Viikon 24 lainaus: "Jos naiset olisivat vallassa, olisi(ko) kaikki paremmin?!"

Tällä viikolla olen lukenut Jan Salmisen vuonna 2012 ilmestynyttä Äidinmaa-nimistä kirjaa. Kyseessä on kotimainen dystopia, jonka tapahtumat sijoittuvat noin 100 vuoden päähän nykypäivästä, maahan jossa naiset ovat ottaneet vallan ja miehet, eli koiraat ovat alistettu täysin. Koiraat toimivat orjina, ja suvunjatkamisesta huolehtivat hedelmöitysklinikat, tosin kyllä naiset käyttävät koiraita vielä satunnaisesti seksuaalisten halujensa tyydyttämiseen. Kuitenkin sen jälkeen, kun tarvittava siemenmäärä on kerätty talteen, eli noin 25-vuotiaana, koiraat alistetaan hormonihoidon avulla, joka tekee heidät haluttomiksi, "eläviksi kuolleiksi"... Toki varmuuden vuoksi heidät myös kastroidaan.

"Aviomiehesi kyvyttömyys johtaa, voi olla seurausta sinun kyvyttömyydestäsi alistua."

Tämän viikon lainaus kertoo siitä, kuinka naiset kohtelivat alempiarvoisia koiraita tuossa pelottavassa tulevaisuuden isän... ei kun Äidinmaassamme.

   "Tietä pitkin lähestyi hahmoja, määrätietoisia juoksijoita. Vahdin kenkä rouhaisi hiekkaa, kun hän liikahti lähemmäs.
   "Käännytäänpä sitten."
   Laskimme katseemme. -- Lenkkeilijät pysähtyivät etäämpänä venyttelemään. Minä kuulin heidän puuskutuksensa. Jos olisimme katsoneet heitä läheltä - heidän supistuvia ja taas laajenevia sieraimiaan, heidän raotettuja, huohottavia suitaan ja hikipisaroita, jotka valuivat ohimoilta poskille, kaulalle ja rintojen väliin, heidän jännitettyjä pohkeitaan, pakaroitaan ja käsivarsiaan - mitä me olisimme ajatelleet? Vääriä asioita. Hyökkääviä asioita. Miehen ajatuksia.
   Railo oli kääntänyt selkänsä, kuten minä. -- Hänen käsivartensa lihakset nykivät. Katse oli aivan lyhyt. Hän käänsi päätään, vilkaisi kerran sivulleen ja laski sitten päänsä uudelleen. Vahti huusi "poika", eikä Railo tiennyt, ettei kaikkiin kutsuihin ollut syytä vastata. 
   Toivoin, ettei hän menisi. -- Mutta Railolle hetki oli toisenlainen, täynnä saavuttamattomien asioiden kipua.

   "Hei poika. Tulehan tänne. Tytöt haluavat, että esittäydyt", vahti hihkaisi. Hänen äänensä oli ystävällinen, mutta ohut. Kaikki valheet saivat äänen kuulostamaan ohuelta. Railo ei ymmärtänyt sitä vielä.
   Vahti pyysi Railoa laskemaan housunsa. "Ole nyt reipas poika. Näytä tytöille, mitä sinulla siellä on. Haluathan sinä sitä itsekin. --
   Railo mumisi jotain, mistä en saanut selvää.
   "Minäpä autan", vahti sanoi.
   Vetoketju rahisi, kun Railon housut avattiin. Naiset purskahtivat nauruun, ja nyt Railokin hörähti, niin kuin käynnissä olisi ollut yhteinen, hilpeä iltapäiväleikki. Hän kuullosti pieneltä ja hämmentyneeltä pojalta, juuri sellaiselta kuin oli.
   "Melkoinen karvapehko", eräs lenkkeilijä sanoi. "Ei taida pahemmin ajella alapäätään. Katsokaa, kuinka se aivan kimeltelee hiestä."
   "Ja mikä lemu tuosta mättäästä nousee", toinen nainen sanoi. Kuulin inhon ja huvittuneisuuden hänen äänessään.
   "Sen raiskain on groteskin kookas. Ei pieni ja solakka niin kuin nuorilla pojilla pitäisi olla." -- Railo liikahti, mutta vahti keskeytti hänet. "Anna sepalluksen olla auki. Älä sinä poikakulta välitä meidän puheistamme. Me vitsailemme vain. Kaunis poika sinä olet."
   Hän seisoi paikoillaan liikkumattomana ja sanattomana ja antoi naisten pilkallisten katseiden polttaa.                                                                                                                           
   "Tekisikö sinun mieli?" vahti sanoi. "Haluaisitko katsella tyttöjä vähän?"
   Railo ei vastannut.
   "Ei sinulla ole mitään syytä nolostua. Etkö tahtoisi katsoa heitä?"
   Railo mutisi vaimeasti.
   "Puhu ääneen, poika."
   "Sanoin, ettei sellainen ole sallittua", Railo toisti.
   "No nyt on poikkeustilanne", vahti sanoi. "Täällä ei ole muita näkemässä kuin me, emmekä me kerro kenellekään. Vai mitä, tytöt?"
   "Ei tietenkään."
   "Anna mennä vain", vahti maanitteli. "Katso heitä. Ajattele heidän sääriään ja huuliaan ja rintojaan. Eikö se kutkutakin vähän?"
   Railo epäröi. Tiesin, että antiandrogeenit veivät halut, mutta Railo oli vielä nuori poika, eivätkä lääkeaineet kyenneet täysin tukahduttamaan hänen kehonsa tarpeita ja toiveita.

   "Ajattele heidän kosteita pillujaan."
   Muut naiset hätkähtivät hieman vanhan vahdin karkeaa kielenkäyttöä.
   "Hyvä poika, noin juuri. Juuri noin. Katsokaapa tytöt tätä."
   En nähnyt, mitä tapahtui. En halunnut nähdä. Naiset ähkäisivät. Vahti hohotti. Hänen naurunsa oli lämmin, ja minä vihasin sen sydämellisyyttä, siihen kovettunutta valhetta.
   Oli mahdoton sanoa, mikä äänistä kuului ensimmäisenä. 
   Sähköinen rätinä, niin kuin jää murtuisi hyvin noeasti.
   Railon kiljunta.
   Tai sittenkin vahdin huuto hampaiden läpi: "Etkö saa pidettyä itseäsi kurissa, etkö? Ei tarvita kuin pieni mielikuva, ja sieltä ne koiraanhimot työntyvät." --
   Rätinä loppui, mutta Railon valitus jatkui. Ulosteen ja virtsan löyhkä peitti alleen muut hajut. "Nämä eivät ole kiimassa piehtaroivia navettaeläimiä parempia."

