Hemmetin surkeaa vampyyri-draamaa!

Tämä postaus jäi aikoinaan surun jalkoihin, mutta nyt on ehkä lopultakin sopiva aika julkaista sekin... Eli reilu vuosi sitten katsoimme yhdessä mieheni kanssa tuon toisen osan Twilight-saagaa nimieltä New Moon, joka on tehty vuonna 2009, Stephenie Meyerin Uusikuu (2006) nimisestä kirjasta. Tämä oli viimeinen "Kirja vs. leffa"-postaus, jota kirjoitin ennen kuin mieheni kuoli, eli ns. "viimeinen leffa, jonka katsoimme yhdessä."

Tämä uusi ja ihmeellinen "Twilight-innostukseni" alkoi, kun jouduin "ansaan" ollessani fysiatrisessa kuntoutuksessa, Helsingissä Validiassa, sillä siellä sattui nimittäin olemaan nuo Houkutus-sarjan kolme ensimmäistä osaa valmiiksi hyllyssä. Olin lähes kymmenen vuotta vältellyt kyseistä sarjaa, sillä sen kerran mitä olin aikoinaan yrittänyt katsoa sitä ensimmäistä Twilight-leffaa,se oli mielestäni sen verran huono, että vaikka yleisesti ottaen vampyyreista pidänkin, ajattelin ettei tämä sarja todellakaan ole minulle. 

Kuitenkin vuosien varrella olen monesti kuullut, että ne kirjat kannattaisi silti lukea ja olen sitä (salaa) miettinytkin. Joten sitten, kun olin kuntoutuksessa, en enää voinutkaan vastustaa kiusausta... ja sitten olinkin yhtäkkiä, ihan muutamissa päivissä lukenut ne kaikki kolme ensimmäistä osaa. Ja kun palasin kotiin, totesin miehelleni, että nyt meidän pitää sitten katsoa ne leffatkin, jotta voin kirjoittaa niistä Kirja vs. leffa-arvosteluja. Se oli sellaista kivaa pientä jekkua, mukamas pakottaa hänetkin katsomaan ne pätkät kanssani. Jekkua, johon hän naureskellen totesi:"Voi ei, oot sie nyt ihan tosissas?" Ja koska olin ja koska hän tuki minua aina kaikessa mitä tein, aloitimme pian leffojen katsomisen. 

Nyt jälkeenpäin voin vain todeta, siis Twilightien suhteen, että voi kun olisimme ehtineet katsoa ne loputkin. Nimittäin leffojen taso nousee kyllä kolmannen osan kohdalla, ja nyt hieman tutkittuani asiaa, olen huomannut, että lähes joka leffassa onkin ollut eri ohjaaja. Surprise! Ainoana poikkeuksena neljäs ja viides osa, mutta ne olivatkin molemmat neljännestä kirjasta. Neljäs kirja, Aamunkoi, on yhtä ymmärrettävästi tehty kahteen osaan kuin aikoinaan Harry Pottereiden seitsemäs kirja Kuoleman varjelukset. Sillä jos ne olisi tungettu vain yhteen leffaan, olisi siinä ollut aivan liian paljon häppää ja railakasta meininkiä pariin tuntiin sisällettynä!

Näin siis silloin aloitimme katsomaan tätä Twilight-saagaa, ja koska ensimmäisen leffan taso oli sen verran matalalla, ei tämän toisen tarvinut paljoakaan parantaa ollakseen parempi, ja sitähän se oli... hieman. Kuitenkin sen verran vähän, ettei meillä ollut todellakaan kiire katsastamaan niitä seuraavia osia, mitä nyt jälkeen päin hieman harmittelen... Sillä en ymmärrä miten noistä kirjoista on voitu tehdä niin hienosti tehtyjä, mutta kuitenkin samalla täysin hönttejä ja pösilöitä elokuvia? Ja miksi ihmeessä, ainakin näistä kahdesta ensimmäisesta leffasta, on pitänyt jättää joitakin ihan pieniä, mutta tärkeitä yksityiskohtia pois, jotta elokuvista olisi saatu huomattavasti parempia ja helpommin kärryillä pysyttäviä? Tietysti ne jotka ovat lukeneet kirjat ymmärtävät ja muistavat missä mennään, mutta mieheni joutui aina välillä kysymään minulta, miksi tai mitä nyt tapahtuu ja niin olisin itsekin joutunut ellen olisi juuri lukenut kyseisiä kirjoja! Ja siksi se tosiaankin ihmetyttää, että miten näistä on sallittu tehdä tällaisia, vaikka kirjat olivatkin oikeasti ihan yllättävän hyviä. Enhän minä nyt muuten olisi niitä raamatun paksuisia opuksia lukenut!

BTW, oli jännä huomata silloin toista kirjaa lukiessani, että itselleni tuli jopa ihan ikävä Edwardia ja koko ajan toivon, että älä nyt vaan ota sitä susipoikaa, niin kuin mieheni Jacobia kutsui, vaan odotin Edwardin tulevan takaisin kuvioihin. Ja sitten Volturit, eli ne Italiassa asuvat vampyyrimaailman kuninkaalliset, joiden olin ajatellut kirjan perusteella olevan ihan kova juttu, ja että tämä toinen leffa voisikin olla varmaan jo ihan okei, kun Volturit tulevat kuvioihin, mutta ei. Leffassa hyppy Italiaan tuli jotenkin niin ettei sitä ehtinyt edes kunnolla tajuta missä mennään ja miksi. Kirjan lukeneena tietenkin tiesin mitä odottaa, mutta mieheni oli yhtäkkiä ihan ulapalla, että mitä nyt tapahtuu, missä ja miksi. Sillä Italiaan hyppäämisen syytä ei kummemmin elokuvassa edes mainittu. No okei, jossain alussa oli alle minuutin kohta, jossa Voltureista puhuttiin ja tavallaan kerrottiin miksi Edvard päätti lopussa lähteä Italiaan heitä tapaamaan. Mutta jos ei tiedä, että se on "elintärkeää" infoa, ei siihen olisi kiinnittänyt edes huomiota!

