuuttaan jalkapalloon ja merimieselämään, Eccu pelkää Pimeyden yliotetta ja hukuttaa surunsa viinaan, Cedi haluaa valkoisine käsinauhoineen näyttää oikealta sotilaalta. Levoton sukupolvi, jonka maailma tuhoutui mutaan ja taistelukaasuhöyryihin jo ennen, kuin heistä tuli aikuisia. Helsinki, jonka kasvukivut ovat myös heidän kasvukipujaan."
(Takakansi)

Mikä? 586 sivuinen Seven-pokkari 1920-luvun Suomesta, jossa oikeisto ja vasemmisto kiehuu yli. Sai Finlandia-palkinnon 2006.
Millainen? Raskasta luettavaa, vaikkakin ihan mielenkiintoinen. Selventää hyvin tuota aikaa, kun Suomi itsenäistyi ja oli vielä nuori maa, joka haki itseään.

Löysin tämän kirjan kirpparilta eurolla ja koska aihe oli sellainen, josta en tiennyt kovinkaan paljon, mutta josta jokaisen suomalaisen pitäisi ainakin jotain tietää, ostin sen. Alusta asti kirja oli suhteellisen raskasta luettavaa, jota en suosittele sellaisille ihmisille, jotka eivät oikeasti lue. Mutta teille jotka luette, niin jos aihe kiinnostaa, niin kannattaa (ehkä) lukea tämä kirja. Itse en oikein osaa sanoa kunnollista mielipidettä tästä kirjasta, tuntuu että pettäisin jonkun, ehkä Suomen tai jotain, jos sanon ääneen mielipiteeni, että tätä kirjaa en aio lukea toiste ja minusta se ei ollut kummoinen. Kun kuitenkin, se oli ihan perus hyvä tai ehkä paremminkin, se oli ihan ok. Tavallaan tämä oli ihan sujuvasti kirjoitettu, enkä oikein osaa kunnolla sanoa, että mistä en pitänyt. Sillä henkilöhahmot ja kuvaukset olivat hyviä, paikoitellen jopa erinomaisia ja ymmärrän kyllä miksi tämä on saanut Finlandia-palkinnon. Kuitenkin, jokin kaihersi, alusta asti...

Ehkä henkilöhahmoja, joihin mentiin syvälle oli liikaa tai ehkä minun olisi pitänyt tietää historiasta enemmän, vaikka en usko senkään vaikuttaneen. Kirja kyllä avasi ihan hyvin tuota aikaa, kun Suomi oli vasta itsenäistynyt ja haki itseään. Oikeisto ja vasemmisto olivat virittäytyneet äärimmilleen, eikä kultaista keskitietä meinannut löytyä millään. Tuosta ajasta ja Suomen synnystä halusinkin tietää enemmän ja sen sainkin, mutta... Henkilöhahmoja oli kuitenkin niin paljon, että välillä tuntui, niin kuin taustalla olisi kulkenut jokin toinenkin tarina. Tarina, jota ei kerrota minulle, mutta joka minun olisi pitänyt tietää. Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa, kun se on saanut Finlandia-palkinnon ja kaikkea, tuntuu että siitä olisi pakko pitää tai sitten olisi pidettävä suuta soukeammalla, ettei minua pidettäisi aivan pölvästinä. No niin tai näin, ei tästä ole kummempaa sanottavaa, perus kirja. Historian tuntemus ja asioiden ilmaiseminen, niin että tietämätönkin tajuaa oli kohdallaan, mutta ei siinä sen kummempaa, perus kirja.

Arvosanaksi tälle tuollaiset 3-/5.

Helsinki-filmi Oy on tuottanut tästä kirjasta myös elokuvan, jonka on ohjannut Peter Lindholm. Aion katsoa sen lähi päivinä ja kun olen katsonut sen, kirjoitan lisää tästä. Tästä on myös tehty kuusi osainen sarja ja jos löydän sen netistä, niin katson varmaan myös sen, koska aihe on kuitenkin kiinnostava. Tulee olemaan ihan mielenkiintoista verrata tätä kirjaa ja elokuvaa... Katsotaan mihin se johtaa.