   Visuaalinen seksuaalinen hyökkäys. Siihen rikokseen Railon väitettiin syyllistyneen, jos joku vahtien esinaisista esittäisi kysymyksiä Railon huonosta kunnosta. Hän oli katsonut kielletyllä tavalla. Toiseksi syytekohdaksi tuli tuolloin aina rikollinen kuvittelu. Oikeudenkäyntiä ei tarvittu. Todisteeksi miehen rikoksesta kävi naisen sana." 
                                                                     Rudolf Schlichter: "Untitled" (dominatrix) 1930

Tämä tarina on karu esimerkki siitä, kun valta nousee päähän ja ihmisistä tehdään niin kutsutusti karjaa... Sillä naiset kohtelivat miehiä aivan kuin Hitleri juutalaisia. Kyllähän sen jokainen tietää, että kaikenlainen fundamentalismi on aina tie turmioon, niin kuin tässäkin tarinassa käy... Mielestäni TASA-ARVO kaikkien välillä on avain mahdollisuuksiin maailmassa, tavoittelun arvoinen asia.

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi

Käsissäni on uusin Harry Potter, ja totaalisena HP-fanina vallan tärisen innosta. Siis uusi Potteri, voi hyvä luoja! Tälla kertaa kyseessä ei ole muutenkaan aivan "normaali" kirja, sillä tämä - Harry Potter ja kirottu lapsi (Oi mikä nimikin!) - on kirjoitettu näytelmän muotoon... Kyllä, tämä on oikeasti näytelmäkäsikirjoitus, jonka Rowling on luonut yhdessä John Tiffanyn ja Jack Thornen kanssa. Thorne sitten kirjoitti tämän näytelmäksi, jonka ensi-iltaa vietettiin Lontoon West Endissä 30.7.2016, ja voi kun olisin saanut olla paikalla! Mutta liput myytiin loppuun jo vuotta aiemmin, muutamissa minuuteissa, kun 120 000 HP-fania tavoitteli lippuja itselleen. Seuraavana päivänä sitten tämä kirjakin ilmestyi markkinoille, ja nyt sitäkin on myyty jo useita kymmeniä miljoonia kappaleita eri kielillä ja eiköhän näytelmän oikeudetkin ala myös pian levitä maailmalle. Joten nyt silmät tarkkana, sillä uskon ja toivon, että vuoden parin sisällä tätä voidaan näyttää myös suomessakin. Ja jos jotain voin luvata, niin sen, että olen kyllä salamana siellä! ...Nyt kun tätä Potteria mietin, niin koskakohan tästä tehdään myös leffa, entä tuleekohan Daniel, Emma, sekä Rupert näyttelemään Harrya, Hermionea ja Ronia vanhempina, niin kuin Kuoleman varjelusten lopussa..?? Intresting thoughts!

"Kahdeksas tarina. Yhdeksäntoista vuotta myöhemmin. 
Harry Potterilla ei ole koskaan ollut helppoa, ja vaikeuksia riittää nytkin kun hän on taikaministeriön ylityöllistetty virkamies, aviomies ja kolmen kouluikäisen lapsen isä. Samaan aikaan kun Harry kamppailee esiin pyrkivän menneisyytensä kanssa, hänen nuorin poikansa Albus joutuu ottamaan vastuksekseen suvun henkisen perinnön taakan. Menneisyyden ja nykyisyyden sulautuessa pahaenteisesti yhteen sekä isä että poika oppivat ikävän totuuden: toisinaan pimeys nousee odottamattomista paikoista."
(Takakansi)

Pakko sanoa, että tämä oli ensimmäinen näytelmäkirjoitus, jonka muistan lukeneeni, joten se vaati aluksi hieman  totuttelua... Mutta onneksi todellisena Potteri-fanina osasin luoda mielikuvituksesta ja muistista aina oikeanlaisen ympäristön, sillä kirjassahan ei mitenkään liiemmilti paikkoja kuvailla. Aina alun pienen maininnan jälkeen siitä, että missä ollaan, tarinaa kannatteleekin täysin eri ihmisten puheenvuorot, niin kuin käsikirjoituksissa yleensä kai tapana onkin, ellei toisinaan muutamin sanoin, joitakin asentoja, ilmeitä tai mielialoja sitten kuvata. Ja aluksi se tuottikin lievää hämmennystä ja jopa ärsyyntymistä, sillä kaipaukseni Tylypahkaan ja sen maisemiin oli niin suuri, jonka voitte varmaan ymmärtääkin, että vähempi tuntui pettymyksenä. Ja jos en olisi lukenut HP-kirjoja ja nähnyt kyseisiä leffoja ainakin kymmeniä kertoja, olisin ollut välillä pihalla kuin lumiukko! Joten ikävä kyllä tätä kirjaa ei välttämättä kannata lukea ilman Potteri-tietämystä, sillä itse ainakin uskoisin, että silloin tästä ei saisi täysiä tehoja irti, jos sitten mitään tehoja muutenkaan, sillä tämä vaatii mielikuvitusta ja sen, että osaa hahmottaa tapahtumat aina oikeaan paikkaan...

SCORPIUS: Eniten maailmassa toivoin, että pääsen Tylypahkaan ja saan kaverin, jonka kanssa aiheuttaa sekasortoa. Sellaisen kuin Harry Potter. Ja sitten sain hänen poikansa. Ihan mielettömän hyvä tuuri. ALBUS: Enhän minä ole sellainen kuin isäni. SCORPIUS: Sinä olet parempi. Sinä olet paras ystäväni, Albus. Ja sekasortoa on nyt viimeisen päälle. Mikä on mahtavaa, se vain että - pakko on sanoa - uskallan myöntää - että olen pikkuhiukan - ihan pikkuhiukan peloissani.  ALBUS katsoo SCORPIUSTA ja hymyilee. ALBUS: Sinäkin olet minun paras ystäväni. Äläkä ole huolissasi - minulla on tästä hyvä aavistus.