Joten kun olimme katsoneet tämän toisen osan, ei meillä ollut mikään kiire nähdä niitä loppuja. Vaikka tämä hieman paransikin siitä ensimmäisestä osasta, ei se vielä riittänyt herättämään sitä kipinää, jonka kirjat olivat tehneet. Vaikka jäinkin odottamaan kolmannelta osalta vielä enemmän ja toivoin, että se alkaisi olla jo lähempänä "katsottavaa", en viitsinyt painostaa miestäni liikaa, niin että olisimme edes heti seuraavalla viikollakaan pitäneet taas Twilight-iltaa. No nyt myöhemmin katsottuani kolmannen osan, voin onnekseni myöntää, että se todellakin myös oli hieman parempi. Sillä leffojen laatu vaikuttaa melkoisen reippaasti myös siihen, etten kehtaisi kovinkaan kovaan ääneen edes myöntää, että tykkäisin Twilightista. Pitää aina painottaa ja alleviivata, että siis niistä kirjoista, en leffoista. 

Arvosanaksi annan leffalle 2- ja kirjalle 4-. ...ja tällä kertaa arvosanoja oli ihan piece of cake antaa! BTW, IMDb:ssäkin leffa oli saanut  vain naurettavat 4,7/10. LOL!

Pääset lukemaan sarjan ensimmäisestä osasta kirjoittamani arvostelun tästä!

Kirja:
Stephenie Meyer: Uusikuu (2006)
Kustantanut: WSOY
Suomentanut: Tiina Ohinmaa
Sivumäärä: 455
Leffa:
New Moon (2009)
Ohjannut: Chris Weitz
Pääosissa: Kristen Stewart (Bella), Robert Pattinson (Edward), Taylor Lautner (Jacob)
Kesto: 2h 10 min

- peace & love, and respect to you all! - 

Vihaa ja rakkautta vampyyrien sisäoppilaitoksessa!

“Zoey Redbird, Yön tytär, nimeän sinut silmikseni ja korvikseni tämän päivän maailmassa, maailmassa jossa hyvä ja paha taistelevat löytääkseen tasapainon. [...] Mutta muista, pimeys ei aina tarkoita pahuutta, aivan kuin valokaan ei aina tuo vain hyvää.”

Näin vampyyrijumalat Nyks neuvoo kirjasarjan päähenkilöä, 16-vuotiasta Zoeya kirjan alussa. s. 53 

Yön talo-kirjasarjassa on taas “hieman” erilainen vampyyrimytologia, joka ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole lainkaan hullumpi! Noin kuukausi sitten aloitellessani tätä sarjaa, jonka ensimmäinen osa Merkitty ilmestyi suomeksi vuonna 2010, luulin sitä kuusi osaiseksi kirjasarjaksi, sillä niin olin kuullut. Mutta tähänäidin ja tyttären, eli P.C. Cast & Kristin Castin kirjoittamaan teinivampyyri-sarjaan syntyikin lopulta hulppeat 12 osaa. Nooo-o problem! ...kahdeksas osa oli kuitenkin lainassa kirjastosta, joten nyt olen siis jumissa ja odottelen sitä...no pakko myöntää, että ainakin pienellä jännityksellä ja kiinnostuksella. Ei ole yllätys, että jäin koukkuun, sillä yleensä kirjoilla ja kirjasarjoilla nyt vain on minuun sellainen vaikutus, että loppuun ne on luettava, jos niissä vain on yhtään sitä jotain! ...ja nyt teen sen ihan mielelläni, vaikka paikoitellen kirjan ns. “teinikieli” onkin mielestäni hieman yliampuvaa ja sen vuoksi jopa ärsyttävää! Mutta toisaalta, kun ajattelen sarjan kohderyhmää, näen sen tavallaan jopa pakolliseksi. Mutta silti liian usein söpöjen kundien hehkutus hottiksiksi meinaa olla jopa minullekin liikaa! ...kirjan kiitoksissa P.C. Cast kirjoittaakin, että “Haluan myös kiittää ihanaa tytärtäni Kristiniä sen varmistamisesta, että käytämme nuorten puhumaa kieltä. En olisi selvinnyt ilman sinua.” Ja ymmärrän sen hyvin. Kirjan takakansi kertoo tiivisti ja selkeästi maailmasta, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat, joten säästän sen vaivan itseltäni. LOL!

 

“Kun 16-vuotias Zoey tulee merkityksi, hänen on jätettävä tavallinen elämänsä ja muutettava Yön taloon, vampyyrien sisäoppilaitokseen. Siellä tulokkaan käyvät läpi muutoksen, ja niistä, jotka selviävät hengissä, tulee huikean karismaattisia vampyyreita.

Mutta Zoey ei ole tavallinen tulokas, vaan vampyyrijumalatar Nyksin merkitsemä ertyislahjakkuus, jonka poikkeavuus ei jää kenellekään epäselväksi - kiitos Zoeyn otsassa safiirinsinisenä hohtavan kuunsirpin. Uuteen elämään sopeutumista ei myöskään helpota ex-poikaystävän lähellä koettu outo, kiihkeä verenhimo…

Zoey kohtaa Yön talossa niin ystäviä, vihollisia kuin huumaavan uuden ihastuksen.”

(Takakansi)

Rakkautta, vihaa ja ennakkoluuloja.

Eli nyt vampyyrit elävät ihmisten parissa. Heistä tiedetään, mutta he eivät ole kauhistuttavia olentoja, vaan kadehdittavan kauniita ja monitaitoisia. Ja tietysti, lähes kuolemattomia! Vampyyriksi ei synnytä, eikä heiksi myöskään muututa puremalla tai jollain muulla perinteisellä keinolla, vaan heidät merkitään... Sarjan alussa, kirjan päähenkilö Zoey elää ihan perusteinin elämää, jonka vaikeimpina asioina ovat tyyliin geometria ja äidin miehestä, isäpällistä selviytyminen, kun hänet yhtäkkiä merkitään ja sysätään täysin uuteen elämään. Ennen Yön taloon muuttoaan jumalatar Nyks kuitenkin näyttäytyy Cherokee-intiaanien verta omaavalle Zoeylle ja kertoo, että on varannut hänelle varsin erityisen kohtalon, sekä poikkeukselliset kyvyt. Nyks muistuttaa: “U-we-tsi-a-ge-ya (tytär) Zoey Redbird, Yön tytär, nimeän sinut silmikseni ja korvikseni tämän päivän maailmassa, maailmassa jossa hyvä ja paha taistelevat löytääkseen tasapainon. [...] Mutta muista, pimeys ei aina tarkoita pahuutta, aivan kuin valokaan ei aina tuo vain hyvää.” Zoey on siis kaikkien aikojen tulokas! Vampyyritulokkaan rooli sopiikin hänelle hyvin ja Yön talosta hän löytää ensimmäistä kertaa oikean kodin, sekä uusia hyviä ja lojaaleja ystäviä, mutta myös korkean tason vihollisia. Sillä niin kuin Nyks lupaili, koulussa ei ole kaikki sitä miltä näyttää.