Kjell Westö: Missä kerran kuljimme (Där vi eng gång gått)
Seven-pokkari 2006
586 sivua

-peace & love, and respect to you al-

Alaston naisenkuva HBO:lta: Girls!

Mikä: Girls tv-sarja, tällä hetkellä tullut 5 tuotantokautta, alkoi 04/2012.
Mistä: HBO:lta,  Suomessa sarjaa on näyttänyt kakkonen YLEltä.
Millainen: Draamakomedia. Jaksonpituus 30min. Tapahtumapaikkana New York. 
Mitä mieltä: IMDb:n arvosana oli 7,4 ja se pitää mielestäni melko hyvin kutinsa. Tämä sarja on räävitön, itsekäs, hauska, realistinen, utopistinen, ärsyttävä, kiinnostava, (itse)ironinen ja totisesti mieleen painuva. Ja vaikka voisi kuvitella, että räävitön ja huono olisivat sama asia, niin tässä sarjassa se tosiaan toimii!
Katso traileri: Girls season 1 trailer

Lena Dunham pisti osaavana naisena pyörät pyörimään ja on sen lisäksi, että näyttelee pääosaa kyseisessä sarjassa, myös kirjoittanut, ohjannut ja tuottanut sen. Suoraan sanottuna Girls kertoo fiksuista ja filmaattisista, sekä samaan aikaan typeristä, että itsekkäistä naisista, eli neljästä "normaalista" ystävyksestä ja kaikesta alastomuudesta iltapukuun. Girls on raaka kuvaus siitä mitä on olla parikymppinen nainen nykypäivänä ja varsinkin New Yorkissa.  

Itse olen seurannut Girlsiä sen alusta alkaen ja tällä hetkellä katson sitä HBO nordicilta. Itse en katso ns. "oikeaa" telkkaria, enkä edelleenkään halua tulla sidotuksi päiviin ja aikoihin, jotta voin katsoa jotakin... Joten minulle HBO Nordicit ja Netflixit ovat loistava vaihtoehto. Ne antavat vapauden katsoa mitä tahansa, milloin tahansa. Ja koska niitä voi kokeilla kuukauden ilmaiseksi, suosittelen ehdottomasti muillekin. Sen jälkeen, ne maksavat noin kympin verran kuussa ja koska Netflixin leffa- ja sarjavalikoima on kiitettävän laaja, minkä lisäksi parhaat sarjat tulevat HBO:lta ne ovat minusta ihan kannattava sijoitus. ...ja maksaisihan se teeveelupakin.

Girlsissä seurataan kirjailijaksi haaveilevan, pienistä pakkoneuroosesista kärsivän Hannahin sekoilua työpaikkojen ja poikaystävien kanssa. Sarjan edetessä Hannahin kolme ystävää tulevat lähes yhtä tärkeiksi sarjan hahmoiksi, kuin itse(ironinen) ja koominen Hannah. Näin saadaan lisää tarttumapintaa ja Girls näyttääkin kaikessa komeudessaan sen mitä on olla pari-kolmekymppinen nainen, joka on hieman hukassa itsensä tai omien halujensa, vartalonsa, rahan tai töiden ym. miljoonien asioiden suhteen. Sarjassa tämä tabu revitään auki ja levitellään katsojien nähtäväksi ja koettavaksi, sillä hieman sellaistahan se on nykypäivänä kaikkialla, kaikilla. Vaikka kyseinen sarja onkin paikoittain, jopa ärsyttävän feministinen, on se silti jokanaiselle samaistuttava ja toisinaan itkettävän hyvä ja hauska. Sillä tässä sarjassa niin naiset, kuin miehetkin, näyttävät tilanteesta riippuen, niin kauniilta, kuin rumiltakin, eli normaaleilta ihmisiltä. Girls on "hieman raaempi" versio 2000-luvun alun Sinkkuelämää sarjasta. Ja niistä molemmista pointsit HBO:lle!

 Shoshanna, Jessa, Hannah ja Marnie