Aluksi minulla olikin vielä paljon vaikeampaa tämän kirjan kanssa, sillä näytelmäkäsikirjoituksen lukeminen ei todellakaan ollut mikään ihan piece of cake. Olinkin jo melko varma etten voi antaa tälle arvosanaksi kuin maksimissaan 3+/5, josta tunsin suurta harmia, ja melkein, että pettäisin Potterin... Mutta pisteet nousivat lukiessa, sillä tarina oli kuitenkin ihan pirun hyvä... Juuri oikeanlainen Potteri-tarina, niin kuin voitte kuvitella! Juonesta en aio tällä kertaa kertoa yhtään mitään, sillä yksi pahimmista asioista mitä voi toiselle tehdä, on spoilata Harry Potterin juoni. Kokemuksesta tiedän. Sillä itselleni kävi aikoinaan niin, että kun odottelin HP ja puoliverinen prinssi kirjan suomennosta, ihan into pinkeenä, viimisiä päiviä vietiin, niin eräs silloinen luokkakaveri, joka ei edes lukenut Pottereita. tuli ja sanoi, että oli kuullut kaveriltaan, että se niiden rehtori kuulemma kuolee siinä lopussa. AAARGH! Voiko pahempaa toiselle tehdä? Voin sanoa, että silloin olisi tehnyt mieli tinttaista kyseistä luokkatoveria nokkaan ja juosta itkien kotiin... Mitä en tosin tehnyt, sillä olinhan kuitenkin jo 2kymmentä, joten annoin "sivistyneesti" vain savun nousta korvista. Mutta vielä kymmenenkin vuoden päästä muistelen katkerasti tapahtunutta, sillä Harry Potterista ei sovi laskea leikkiä, se on vakava asia.

No lopulta, kun tämän kirjan kirjoitustyyliin sitten tottui ja otti sen oman mielikuvituksen oikein ahkeraan käyttöön, niin lukeminenkin alkoi sujua... Vaikka onkin kyllä pakko myöntää, että olisin todella kaivannut takaisin Tylypahkaan, siis todella kaivannut kerrontaa Tylypahkasta ja muustakin ympäristöstä, joka nyt jäi vain muutaman lauseen varaan... Voi olla, että vikaa löytyy minustakin, mutta kyllä se pisteitä rajoitti, että kerronta jäi niin vähäiseksi, sillä voi luoja mikä kirja tämä olisikaan saattanut olla, jos kerronta olisi ollut ns. normaali. Mutta koska se on uusin Potteri, jossa on kaikenlisäksi toimiva juoni, sitä ottaa kaiken vastaan minkä vain saa, ja mielummin palaa hetkeksi mielessään Tylypahkaan ystävien keskelle kuin ei lainkaan. Ja juuri ystävien vuoksi tämä sopii myös mainiosti luettavaksi myös BFF-lukuhaasteeseenkin, jossa on tarkoituksena lukea kirjoja joiden yhtenä kantavana tekijänä on ystävyys. Ja, niin kuin Pottereissa ylipäätänsä, niin tässäkin kirjassa ystävyys oli juuri yksi tärkeimmistä ja keskeisimmistä asioista. Minkä takia ongelmiin jouduttiin, mutta myös miksi niistä selvittiin...

Kuva näytelmästä, tässä luultavasti ollaankin Tylyahossa. Kuva ilmaisten kuvien sivuilta, pinterest.fi

Arvosanaa ei todellakaan ole mitenkään helppo antaa, sillä Potteri-faninahan haluaisin tietenkin antaa ainakin 5+ jo ihan pelkästään siitä, että uusi Potteri on ylipäätänsä ilmestynyt... Mutta vakavasti otettuna, joudun sitä hieman tiputtamaan, ja annankin arvosanaksi tasan 4/5.

J.K. Rowling, Jack Thorne & John Tiffany: Harry Potter ja kirottu lapsi (2016)
Alkuperäisnimi: Harry Potter and cursed child
Kustantanut: Tammi
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Itselleni: Arvostelukappale
432 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Kaari Utrio: Pirita, Karjalan tytär

Erään orjattaren tarina vallankumouksen alla kuohuvasta Novgorodista 1470-luvulla.

Minulla on ollut tässä pieni Kaari Utrio putki takana, joista viimeisimmäksi luin tämän orjattaren, Pirita, Karjalan tyttären tarinan. Tällä kertaa olemme suureksi mielenkiinnoksi 1470-luvulla Venäjällä, ja pääsemme seuraamaan kuinka, suuriruhtinas Ivan Vasiljevitsh Moskovasta, lannistaa itsenäisen, mutta silti Venäjälle kuuluvan Novgorodin lopullisesti valtansa alle. Tämä tarinan osuus onkin erittäin mielenkiintoista, hyvin kirjoitettua historiallista luettavaa. Pirita on latinalaisen luopiomunkin ja aatelisneidon kielletyn rakkauden hedelmä, jonka vanhemmat kuolevat hänen ollessaan vielä lapsi. Sen jälkeen ystävälliset kauppiaat ottivat hänet matkaansa, kotoa Karjalasta ja myivät lopulta seitsemän vuotiaan Piritan Novgorodissa, pikkuorjaksi Avraamovien taloon... Ja koska Pirita on orja, eivät häntä kosketa aivan samat säännöt, kuin vapaita ihmisiä. Siksi Piritan käsitykset mm. uskonnosta, synnistä, velvoitteista yms. erityisesti tuohon aikaan (ja mikseivät edelleenkin) tärkeinä pidetyistä asioista, ovatkin hieman poikkeavat, varsinkin sen ajan naiselle. Sillä ne koostuivat Isä Henrikin latinalaisista opeista, talon ortodoksisista tavoista, sekä keittiöorja Darjan vanhoista uskomuksista. Pirita ei myöskään ole kovin uskonnollinen, sillä laki ei velvoita orjaa käymään kirkossa, niin kuin vapaan naisen. Pirita onkin siis monessa mielessä, juuri sopiva päähenkilö kertomaan tätä tarinaa...

[KIRJAN JUONI] Aluksi Pirita häärii talon tyttären, Eudoxian piikana. Mutta Eudoxia on syntinen nainen, jolla on suhde, ja tästä kostoksi hänen perheensä päättää naittaa hänet erittäin vanhalle ja hurskaalle miehelle Lev Kolyvanoville. Toimitellessaan Eudoxian asioita kaupungilla, Pirita kasvaa tytöstä neidoksi, ja samaan aikaan hän näkee ja hämmästelee vallankumouksen alla kuohuvaa Novgorodia, sekä tutustuu Mustan rahvaan Borikseen. Lopulta Eudoxia päättää murhata isänsä päästäkseen eroon ikävästä naimakaupasta, mutta talon uusi isäntä, Eudoxian veli, Afim Avraamov, naittaa hänet silti, koska näin hän pääsee kätevästi eroon ikävästä sisarestaan. Pian Afim huomaa myös jo neidoksi kasvaneen Piritan ja ottaa tämän vuoteeseensa. Pikkuhiljaa Piritasta tuleekin talon epävirallinen emäntä, kun hän alistuu Afimin sänkyyn ja kaikkeen... Piritan ajatusmaailmassa, häntä eivät kosketa asiat, joita parhaillaan tapahtuu ympäri Novgorodia, hän ajattelee, että hänen tärkeimpänä tehtävään on vain selvitä hengissä ja toteuttaa isäntänsä toiveet. Sillä eihän orjalla ole vapaata tahtoa, eihän orjaa kosketa samat säännöt, kuin muita. Tällaisesta ajattelutavasta Mustan rahvaan Boris usein moittiikin Piritaa. Mutta Pirita saa nauttia kuitenkin suhteellisen hyvistä oloista Afimin sängynlämmittäjänä, kunnes tämä menee naimisiin korskean ja määräilevän Natalian kanssa, joka on päättänyt päästä eroon Piritasta. Samaan aikaan Afim sekaantuu myös nk. latinalaispuolueen asioihin, kun huumaavan hurmaava, Novgorodin kuningattareksi kutsuttu, Marfa Boretskaja kietoo hänet (ja muutkin kaupungin korkea arvoiset miehet) pikkurillinsä ympärille. Tätä Afim saa katua lopun elämäänsä... 