Tämä kirjasarja kertoo taas omanlaisensa tarun vampyyreiden syntytarinasta. Yön talo, vampyyreiden sisäoppilaitos ei ole lainkaan hullumpi idea. [Alert! Alert! Pieniä juonipaljastuksia!] Kirjasarjassa edetään hirveää vauhtia, joka on paikoitellen jo lähes epäinhimillistä. Vaikka Zoey onkin kaikkien aikojen tulokas, silti asiat tapahtuvat aivan liian nopeasti! Sillä jo pelkästään ensimmäisen kirjan tapahtumat mahtuvat pariin viikkoon, jonka aikana Zoey on kiipinyt koulun hierarkiassa jo korkeimmalle pallille, sekä saanut suurimmat voimat, jota kellään koskaan eläneellä vampyyrilla on ollut. Ja nyt seitsemännessä kirjassa aikaa on kulunut vain pari kuukautta, mutta takana on suuren luokan vihollisia ja isoja taisteluita, niin tässä maailmassa, kuin kuoleman jälkeisessäkin. Ensimmäiset viisi kirjaa on kirjoitettu pelkästään Zoeyn näkökulmasta, mutta kuudennessa tyyli muuttuu ja Zoeyn ystävätkin, niin kuin vihollisetkin, pääsevät kertomaan omat näkemyksensä tapahtumista.

Kaikesta ärsytyksestä huolimatta…

Pitää muistaa, että kyseessä on nuortenkirjasarja, sillä muuten siinä häiritsisi välillä jotkin ilmaisumuodot tai ihmisten käytös, joka aina välillä oli lähes typerää. Mutta kun muistelee omaa nuoruutta, niin (ikävä kyllä) sellaisia teinit ovat. Mielestäni idea vampyyrien sisäoppilaitoksesta oli hauska! ...ja ymmärtäähän sen, että kun paikalla on paljon kauniita ja yli-inhimillisiä voimia omaavia nuoria, niin hormonit hyrräävät! ...ja vaikka se paikoitellen hieman ärsyttikin, niin en silti aio jättää tätä 12 osaista sarjaa kesken, olenhan jo yli puolet lukenutkin. Kaiken lisäksi kirjasarjan juoni muuttuu oikeasti kirja kirjalta vain moniulotteisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi… Zoeyn ystäväpiiri ja vihollisleiri kykyineen kaikkineen muuttuu ja kasvaa koko ajan. Samalla niin sanotut hyvän ja pahan rajat hämärtyvät, niin kuin oikeassakin elämässä, kaikki ei ole aina mustavalkoista. Välillä Zoey mokailee ja suututtaa lähipiirinsä, eli vaikka hän onkin hyvis ja aivan uudenlainen tulokas, monine erikoiskykyineen, on hän silti loppujen lopuksi täysin inhimillinen perus teinityttö, joka on välillä enemmän vähemmän hukuksissa itsensä, halujensa, sekä velvollisuuksiensa kanssa. Lisäksi, koska olen aina kunnioittanut suuresti Amerikan alkuperäisväestöä, intiaaneja, on kiva, että kirjasarjassa on käytetty Cherokee-heimon ns. mystisiä tapoja ja myyttejä! …toivottavasti kirjailijat tietävät mistä kirjoittavat. 

Tälle kirjasarjalle on todella vaikea antaa arvosanaa, ja onhan minulla vielä osa lukematta, sekä juoni on ihan oikeasti muuttunut melko jännäksi matkan varrella...jonka vuoksi annankin tälle tällä hetkellä 3.5/5. Mielestäni nelonen olisi ollut liikaa ja kolmonen liian vähän, joten näillä mennään! ...btw, on huhuttu, että kirjasarjasta tehtäisiin myös elokuva, mutta ainakin tällä hetkellä leffa on vasta suunnitteluasteella. So let see!

P.C. Cast & Kristin Cast: Merkitty, Yön talo 1 (2010)

Alkuteos: Marked. A House of Night Novel. (2007)

Suomentanut: Annika Eräpuro

Kustantanut: Otava

Sivumäärä: 333

-peace & love, and respect to you all-

Viikon 1 lainaus - [Rakkaus!] Dan Brown: Alku

Viikon 1 lainaus sopii hyvin tämän hetkiseen etsivään elämääni... 

"Rakkaus ei ole rajallinen tunne.

Sitä ei ole jaettavaksi vain jokin tietty määrä.

Sydämmemme luo rakkautta sitä mukaa kuin sitä tarvitaan."

(Dan Brown - Alku s. 441)

Minusta tämä olisi hyvä sisäistää, kaikkien. Rakkaus on elämän pylväistä ensimmäisiä!

Sanotaan, että perus Dan Browni; eli jännitystä, kiihkeetä meininkiä, kaunis nainen ja elämän perimmäisiä kysymyksiä, sekä salaliittoteorioita, tietenkin! Eli tottakai minä annan Brownille täydet pojot: vitosen!!!

Minun tarina - ILTA-LEHTI: Miia, 31, selvisi vammautumisesta ja miehensä kuolemasta: "Vahvin tunne on kiitollisuus yhdessäolosta."

Minun ja rakkaani tarina <3 

Siellä se on julkaistu. Se on juttu minusta ja Villestä. Anoppini minut sinne ilmoitti ja tietenkin suostuin, koska haluan, että ihmiset muistaisivat Villen! Minun elämäni rakkauden.

Miia, 31, selvisi vammautumisesta ja miehensä kuolemasta: "Vahvin tunne on kiitollisuus yhdessäolosta." Minun tarina / ILTA-LEHTI (avautuu uuteen ikkunaan!)

Minä ja Ville 2009

Haluan vain, että vaikka elämä kulkekin eteenpäin, niin silti Sinut muistetaan! Mie love you! 