Kaupungilla kulkiessaan Pirita on nähnyt muutaman kerran Borista ja suhteen seurauksena hän tulee raskaaksi. Samaan aikaan, talon uusi emäntä, Natalia, odottaa isänälle lasta, joten Pirita päättää valehdella, että hänenkin lapsestaan tulisi Afim Avraamovin perillinen. Sillä mitä Mustan rahvaan Boriksella olisi tarjota hänen lapselleen... ei mitään. Vuosien vieriessä, Pirita ja Nataliakin alkavat ystävystyä, sillä heillä on yhteinen vihollinen, Marfa Boretskaja, joka on vievä koko perheen tuhoon. Afimin sotkeutuessa yhtä syvemmälle latinalaispuolueen asioihin ja koko ajan siitä lisää ahdistuneena hän muuttuu pikkuhiljaa ärtyneeksi juopoksi, jonka nyrkkiä naiset saavat alituiseen varoa. Tuohon aikaan nk. kotikurin jakaminen oli vielä sallittua, ja mies sai läimiä naista menemään mielensä mukaan... Novgorodin mellakoiden vain yltyessä, joista yksi koitui lopulta Nataliankin kohtaloksi, hänen talloutuessa ihmismassaan, alkaa Piritakin miettiä ympäristöään. Ja kun suuriruhtinas sitten lopulta tulee ja pistää Novgorodin matalaksi, ja vie tältä itsenäisyyden päättää asioistaan, joutuvat kaikki latinalaispuolueen kannattajat tulilinjalle. Yhtäkkiä Novgorodin kauneinta naista, Marfaa poikineen ollaankin viemässä teloitettavaksi ja kaikkien heidän kannattajiensa omaisuus takavarikoitu. Koko Avraamovien perhe joutuu lähtemään pakomatkalle kohti ankaraa Karjalan Lappia... Josta jokainen on löytävä kohtalonsa.

[MINUN MIETTEENI] Kirjassa kuvattiin ihan pirun hyvin ja niin elävästi, tuolloisen Novgorodin tapahtumia ja vallankumousta, että tuntui todella tietävänsä, että millaista siellä oli olla paikan päällä! Oli hienoa, että päähenkilö oli orjanainen, jonka omia toimia ei rajoittanut sääty, jolla oli suhde Mustan rahvaan Borisin kanssa, sekä pääsy näkemään ylempien toimia Avraamovien talossa. Nainen, jolla oli näkymätön pääsy kaikkialle, hänen toimittellessa kaikenlaisia asioita ylemmilleen ympäri Novgorodia, kuten hakemassa myrkkyä tai vahtimassa ovia yms. Hänen alistuessa kaikkeen mitä eteen tulee, kuitenkaan alistumatta. Afimin sekaantuessa yhä syvemmälle latinalaispuolueen toimiin, muuten ortodoksisessa Novgorodissa, sekä suhde Marfaan, ja kaikki se katuminen, mutta taas lankeaminen, toi sellaisia hyviä kirjallisuuteen sopivia jännitteitä ja ristiriitoja ihmisten ja asioiden välille...

Kaari Utrion tuotanto on muuten suhteellisen vaihtelevaa, eikä tämä ollut ihan hänen parhaimpia kirjojaan... Joten ihmiselle, joka ei ole vielä lukenut hänen teoksiaan, suosittelisin tietenkin todellakin tutustumaan niihin, mutta ehdottaisin kuitenkin aloittamaan jostain muusta. Ehkä, mielestäni hänen parhaimmista teoksistaan, kuten Yksisarvinen, Tuulihaukka tai Sunneva. Yksisarvinen on mielestäni hänen parhaimpia kirjojaan, ja olen lukenut sen kolmesti, sen sanotaan yleisestikin olevan Kaari Utrion kaunein rakkaustarina. Kyseinen saaga kertoo Euroopan synnystä ja ensimmäisestä ristiretkestä, sekä tietenkin rakkaudesta. Se on yksi parhaimmista lukemistani suomalaisista kirjoista, ja ainakin historiallisista rakkausromaaneista ihan ykkönen. 

Tälle kirjalle on melko vaikea antaa arvosanaa, mutta 3,5+/5, on melko kohdallaan.

Kaari Utrio: Pirita, Karjalan tytär (1972)
Kustantaja: Tammi
297 sivua. 

-peace & love, and respect to you all-

Lars Kepler: Vainooja

Nyt olen palannut taas takaisin ruotsalaisten dekkareiden pariin... Ensimmäisenä nappasin käteeni Lars Keplerin Vainoojan, vuodelta 2014. Lars Keplerin nimen takaa löytyy ruotsalainen pariskunta, nimeltä Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril, ja varmaankin tuo Coelhon nimi on aiheuttanut melkoisen kohun aikanaan, sen tultua julki.

"Poliisille lähetetään linkki Youtube-videoon, jolla esiintyy salaa kuvattu nainen. Seuraavana päivänä aviomies löytää hänet raa'asti murhattuna. Sitten saapuu toinen video. Tapausta ryhtyy tutkimaan kuolleeksi uskotun Joona Linnan tilalle tullut komisario Margot Silverman. Hän on varma, että aviomies on nähnyt rikospaikalla jotakin. Paha sokkitila estää kuitenkin miehen puhuttamisen, ja apuun kutsutaan hypnotisoija Erik Maria Bark. Se, mitä transsiin vaivutettu mies paljastaa, saa kuitenkin Erikin mielenrauhan järkkymään. Kaiken takana saattaa olla hänen uransa pahin virhe. Virhe, jonka tunnustaminen maksaa hänelle kaiken."
(Takakansi)

Tukholman lähiöissä hiippailee sarjamurhaaja, joka vainoaa uhrejaan ja kuvaa heitä salaa ikkunan takaa. Sitten kun hän on valmis toimimaan, hän lähettää videon poliisille samalla, kun painelee itse uhrinsa kotiin. Hänen tapansa murhata on erittäin brutaali, sillä hän tuhoaa heidän kasvonsa - heidät itsensä - kokonaan, ja kuoltuaan hän asettelee heidät sopivaan asentoon. Etsivät Margot Silverman ja Adam Youssef metsästävät murhaajaa läpi orgioiden, kirkkojen ja polleluolien. Apunaan heillä on psykiatri Erik Maria Bark ja "kuolleista palannut" Joona Linna. Suomalaissyntyinen Joona Linna on jo ennestään tuttu Keplerin kirjoista. Hän oli aiemmin - hyvästä syystä - joutunut lavastamaan kuolemansa, mutta voi nyt viimein asian selvittyä palata turvallisesti takaisin maisemiin. Saatuaan kuulla, että Joona on asunnoton ja huonossa kunnossa, Erik ottaa hänet luokseen asumaan, sillä he olivat ystäviä jo ennen Joonan katoamista. Nykyinen Joona Linna on kuitenkin kuin vain haamu entisestä miehestä, eivätkä kaikki suhtaudu yhtä suopeasti hänen paluuseensa, onneksi hänellä on kuitenkin vielä ystäviä poliisissa ja Margot antaa hänen auttaa heitä epävirallisesti. 

Erik taas on erikoistunut hypnotisointiin ja toiminut poliisin apuna aiemminkin. Yhdeksän vuotta aiemmin oli tapahtunut samantyylinen murha, josta tuolloin tuomittiin heroinistipappi Rocky Kyrklund, joka ei koskaan myöntänyt - eikä sen puoleen kiistänytkään - tekoaan. Sillä pakomatkalla ollessaan hän joutui autokolariin ja sai vakavan aivovamman, joka on suuresti vaikuttanut hänen muistiinsa. Silloin yhdeksän vuotta aiemmin, Erik teki päätöksen, joka pohjautui enemmän hänen tunteisiinsa, kuin faktoihin, ja joka oli viiminen niitti siihen, että Rocky tuomittiin murhasta. Mutta nyt alkaakin vaikuttaa siltä, että Rocky voisikin olla syytön ja jos kyseisen hoitovirhe tulisi julki, Erik voisi menettää työpaikkansa ja arvotetun asemansa. Rockyn muisti ei kuitenkaan toimi kunnolla, joten hän uskoo olevansa suhteellisen turvassa. Varsinkin, kun Rockyn hypnoosissa kertomat muistot - joiden ei pitäisi mennä sekaisin unien kanssa - vaikuttavat niin sekavilta ja hirveiltä, että niiden uskoo juontavan juurensa painajaisista. Mutta pian Erik saa huomata, että murhaajan uhrit ovat hänelle tuttuja naisia... Heroinistipappi Rocky puhuu aina likaisesta saarnaajasta, jota Erik ja Joona lähtevät jäljittämään mitä hämärimmistä paikoista.

Hypnoosista oli kiinnostava lukea lisää, sillä se on kuitenkin sellainen hoitomenetelmä, joka kiinnostaa kaikkia ja josta en liiaksi tiedä. Muuten tämä oli sellainen peruskova dekkari, tosin loppu lässähti mielestäni hieman liikaa, niin kuin dekkareilla on toisinaan tapana tehdä. Mielestäni syitä ja seurauksia olisi voitu miettiä ja kertoa hieman enemmän tai ne olisivat voineet olla hiukkasen paremmat. Mutta kyllä tämän nyt tietenkin ainakin sen kerran lukee, sillä ilman lopun pientä lässähdystä kirja oli todella hyvä. Tosin en voi vielä varmaksi sanoa, että jätänkö kirjan hyllyyn vai pistänkö kiertoon. Olen lukenut Lars Kepleriltä aiemmin Nukkumatti nimisen kirjan, jonka perusteella luin tämänkin, ja aion lukea myös muutkin Keplerin dekkarit, että ei tämä ainakaan päässyt lannistamaan sitä fiilistä. Ja koska Nukkumatti löytyy hyllystä, niin en usko, että viitsin tästäkään luopua... Ruotsista on muutenkin virrannut viime vuosina ihan pirun kovia dekkareita, ja voisinkin melkein väittää Ruotsin olevan yksi johtavista dekkari-maista. Ruotsalaisilla on siis aivan sairas mielikuvitus! 

INFO-ISKU! Kirjan alussa oli hyvä info-isku... "Sana "stalker" tunnetaan jo 1700-luvun alusta. Alun alkaen se tarkoitti kulkuria tai metsästäjää. Nykyään stalkkeri on ihminen jolla on voimakas vainoamisen tarve, sairaalloinen pakkomielle varjostaa toista ihmistä. Lähes kymmenen prosenttia väestöstä on joskus elämässään joutunut jonkinlaisen stalkkauksen kohteeksi." Ajattelin, että kyseinen teksti olisi Wikipediasta, joten menin sinne lukemaan lisää stalkkauksesta, ja sain tietää, että vainoaminen on ollut Suomessa rikos vasta vuoden 2014 alusta. Intersting!

Mitä muut kirjabloggaritoverit ovat tästä kirjasta kirjoittaneet: Rakkaudesta kirjoihin blogin Annika ja Kirjasähkökäyrän Mai Laakso.

Lars Kepler: Vainooja, 2015
Alkuperäisteos: Stalker, 2014
Kustantaja: Tammi, yhteistyössä Bonnier Books Finland (Bon-pokkarit)
617 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Kaari Utrio: Karjalan kruunu

Kaari Utrio on yksi lempikirjailijoistani hänen genrestään ja nyt minulla onkin ollut sellainen Utrio-putki, että olen viime viikkoina lukenut kolme hänen kirjaansa. Näitä ei mielestäni pitäisi kutsua pelkästään historiallisiksi rakkausromaaneiksi, vaikka rakkaus usein onkin kirjojen keskiössä, ihmisten kohtalot kuitenkin ovat toisinaan niin surkeita, että mennään melkein tragedian puolelle. Silti historia- ja yleissivistysnarkkarina pidän kovasti Utrion kirjoista, hän kun on kuitenkin historian maisteri - mitä kunnioitan suuresti - joten nippelitiedot ovat aina tiptop hänen teoksissaan. Tietysti se voi toisista kuullostaa jopa tylsältä (Whaat?! How is this possible!?), mutta kun koko kirja on hyvin ja hyvällä huumorilla kirjoitettu, tulevat nippelitiedot oikeastaan niin kuin huomaamatta kaupan päällisiksi... Aina välillä hauskan kohdan yllättäessä, saatan lukea sen ääneen miehelleni ja hän sanoi kerran Utrion olevan Karjalalaismaista huumoria, ja mielestäni se oli melkoisen hyvin kuvaavasti sanottu.