Himoshoppaajan salaiset unelmat-kirja vs. Confessions of a shopaholic

On taas se aika elämästä, kun on pakko lukea jotain kevyttä naistenhömppää ja heittää aivot narikkaan. Joten kun bongasin kirpparilta viidelläkymmenellä sentillä tämän aikoinaan paljonkin kohutun Sophie Kinsellan Himoshoppaajan salaiset unelmat, niin päätin vihdoinkin lukea, että mistä on kysymys. Toki, kirjan perusidea oli tuttu, mutta entä loput? Voin sanoa, että tämä olikin ihan yllättävän hauskaa luettavaa ja aika kului rivakasti siihen uppoutuneena. Eli sellaista perua chik-littiä. No sitten päätin, että katsonpa nyt sen vuonna 2009 tästä brittiläisesta kirjasta tehdyn amerikkalaisen elokuvan, Confessions of a Shopalcoholic, ja silloin vasta hämmennyinkin... Kirja ja leffa olivat nimittäin niin erilaiset etten muista koskaan näin isoihin eroihin törmänneenikään. Siinä olisi ihan hyvin voinut olla jokin aivan toinen kirja kyseessä! Ja tosissaan ihmettelen vielä sitä, että se elokuvakin oli sellaiseksi "aivot narikkaan-hömppäkomediaksi" ihan yllättävän katsottava. Ei nyt ehkä mitään oscariainesta, mutta kuitenkin ihan sellainen "kerran katsoo ohimennen, kun se nyt tulee"-tyyppinen elokuva... varsinkin naisille.

"Becky Blomwood elää shopatakeesn ja shoppaa elääkseen. Niinpä nainen, joka museoissakin tekee ostoksia, huomaa pian olevansa korvia myöten veloissa. Postiluukusta sataa karhukirjeitä ja luottokorttiyhtiö on takajaloillaan. Jotain on tehtävä.

Becky yrittää säästää, mutta hyvät päätökset sortuvat Lontoon putiikkien houkutuksiin. Lisätulojen hankkiminen johtaa noloihin tilanteisiin: liikeapulaisen kun ei ole tarkoitus piilotella vaatteita ostajilta eikä työnhakijan valehdella puhuvansa sujuvasti suomen kieltä.

Mutta Becky ei lannistu. Ehkä lottovoitto osuu kohdalle - ja onhan Englannin 32. rikkain mieskin vielä vapaalla jalalla.

Mitä eroa kirjalla ja leffalla sitten oli? Olisi oikeastaan helpompi sanoa, että mitä yhteistä niillä olisi ollut. Eikä niillä muuta yhteistä oikeastaan ollutkaan kuin holtiton shoppailu, isot laskut ja perintätoimistot. Niin ja ihmisten nimet, ne sentään olivatkin samat, vaikka ihmiset muuten olivatkin aivan erilaisia, mitä nyt ehkä pääosahahmo Rebekca, joka oli melko samantyylinen kirjassakin. Tällä kertaa muutoksia oli niin paljon, että elokuvan koko juoni shoppailuaddiktion taustalla muuttui aivan täysin. Joten jos pitäisi arvioida sitä, kuinka hyvin elokuva onnistui kyseisestä kirjasta, niin en voisi antaa sille edes ykköstä. Yleensä suuret muutokset, ja varsinkin juonikuvioiden todelliset rääkkäykset, harmittavat minua ja paljon, mutta nyt niillä ei ollut oikeastaan väliä. Tämähän oli kuitenkin vain sellaista kerran katsoo-hömppää, jolla ei ollut ihmeempää vaikutusta minuun. Jos taas joistakin lempikirjoistani tehtäisiin tai oltaisiin tehty näin suuresti muutettu leffa, olisin ollut aivan kauhuissani! Niiden toivoisin onnistuvan täydellisesti... tai ainakin melkein. Tällä ei ollut väliä. Nyt sainkin tavallaan kaksi erilaista hömppäkokemusta yhden hinnalla. Lisäksi sain nauraa niille muutoksille, jotka olivat ironisesti ajateltuna todella hauskoja! Kuten esim. kun elokuvassa, Suze ja Tarkie menivät naimisiin, niin taas kirjassahan he olivat kyllä serkuksia, ja ainakin minun mielestäni hyvin siveitä ja viattomia. LOL!    

Kuvat leffasta Confessions of a Shopaholic.

Anyway, jos tykkäät lukea toisinaan naistenhömppää ja tämä kirja osuu tiellesi halvalla, niin antaa palaa! Itse ainakin nautin lukemisesta suurin piirtein samaa luokkaa mitä nyt yleensäkin tällaisia kirjoja luettaessa. Eli aivot todellakin olivat narikassa! Samaa sanoisin myös elokuvasta, kyllä senkin katsoo... ainakin kerran, luultavasti. Saman tyylistä naistenhömppää kuin tuon kategorian leffat yleensäkin. Kummassakin oli monia hauskoja ja osuvia kohtia, sekä vinkeitä näkökulmia. Lisäksi ne molemmat olivat myös omalla tavallaan melko opettavaisia, ainakin kaikille himoshoppaajille... Sillä oikeasti monet naiset kärsivät salaa samoista ongelmista kuin kirjan päähenkilö ja siihen olisi hyvä löytää jonkinlaista apua, tukea ja vastauksia. Zemppiä tytöt!

Arvosana sekä kirjalle, että elokuvalle on tällä kertaa suht helppo antaa... ja pistetäänkin kirjalle 3,5 ja leffalle 3- (tai 2,5 - 3-).

Sophie Kinsella: Himoshoppaajan salaiset unelmat (2000)
335 sivua.
Kustantaja: WSOY

Leffa:
Confessions of a Shopalcoholic (2009)
Näyttelijät: Isla Fisher, Krysten Ritter, joka on muuten pirun kova mimmi!, Hugh Dancy
1h 44min

-peace & love, and respect to you all-

Toive Siriukselle [improvisoitu runolaulu omistettu miehelleni]

Babylle syntymäpäivälahjaksi improvisoitu pieni runolaulu 16.2.2017

Toive Siriukselle

"Voi, jos voisin sua koskettaa,

tai sinun silityksesi tuntea taas,

niin antaisin siitä ihan mitä vaan.