Karjalan kruunu on itsenäinen jatko-osa *Pirkkalan pyhille pihlajoille*, joista kirjoitinkin jo aiemmin. Pirkkalassa olivat pääosissa Tuomas Haukka ja hänen vaimonsa Barbara Catillina, ja nyt tässä Karjalan kruunussa pääsemmekin seuramaan heidän lastensa Halvastin, Ragvaldin ja Beatrixin, sekä hieman Kettilinkin elämää. Kirjan tapahtumat alkavat 1200-luvun lopusta, kun 12-vuotias Anna saapuu Hämeestä Turkuun, Halvastille naitettavaksi. Anna on saanut elää Hämeessä, kuin pellossa, hänen äitinsä sairastettua viime vuodet ja isänsä hummailtua vaan jalkavaimonsa kanssa. Vaikka Anna onkin ylhäistä sukua, ei kukaan kuitenkaan ole pitänyt huolta hänestä ja ns. opettanut naistentavoille, joten saapuessaan rikkaaseen Haukan taloon Anna on täysin häpeissään mitättömistä vaatteistaan ja taidoistaan. Anna on sen verran nuori vielä, ettei hänellä ole kummempaa omaa luontoa, ja tullessaan kahden vahvatahtoisen naisen, domina Barbaran ja hänen tyttärensä Beatrixin, eteen hän vain myötäilee heitä ilman omaa tahtoaan. Halvast ei kummemmin välittäisi Annaa naida, mutta Barbara Catillinan talossa määrää Barbara - Tuomas Haukan kuoltua - ja hänen sanansa on laki, vaikkei tuohon aikaan vielä kovin suopeasti katsottukaan vahvatahtoista naista perheen päänä, on Barbara kuitenkin ansainnut kunnioitetun maineensa, ja Halvastin on naitava pieni ja ruma Anna, koska naimakauppa on ns. edullinen Haukan talolle. 

Ragvald taas ei oikeasti edes ole Tuomaksen ja Barbaran lapsi, joten häntä on lapsesta asti ohjattu kirkollisiin hommiin. Hän ei itse edes usko Jumalaan, mutta on sitäkin halukkaampi kiipeämään yhteiskuntaluokassa mahdollisimman korkealle pallille. Kettil jää melko pienelle huomiolle tässä kirjassa, mutta sitten on vielä heidän sisarensa - tosin ei (onneksi) Ragvaldin verta oleva - Beatrix. Kaunis ja kaikkien kadehtima nainen, joka on lopen kyllästynyt avioliittoonsa, yli 35 vuotta vanhemman miehen kanssa ja kaipaa seikkailua. Muutenkin Beatrix on perin pohjin tylsistynyt ja kylmä nainen, joka ei välitä edes lapsistaan. Ja seikkailunsa hän tuleekin saamaan... Kun Ragvald palaa maailmalta opiskelemasta takaisin Turkuun, ja kohtaa perheensä ensimmäistä kertaa vuosiin, ei kaikki menekään niin kuin hän on rationaalisesti ajatellut. Sillä Beatrix viettelee Ragvaldin ja siitä heidän molempien alamäet alkavat, sillä tämä suhde on vievä heidät tuhoon... Beatrix nimittäin löytää keinon, kuinka hän voi kiristää Ragvaldin luokseen aina kun haluaa, eikä Ragvaldin lopulta auta muu kuin karata Halvastin matkaan ristiretkelle Karjalaan. Se tulee olemaan syntiensä kanssa yksin jäävän Beatrixin loppu...

Halvast on halajanut ristiretkelle jo vuosia, päästäkseen pois kotoa ja saadakseen ritarinarvon, sillä kauppiaaksi, jatkamaan Haukan kauppahuonetta, hänestä ei ole. Karjalasta Halvast löytääkin itselleen isännän, marski Tyrgils Knutssonin, jota hän seuraa aina Karjalasta Ruotsiin, ja vaimonsa Annan hän unohtaa vuosiksi Turkuun. Marskin kuoltua väkivaltaisesti vallananastuksen aikaan, menettää Halvast isäntänsä ja uskonsa. Hän katkeroituu kirkolle niin, että päättää muuttaa mahdollisimman kauas kirkon pitkälle ulottuvista kourista. Ristiretkeltä Karjalaan, hän on saanut sieltä palkkioksi myös tontin, jonne hän nyt päättää rakentaa oman mökkinsä, omilla säännöillään ja hänen mökkinsä tontillehan ei yksikään pappi tule astumaan... Matkalla Karjalaan Halvast oppii lopulta myös rakastamaan Annaa, varsinkin kun tämä vihdoinkin kantaa hänelle lasta. Annaa pitää itseäänkin käsitellä melkein, kuin lasta, sillä hän on hirmuisen arka ja pelkää suututtamasta ihmisiä. Tosin raskauden ja Halvastin rakkauden myötä, sekä oman kodin emännäksi päästyään, varsinkin kun paikalla ei ole muita naisia arvostelemassa hänen taitojaan, Annakin löytää sisältään hieman vahvuutta ja uskallusta olla oma itsensä, ja kasvaa niin naisena, kuin ihmisenäkin. 

Pakko sanoa, että yleensä pidän Utrion kirjoista enemmän, tämä oli jotenkin kuiva, ilman intohimoa. Vaikka pidinkin siitä, että kertoja vaihtui aina joka luvussa, jolloin vaihtelua tuli ilkeiden ja juonittelevien Beatrixin ja Ragvaldin pään sisälle pääsemisestä, jäi se kuitenkin vähän kuivahkohksi historiankuvaukseski, joka tosin myös oli mielenkiintoista luettavaa, mutta ei niin koukuttavaa, kuin yleensä... Jos tämä olisi ollut ensimmäinen lukemani Utrion kirja niin en olisi niitä varmastikaan näin paljon ahminut, kuin mitä nyt olen. Halvast-sarja kuitenkin jatkuu vielä kahdella ilmeisesti itsenäisellä teoksella; Katarinan taru ja Neidontanssi, ja vaikkei tämä Karjalan kruunu nyt niin sytyttänytkään, aion kuitenkin (ja tietenkin) lukea myös ne, sillä eihän tätä nyt keskenkään voi jättää ja ovathan ne kuitenkin yhden lempikirjailijani Kaari Utrion kirjoja, joten on vähän niin kuin myös pakko lukea ne. 

Arvosanaksi tälle annan 3/5.

Kaari Utrio: Karjalan kruunu

Kuuluu nk. Halvast-sarjaan.
Tammi, 1978.
296 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Kaari Utrio: Pirkkalan pyhät pihlajat

Oijoijoi, nyt nappasinkin käteeni vallan mahtavan kirjan, sillä tämä Kaari Utrion Pirkkalan pyhät pihlajat kertoo ajasta jolloin kristinusko oli vasta leviämässä kylmään pohjolaan ja vanhat uskomukset, sekä Ukko Ylijumala hiljaa vaipuivat unholaan. Yleissivistysnarkkarina tuo aikakausi ja ylipäätänsä historia kiinnostavat minua suuresti. Joten hyvä etten vallan tärissyt innosta lukiessani tätä, nam nam yleissivistystä! Kaari Utrio on kuitenkin historian maisteri, joten nippelitiedot ja muut ovat aina kohdallaan hänen kirjoissaan. 

Tämä kirja on Halvast-sarjan ensimmäinen osa, vaikka kaikki sarjan osat ovatkin periaatteessa yksilöitä, jotka eivät vaadi aiempaa tietämystä. Kirjan alussa käydään hieman läpi aikaa 800-luvulta lähtien, jolloin me olimme vielä täysiä pakanoita, 1200-luvulle asti jolloin meidät oli erinäisin keinoin suostuteltu tai pakotettu kristinuskoon. Vaikka tämä tapahtuukin nopeasti, niin ei tylsästi, ja se luo meille hyvää pohjaa sille, mihin olemme matkalla tämän kirjan kanssa. Sillä kirjassa eletään juuri suurta siirtymävaihetta, ensmmäisen tai toisen sukupolven kristittyinä Suomessa. Seuraavat kohdat kirjan alusta avaavat minusta hyvin sitä maailmaa johon olemme nyt matkalla...

"Se oli vuosi 1000 keropäitten ajanlaskun mukaan, ja papit rupesivat villisti vaatimaan kastamista täysikasvuisilta uroiltakin, kun aikaisemmin olivat yleensä puhuneet vain naisille. [...] Olavi Trygvenpoika oli innokas kristitty ja voimallinen käännyttäjä: jos joku ei halunnut kastetta hyvällä ja pappien puheilla, hän antoi valella itsepäisen päälle kuumaa öljyä tai hakkautti kädet poikki. Sillä tavalla monia kastettiin, mutta useat rupesivat hermostumaan eivätkä pitäneet tällaisesta menosta. Olavi Trygvenpojan kuolemasta ihmiset ilostuivat paitsi papit, jotka rupesivat keskenään puhumaan, että Olavi oli ollut pyhä mies."
Sivut 12 ja 13.

SATTUMANVARAINEN INFO-ISKU! Pyhä Olavi oli minulle ja varmasti miljoonille muillekin jo ennestään tuttu pyhimys, sen ollessa kuitenkin ritareiden ja sotilaiden suojelupyhimyksen lisäksi, Norjan kansallispyhimys. Sen lisäksi löysin Suomestakin, ainakin Sastamalasta, yhden 500-vuotiaan Pyhän Olavin kirkon, yksinkertaisen, mutta kauniin kivikirkon, joka tuhopoltettiin vuonna 1997 ja on nyt jälleenrakennettu. 

"Mutta papit eivät lakanneet tulemasta, he olivat itsepäisiä, kuin muuttolinnut. He tulivat ja huusivat kristustansa, vaikka tiesivät joutuvansa juoksemaan uhrikarsikoissa kunnes heidän keuhkonsa repesivät. [...] Nuoret miehet toivat Hilliin minijöitä [...] jotka olivat kaikki kastettuja ja vaativat lapsensakin kastettaviksi. Pappeía ei voinut enää pitää sikojen ja lampaiden kanssa, sillä minijät ja kestit paheksuivat sellaista menoa. [...] Kerran tupaan päästyään papit ylpistyivät ja rupesivat määräilemään talon menoa ihan niin kuin oli osattu arvatakin. Vanhat miehet muuttivat tupiin ja aittoihin ja veivät uhrinsa Ukolle melkein salaa pyhien pihlajien alle. [...] Kymmenen kertaa kymmenen oli haudattu kalmistoon pyhien pihlajien alle. Yhä vielä haudoille vietiin ruokauhreja, mutta vainajat kuljetettiin pitkin kannasyietä papin ja ristiinnaulitunkuvan jäljessä kirkkoon haudattaviksi. 
Pyhät pihlajat jäivät."
Sivut 19 ja 22

Tämä kyseinen kirja on jaettu viiteen osioon, viiteen kertojaan, joiden silmien kautta pääsemme näkemään ja kokemaan 1200-luvun Suomen ja tietysti vähän muutakin maailmaa. Kirjan todellinen päähenkilö on Tuomas Haukka, jota pidetään Pirkkalan Hillin tulevana isäntänä. Mutta Tuomas on sydämessään kauppamies ja hänellä on suuri kaipuu maailmaan, päästä pelipaikoille, sinne missä tapahtuu. Hän ei ole koskaan halunnut isännäksi Hilliin, mutta mitä tehdä, kun muiden odotukset häneltä ovat niin suuret? Tuomas Haukan elämää ja hänen toiveidensa murskaantumisia ja onnistumisia katsomme viiden kertojan kautta, joista viimeisenä annetaan puheenvuoro itse Tuomakselle. 

Ensimmäisenä kertojana on noin kolmekymppinen raajarikko nimeltä Filippa. Vaikka hän on ruumiiltaan heikko, on hän toisella tavalla hyvinkin vahva, sillä Filippa taitaa aina keinon. Hän on imenyt itseensä niin paljon pimeyttä, mutta on silti hyvin inhimillinen ja ymmärrettävä hahmo, jota ei inhoa tai vihaa. Alussa ainoa ketä Filippa rakastaa on hänen veljensä Tuomas, eikä hän haluaisi päästää häntä lähtemään Hillistä, jolloin hän joutuisi jäämään yksin, eikä kukaan muu, kuin Tuomas ymmärrä häntä. Filippan keinot eivät ole aina kaikista parhaat, mutta ne vievät eteenpäin.