Mut ei, se ei vaan mee enää niin.

Ei vaan mee enää niin. (x 2)

Sä et enää koskaan palaa minun luokseni,

vaikka kuinka rukoilen sun vuoksesi.

Niin ei, se ei vaan mee niin.

Ei, se ei vaan mee enää niin.

Ei mee enää niin. (x 3 / fiiliksen mukaan)

Voi, jos voisin sun kanssas nauraa,

tai vaikka oltais yhdessä ihan hiljaa,

niin tekisin sen vuoksi ihan mitä vaan.

Mut ei, se ei vaan mee enää niin.

Ei vaan mee enää niin. (x 2)

Mä en vielä pääse sinun luokesi,

vaikka tekisin mitä vaan sun vuoksesi.

Niin ei, se ei vaan mee niin.

Ei, se ei vaan mee enää niin.

Ei mee enää niin. (x 3 / fiiliksen mukaan)

Voi, jos voisin sua suudella, 

sinun äänesi hiljaa kuulla taas,

mut tuo ikuisuuden meri meidät erottaa.

Mut niin, se vaan menee nyt niin.

Se vaan menee nyt niin. (x 2)

Ennen kuin voin tulla sinun luoksesi,

minun pitää elää oma osani

ja yrittää tehdä täällä parhaani.

Niin, niin se vaan menee nyt niin.

Niin se vaan menee nyt niin." (x 3)

TobyWang & KiraNiia 20.10.2009 - 12.1.2017

Rest In Peace, my love! TobyWang 16.2.1981 - 12.1.2017

Tällä runolaululla on hieman erikoinen tausta. Tausta, joka hämmästytti itseänikin. Menin nimittäin eilen yksille yhteen mukavaan kuppilaan, jossa välillä saatan pyörähtää, sillä siellä törmää aina tuttuihin laidasta laitaan. Tällä kertaa siellä olikin sitten muutama hyvä muusikkoystäväni, jotka olivat saaneet luvan jammailla siellä. Meininki oli aika hyvä, kun kitara kiersi ringissä [ei tosin minulle, onneksi] ja joku toinen soitti "helistimiä", sekä välillä joku saattoi laulaa. No minä sitten pyysin ystävääni soittamaan yhden hänen sävellyksensä, joka on mielestäni aina ollut vaikuttava. Tähän biisiin ei ole sanoja, mutta se kertoo eron tuskasta, lopun alun tuskasta ja kaikesta siitä mitä siinä välillä on. You know! Toinen kaveri sitten sanoi minulle, että laula sinä. No en voi sanoa olevani mikään huippulaulaja, mutta okei, matalalta osaan toisinaan laulaa ihan okei, joten aloittelin hiljaa... mutta pääsin koko ajan vain paremmin vauhtiin ja lopulta siinä tuli joku viiden minuutin improvisoitu biisi vedettyä! Whaat?!  Elämäni ensimmäistä kertaa tein mitään tuollaista ja heti sen jälkeen ensireaktio olikin, että Mitä ihmettä mä just tein? Olinko se ihan oikeasti minä? Oho! En voi kiistää, ettenkö olisi ollut hieman imarreltu, vaikkakin hämilläni, kun ihmiset tulivat kättelemään ja kehumaan jälkeen päin. Ystävällänikin tuli tippa linssiin sanoistani... no niin tuli kyllä itsellänikin. 

Hetki vei mukanaan ja tuo improvisoitu biisi oli melko pitkä, mutta siitä jäi joitakin kohtia soimaan päässäni ja pyörittelin niistä nyt tällaisen runolaulun miehelleni, jolla olisi ollut 36vee syntymäpäivät tänään. Hän oli meistä se musiikintekijä, joten minusta on hienoa, että vaikkemme voikaan enää yhdessä juhlia hänen synttäreitään, voin silti omistaa hänelle jotain. Antaa hänelle lahjan, sellaisen mistä hän olisi pitänyt. On myös pakko myöntää, että tuo oli kyllä yksi elämäni vinkeimmistä kokemuksista, ja hän olisi ollut minusta ylpeä, jos olisi saanut olla paikalla.

Hanista/hanille kirjoitin aikasemmin myös pari muuta juttua:

- Viikon 3 lainaus [muistoksi miehelleni]

- Miesten aakkoset [ F ] lisäsin omiin miesten aakkosiini vielä yhden kohdan ja kerron myös yhden mieheni lemppareista, sillä se on vähintä mitä voin blogissani tehdä kiitokseksi hänelle.

-peace & love, and respect to you all-

Kiera Cass: Eliitti

Eliitti on toinen osa Kiera Cassin The Selection-sarjaa (Valinta), jonka ensimmäisen osan luin viime kesänä, kun bongasin sen upeasti kimaltelevan kannen marketin kirjahyllystä, enkä voinutkaan vastustaa kiusausta. Sillä kyllähän se näköjään vain on niin, että lähes kaikki naiset pitävät kimaltelevista asioista, ja niinkin maanläheinen ihminen kuin itse olen, voin näköjään laskea itseni silti mukaan tähän ryhmään. I'm a lady! Tämähän on sellainen romanttinen Unelmien poikamies-tyyppinen kirjasarja ja kovin usein ei tule edes luettua tämän tyyppistä kirjallisuutta, sillä kyseessähän on sellaista kevyehköä dystopiahömppää, eli dystopian ja naistenhömpän sekoitusta, josta paras lyhenne mielestäni on dystopiahömppä. Toisaalta tämä on ihan yllättävän näppärä seikoitus ja kuka sanoi ettei naistenhömppä voisi myös olla dystopiaa tai toisinpäin? No one! Joten on pakko myöntää, että olen jäänyt hieman koukkuun ja odotan jo melkoisella mielenkiinnolla viime kuussa suomeksi ilmestynyttä kolmatta osaa nimeltä Ainoa. Pikkuhiljaa alan myös ymmärtämään heitä, jotka ovat koukussa, ainakin aiemmin, mielestäni typeriin tositeeveesarjoihin. Luojan kiitos, että "en katso telkkaria", vaan seuraan netistä kaikkia niitä sarjoja joita haluan, sillä en haluaisi vielä joku päivä havahtua nimittäin siihen, että odotan ja jännitän jonkin tositeeveesarjan finaalia ihan intopinkeenä... niin kuin tämän kirjasarjan kolmatta osaa.   

Nämä kimaltelevat kannet iskivät silmääni, enkä voinutkaan enää vatustaa kiusausta ja olla lukematta tätä aikuisten prinsessasatua. Sain mitä odotin, ja hieman ylikin! 

"Nyt kun joukko on rajattu kuuden tytön Eliittiin, kilpailu prinssi Maxonin sydämestä muuttuu yhä raivokkaammaksi - ja America yrittää vieläkin selvittää omat tunteensa. Rakastaako hän Maxonia, joka voisi tehdä hänen elämästään tarumaista? Vai kuuluuko sydän ensirakkaudelle, Aspenille?

America tarvitsee päätöksentekoon epätoivoisesti lisää aikaa. Muut Eliittiin kuuluvat tytöt kuitenkin tietävät tarkalleen, mitä haluavat - ja American mahdollisuudet päättää tulevaisuudestaan ovat lipeämässä hänen ulottumattomiinsa."

(Takakansi)

Sarjan toisessa osassa panokset kovenevat ja naiset muuttuvat vain raaemmiksi toisilleen. Vaikka aluksi ajattelinkin, että tämä on ihan piece of cake ja onnellinen loppu on varmaa, nyt en enää olekaan niin varma, että kuinka tarinassa käy. Se on nimittäin salakavalasti ja huomaamatta muuttunut yllättävän jännäksi. America ei osaa päättää, että mitä mieltä olisi Maxonista, sillä linnassa on myös hänen entinen poikaystävänsä Aspen, jonka kanssa Americalla oli salainen suhde kotona aikoinaan. Suhde oli salainen, koska Aspen oli arvoltaan alempi Americaa kastijärjestelmässä, joka maassa vallitsee. Pikkuhiljaa tarinan edetessä America kuitenkin huomaa itsessäänkin pieniä mustasukkaisuuden oireita, kun muutkin tytöt viettävät aikaa Maxonin kanssa ja miettii, että mitä kaikkea he yhdessä tekevätkään. Tilanne muutenkin kärjistyy, kun kapinallisten hyökkäykset palatsiin tihenevät ja käyvät raaemmiksi, näyttää siltä niin kuin he aivan selvästi etsisivät jotain tiettyä kirjaa. Kirjaa, jossa kerrotaan Iléan historiasta, sillä sekään ei näytä olevan aivan niin kuin ihmisten on annettu ymmärtää ja uskoa. Pikkuhiljaa America myös alkaa kasvamaan mahdolliseen tulevaan rooliinsa, ja hän alkaa miettimään ja tekemään suunnitelmia kuinka voisi auttaa kärsivää maataan. American suunnitelmat lakkauttaa kastijärjestelmä eivät kuitenkaan ole kaikille mieleen ja ihmiset yrittävät vaikuttaa Maxoninkin mielipiteisiin Americasta. Seuraavassa osassa varmaan saammekin selville kenet America oikeasti haluaa, sekä kenet prinssi Maxon lopulta valitsee? Valitseeko hän omasta tahdostaan vai saadaanko hänet kenties ympäripuhuttua luopumaan viidennestä kastista lähtöisin olevasta Americasta? Kestääkö heidän rakkautensa ja mitä tekevät American vastustajat tai Aspen? Entä mitä kapinallisilla on mielessä?

Jos etsitään laatukirjallisuutta tai tulevia klassikoita, ei Kiera Cassin The Selection-sarja ehkä ole listalla, mutta kun kaivataan kevyttä hömppää matkalle tai muuten vain luettavaksi satunnaisten Nora Robertsien tilalle, niin kyllä tämän silloin voi mukaan heittää... Ainakin itselläni on välillä tarve lukea jotain kevyempää ja siihan hetkeen tämä sarja jopa ylitti odotukseni. Ja onhan se pakko myöntää, että vaikken itse olekaan niin kovin hienostunut, niin onhan sitä ihan kiva lukea ja haaveilla upeista puvuista, kimaltelevista koruista ja kamarineidoista jotka laittavat hiuksesi, sekä tietenkin prinssistä. Oikeastaan The Selection-sarja on aikuisten naisten satu, josta tulee hyvälle ja kihelmöivälle mielelle. Se on myös päässyt yllättämään ja tarina on muuttunut vain mielenkiintoisemmaksi sivu sivulta. On jännää, että vaikka luuli, että tarinan voi kokonaan ennalta arvata, ei se enää olekaan aivan niin, vaan nyt on pidettävä sormet ristissä ja toivottava, että sekä America, että Maxon valitsevat oikein. Tässä kirjassa on myös ystävyyttä, niin oikeaa kuin petollistakin, joten se sopii myös oikein hyvin luettavaksi mm. BFF-lukuhaasteeseen.

Arvosanaksi annan tälle kimaltelevalle kirjalle 3+/5.

Lue myös mitä kirjoitin The Selection-sarjan ensimmäisestä osasta nimeltä Valinta.

Kiera Cass: Eliitti (2016)
Englanninkielinen alkuteos: The Elite (2013)
Kustantanut: Pen & Paper, Pokkaripajan pokkari.
Suomentanut: Laura Haavisto
319 sivua

-peace & love, and respect to you all-

Stephenie Meyer: Houkutus-kirja vs. Twilight-leffa

Olen muutaman kerran meinannut ja hieman yrittänytkin katsoa Stephenie Meyersin Houkutus (2005) nimisen kirjan pohjalta tehtyä Twilight-leffaa (2008), mutta ei siitä ole oikein koskaan tullut mitään, sillä elokuva on aina vaikuttanut hieman höntiltä... Kaikkihan tietävät kyseisen sarjan perusjuonesta ainakin sen, että jonkinlaisesta vampyyrihömpästä on siis kysymys. Ja vaikken itse mukamas ole ollutkaan yhtään kiinnostunut näistä (Twilighteista), olen kuitenkin vuosien varrella monesti kuullut, että ne kirjat kannattaisi silti lukea, ja olen sitä salaa miettinytkin, sillä vampyyreista olen kuitenkin aina pitänyt... No sitten jouduinkin "ansaan"! Sillä olin kaksi viikkoa fysiatrisessa kuntoutuksessa Helsingissä ja siellä sattuikin olemaan osa sarjasta jo valmiiksi hyllyssä, niin en enää voinutkaan vastustaa kiusausta ja päädyin hyvin skeptisenä aloittamaan sen ensimmäisen osan nimeltä Houkutus... Ja yhtäkkiä olinkin lukenut muutamissa päivissä ne kaikki kolme ensimmäistä Twilight-kirjaa.  