Seuraavaksi pääsemme tutustumaan Risebergan luostarissa kasvaneeseen, ylhäiseen ja hurskaaseen, kauniiseen Aleidikseen. Hänellä ei ole myötäjäisiä, jonka takia hän ei enää voinut jäädä luostariin, ja joutuu näin, 25-vuotta vanhemman siskonsa Rikissan ja tämän miehen Kaarle Kustaanpojan hoiviin ja heidän huollettavakseen. Kun Kaarle lähetetään Suomeen käskynhaltijaksi, joutuu Aleidis seuraamaan mukana Turkuun. Aleidis on masentunut ja hieman yksinkertainen nainen, jolla ei ole oikastaan mitään taitoja. Kuitenkin Tuomas Haukan nähdessä ensi kerran Aleidiksen, hän rakastuu tähän samantien silmittömästi ja on valmis maksamaan mitä vain vaaditaan saadakseen Aleidiksen omakseen.

Mutta Aleidis kantaa suurta syntiä ja salaisuutta, hän tuntee olevansa kirottu ja tämä meinaa tuhota heidät kaikki. Tuomaksen ja Aleidiksen on sen takia pakko lähteä pyhiinvaellukselle, jottei kukaan saa tietää Aleidiksen kirouksesta. Pyhiinvaellusmatkaa ja sen jälkeisiä tapahtumia seurataan Kaarle Kustaanpojan ja Barbara Catillinan silmien kautta. Lopulta Aleidis kuolee synnytysvuoteeseen ja Tuomas palaa Suomeen Aleidiksen lapsen kanssa. Pyhiinvaellusmatkansa aikana hän on myös löytänyt todellisen rakkautensa ja asiat tuntuvan alkavan pikkuhiljaa järjestyä... Toki vielä monia mutkia mahtuu matkaan, ennen kun Tuomas voi asettua aloilleen rakastamansa naisen kanssa. Loppu on kuitenkin onnellinen, niin Tuomaalle, kuin hänen vaimollensa ja jopa sisarelleen Filippalle.

Arvosanaksi tälle annan 4/5 ja suosittelen tätä kaikille, joita aikakausi ja sen tavat ja historia kiinnostavat, sekä tietysti kaikille muille yleissivistysnarkkareille, sekä teille jotka olette jo ennestään tutustuneet Kaari Utrion tuotantoon. Tässä kirjassa ihmiset eivät olleet vain pelkästään hyviä tai pahoja, vaan he olivat ihmisiä, meiltä kaikilta löytyy sisältämme se pimeys ja valo, eri asia on sitten, että kuinka käytämme tietojamme ja taitojamme, sekä kuinka kohtelemme kanssaeläjiämme. Ja kiitokset taas kerran Utriolle hienosta ja tarkasta kuvauksesta maamme historiasta ja sen eri vaiheista.

Kuva lainattu 123rf.com sivustolta.

Mistä minulle: tori.fi:stä ja nyt seisoo omassa hyllyssä.

Kaari Utrio: Pirkkalan pyhät pihlajat

Kustantanut: Tammi (1976)

307 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Kristiina Vuori: Näkijän tytär [2012]

Mikä: Suomen historiaan 1200-luvulle sijoittuva romaani...elämästä.

Muutama kuvaava sananen: elämä, kohtalo, ihmisismieli... sekä usko, toivo ja rakkaus.
Mitä mieltä: Suosittelen tätä kirjaa todella lämpimästi kaikille tämän genren ystäville!

Kristiina Vuoren kirja "Näkijän tytär" on ensimmäinen osa Ilveksen tietäjäsuvun kohtalokkaista käänteistä kertovaa kirjasarjaa, alkaen 1200-luvun alkupuoliskon Suomesta. Jokainen kirja on kuitenkin oma teoksensa, eikä vaadi aiempaa tietämystä. Ensimmmäisen kirjan (Näkijän tytär) taustatarinassa eletään muutoksen vaiheita, kun Hämeen pakanat ja Sveanmaan ristiretkeläiset ottavat yhteen ja suomalaiset puolustivat viimeisiä uhrilehtojaan. Kunnes ylijumala Ukko vaipui unholaan  ja nk. pakanalliset juhlapyhät ja rituaalit korvattiin kristityillä.  

Pääosassa tarinaa on Eira, Sveanmaalta kotoisin olevan ritari isoisänsä ja "ilkeän äitipuolensa" helmoissa, kasvinveljensä Rikhardin kanssa kasvanut tyttö. Tyttö, jonka isä kielsi syntymässään, sillä Eiran äiti oli "saastunut" raiskauksen jälkeen ja kuoli lapsivuoteeseen. Pienestä asti Eira oli erilainen outoine silmineen ja punasine vallattomine kiharoineen! Ja kun näyt tulevasta ja unessa näkyvä poika saapuvat, on Eiran kohtalo sinetöity. Kun Eira alkaa lähestyä nuoruutta ajaa kohtalo hänet pois kotoaan, kohti oikeita sukulaisiaan, viimeisiä Ilveksen tietäjäsuvun jäseniä kohti. Näin Eiran koulutus parantajaksi alkaa. Sisältä Eiraa revitään kahtaalle, onko parantaminen vanhojen oppien mukaan pakanallista tai oikein, entä mitä tähän sanoo vasta Hämeeseen rantautunut kristinusko? Naiseksi tuleminen ei myöskään ole sen helpompaa, kuin nykypäivänäkään, kun sydäntä revitään kahtaalle... Tuttu ja turvallinen Rikhard, sekä synti vai kiinnostava ja vaarallinen unien pojista mieheksi kasvanut Elof, joka kiehtoo Eiraa nk. vastenmielisyydestä huolimatta.

Tässä tarinassa on sitä jotakin, romantiikkaa ja jännitystä! Ja tietysti, joka tytön haaveista hypänneet ritarit ja pulassa olevat linnanneidot. "Näkijän tytär" on hyvä alku, joka avaa kiinnostuksen muitakin Kristiina Vuoren kirjoja kohtaan, jotka aion käydä mahdollisimman pian lainaamassa kirjastosta! Kristiina Vuoren tyyli kirjoittaa on sulava ja helppolukuinen, joten kirjaa ei tohdi laskea näpeistään ennen, kuin viimeinenkin lause on luettu. Taustatyöt on tehty hyvin huolellisesti, joten kirja avaa mielenkiintoisesti ja hyvin Suomen historiaa 1200-luvulta, niin tapoja ja tottumuksia, kuin miesten ja naisten välisiä erojakin, sekä ruoka ja käyttäytymissääntöjä.

Ainoa miinus kirjan kannesta, jonka oli suunnitellut Marko Taina. Ei siinä muuten mitään, sillä siinähän on ihan kaunis, punahiuksinen nainen, niin kuin Eira. Mutta millä se Eira teki silloin 1200-luvulla noin räväkät meikit? ...sitä vain ihmettelen.

Arvosanaksi tälle 4,5/5.

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Tammi 2012

569 sivua.

-peace & love, and respect to you all-