No, sitten ajattelin, että on pakko antaa sille elokuvallekin vielä uusi mahdollisuus. Joten, kun palasin kotiin, päätin hieman "kiusata" miestäni ja pistää hänetkin katsomaan ne leffat kanssani. Aluksi sainkin lieviä vastaväitteitä ja hyviä selityksiä sille miksi hänen ei tarvitsisi katsoa kyseisiä leffoja kanssani, mutta kiristys, uhkailu ja lahjonta ovat uskomattoman tehokkaita työkaluja ihmiseen kuin ihmiseen... Ja niinpä se ensimmäinen Twilight on nyt katsottu, yhdessä.

Okei, se leffa oli edelleenkin höntti! Höntti ja jotenkin ärsyttävällä tavalla liian hidastempoinen, vaikka myönnänkin kyllä jo, että kirjasta pidin. Vaikka aluksi aloitinkin näiden lukemisen ns. salaa, sillä voin myöntää, että hieman hävetti lukea Twilightia. Mutta mitä pidemmälle pääsin, sitä enemmän kirjasarjasta pidin, muistan monesti nauraneenikin ääneen lukiessani. Mutta ainakin tässä ensimmäisessä elokuvassa, ne kohdat, luonteenpiirteet ym. pienet yksityiskohdat, jotka kirjasta olivat tehneet ihan hyvän tai erityisen ja mm. saaneet minut juuri nauramaankin, puuttuivat nyt elokuvasta kokonaan tai eivät toimineetkaan niin hyvin, sillä eihän niitä pystytty selittämään leffassa yhtä hyvin kuin kirjassa. Eikä elokuvaan vain oltu muutenkaan saatu sitä hyvää fiilistä mikä kirjassa oli, jonka takia tykkäsin siitä. Eli kun kirja yllätti positiivisesti, niin leffa yllätti vieläkin negatiivisemmin nyt kuin olin paremmin kärryillä kirjan lukeneena. Ja tässä onkin mieheni kooste ensimmäisestä elokuvasta: "Tyttö tapasi vampyyrin uudessa koulussa ja ne alkoi hengailemaan. Sit ne meni pelaamaan pesäpalloa myrskyssä ja sinne tuli jotain pahisvampyyrejä ja sit ne hyvisvampyyrit joutu suojelemaan sitä tyttöä ja listimään ne pahikset ja siihen se sitten loppu." Eikä minulla ole leffaan sen kummempaa lisättävää, sillä niinhän se oikeastaan menikin.

Leffa ei ollut IMDb:ssäkään saanut kuin surkeat 5,2/10, joka ei tullut itselleni lainkaan yllätyksenä, kun taas kirja on saanut monesti ihan hyviäkin arvosteluja. Harmi, että elokuvasta oli tehty näin huono, tosin uskon, että seuraava osa on leffanakin jo huomattavasti parempi kuin tämä ensimmäinen, sen on nimittäin pakko olla! 

Arvosanaa on taas kerran vaikea antaa, ja leffalle en edelleenkään voi antaa kuin ihan korkeintaan 2-/5, tai ehkä mieluuminkin 1,5/5. Mutta kirja pääsi yllättämään ja sille voin ihan hyvin mielin antaa jopa 4-/5.

Tästä voit chekata leffan trailerin!

Kirja:
Stephenie Meyer: Houkutus (2005)
Kustantanut: WSOY
418 sivua
Mistä minulle: Kuntoutuskeskuksen "kirjastosta".

Leffa:
Twilight
Ohjannut: Catherine Hardwicke
Pääosat: Kristen Stewart (Bella) ja Robert Pattinson (Edward)
Kesto: 2h 2min.

-peace & love, and respect to you all-

Alan Drew: Vesipuutarhat [2008]

"Istanbul 1999. Itä ja länsi, muslimit ja kristityt. Kaksi perhettä, kaksi kulttuuria."
(Takakansi)

Ostin tämän kirjan kirpparilta kahdella eurolla, koska kansi oli kaunis ja aihe mielenkiintoinen, että sopiva Helmet-lukuhaasteen kohtaan, jossa etsitään pakolaisista kertovaa kirjaa... Itse en mitenkään äärettömän paljon tiedä kurdien elämästä, mutta haluan toki saada tietää lisää, ja ihmiselle joka rakastaa yleistietoa, mutta ei tietokirjoja, on kaunokirjallisuus yksi parhaista tavoista napsia nippelitietoa kiinnostavista asioista. Kirjailija Alan Drew ei ollut minulle myöskään ennestään tuttu, mutta kirjan takakannessa oleva lause, Helsingin sanomien arvostelusta, herätti tarpeeksi kiinnostustani: "Mieleen tulee kahden suvun - Montaguet ja Capuletit - vihanpito Romeosta ja Juliasta."  Ja onhan Romeo ja Julia toki yksi maailman tunnetuimmista rakkaustarinoista, että tragedioista, ja Leonardo DiCaprio tietenkin ihana Romeon roolissa, joten ajattelin tämänkin olevan ihan sopivaa luettavaa itselleni... Kaikki mahdolliset virheet ja erheet, joita kirjoittamassani tekstissä voi olla, johtuvat ainoastaan tietämättömyydestäni muslimien ja pakolaisten elämästä, ja pahoittelen niitä jo valmiiksi.

Kirja kertoo kahden täysin erilaisen perheen tarinaa, Istanbulista Gölükin kaupunginosasta, vuonna 1999, kun he joutuvat tuhoisan maanjäristyksen jälkeen muuttamaan samaan pakolaisleiriin. Sinan on muslimi ja hän on vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa asunut jo vuosia Turkissa, he ovat tulleet sinne aikoinaan kurdipakolaisina. Sinan on edelleenkin hyvin katkera amerikkalaisille, joita hänet on opetettu jo pienestä asti vihaamaan. Nyt he kuitenkin asuvat naapureinaan amerikkalainen perhe, jonka isä, Marcus, on opettajana lähetyskoulussa. Heidänkin perheensä on asunut Turkissa jo lähes 20-vuotta ja heidän poikansa, Dylan, on syntynytkin siellä, mutta silti häntä karsastetaan ja pidetään pelkästään amerikkalaisena. Sinanin perheessä taas eletään, niin kuin normaaleissa muslimiperheissä on kai tuolloin eletty, eli naiset käyttävät huntua ja mies käy töissä, sekä tienaa elannon pereelle, ja perheen naispuoliset jäsenet taas huolehtivat kodista ja perheen miespuolisten jäsenten hyvinvoinnista... Írem, heidän tyttärensä on 15-vuotias, ja hän on aina tuntenut, ettei hänestä välitetä, eikä häntä rakasteta yhtä paljon, kuin 9-vuotista pikkuveljeä Ísmailia. Ja osittain hän on myös oikeassa, sillä Sinan tuntee hirveää syyllisyyttä siitä ettei hän osaa, eikä voi niin näyttää tunteitaan tyttärelleen. Mutta heidän kodissaan on muutenkin käyttäytyminen ja tunteiden näyttäminen hirveän rajoitettua, Sinan mm. varoo, etteivät lapset ole näkemässä, jos hän osoittaa minkäänlaista läheisyyttä vaimolleen. Tosin hän on kuitenkin ylpeä siitä, ettei ole fundamentalisti ja pakota vaimoaan pukeutumaan abayaan, niin kuin jotkut miehet tekevät. 

Kun tuhoisa maanjäristys sitten tuhoaa koko Gölükin kaupunginosan, menee Sinan täysin tolaltaan luullessaan poikansa Ísmailinkin kuolleen. Hän unohtaa ja hylkää perheensä, ja uppoutuu rukoukseen seuraaviksi kahdeksi-kolmeksi päiväksi... Lopulta Ísmail kuitenkin löydetään elossa kaivauksien seasta, sillä Marcuksen vaimo, Sarah, on uhrannut henkensä pelastaakseen pojan. Ja vaikka Sinan onkin onneissaan poikansa löytymisestä, saattaa tilanne hänet kuitenkin kiusalliseen kiitollisuudenvelkaan amerikkalaiselle Marcusille... Ja vasta neljäntenä päivänä hän muistaa vaimonsa ja Íremin, ja etsii heidät. Lopulta hän löytääkin vaimonsa jo lähes seonneena, ja Íremin joka on yrittänyt pitää huolta äidistään. Mutta Sinan ei vielä silloinkaan osaa sanoa mitään lohduttavaa tyttärelleen, sillä häntä hävettää niin perheensä hylkääminen, ja Íremin tunne, ettei kukaan edes huomaa häntä vain kasvaa, kun muut häärivät, lievästi loukkaantuneen Ísmailin ympärillä... Koko kaupunginosa odottaa apua valtiolta, mutta sitä ei vain kuulu. Yhdeksäntenä päivänä Marcus ja hänen 17-vuotias poikansa, Dylan, kuitenkin palaavat Amerikasta, ja heillä on mukanaan paljon tarvikkeita, sekä monia lähetystyöntekijöitä, lääkäreitä ym. apulaisia. Ja koska valtiolta ei tule apua, kaupunkilaiset muuttavat pitkin hampain amerikkalaisten rakentamaan telttaleiriin. 

Kun kristityt amerikkalaiset, sekä turkkilaiset, kurdistanialaiset ym. muslimit sitten joutuvat asumaan samassa pakolaisleirissä, tulee totaalinen kulttuurien yhteentörmäys. Dylan ja Írem yrittävät sovittaa rakkauttaan yhteen tuossa maailmassa, jossa kukaan ei hyväksy heidän suhdettaan, ja vaikkeivat he ole edes koskettaneet toisiaan, pelko paljastumisesta on suuri. Rako Íremin ja hänen perheensä välillä kasvaa vain kokoajan suuremmaksi, kun Dylan kertoo ihmeellisiä ja hieman ahdistaviakin tarinoita siitä miten asiat ovat muualla... ja he suutelevat. Mutta pian Íremistä juorutaankin jo inhottavia asioita pitkin leiriä, sillä heidät on nähty kerran kävelemässä yhdessä... Pahanilmanlinnut alkavat painostaa Sinania ns. lukitsemaan tyttärensä telttaan äidin vahdittavaksi. Ja kun puheet vain yltyvät, niin pian he jo painostavat Sinania erottamaan Íremin perheestään, ja lopulta he yrittävät yllyttää tätä jopa tappaamaan hänet. Sillä muuten Íremin nk. "siveetön" touhu voisi tahria koko perheen nimen. Näin Istanbulissa, syksyllä, vuonna 1999. Vaimon vielä painostaessa vieressä, Sinan onkin vaikeiden valintojen äärellä. Sillä Írem voisi tahria pikkuveljen, Ísmailinkin, tulevaisuuden, jonka vuoksi Sinan on valmis tekemään lähes mitä tahansa ja tuleekin tekemään monia huonoja valintoja... Kun amerikkalaiset sitten alkavat vielä kiertää leirissä puhumassa Jeesuksesta ja syntien anteeksiannosta, kokevat muslimit sen käännyttämisenä. Mitä se toki tavallaan onkin, silti itselläni on vain välillä niin vaikea ymmärtää sitä, etteivät kaikki usko Jumalien olevan yhtä ja ns. palvontatapojen vain eroavan toisistaan, ja ettei siinä ole mitään pahaa. Kuitenkin... Ilmapiiri leirissä muuttui koko ajan vain vihamielisemmäksi ja leiriläiset alkoivat pitää näreissään kokouksia amerikkalaisia vastaan, ja pian alkoivat myös väkivaltaisuudet, eikä leirissä ollut enää turvallista. Dylan ja Írem yrittävät löytää tilaa suhteelleen, paikassa, jossa ei ole tilaa moiselle suhteelle, ja silloin he vasta itsekin huomaavat, että kuinka erilaisista kulttuureista molemmat heistä tulevat, ja kuinka vaikeaa niitä onkaan yrittää sovittaa yhteen... Monien sattumien ja väärinkäsitysten johdosta kirjassa on todella traaginen loppu.

Oli ihan hullua, että vuosi oli 1999. Jolloin itse ajatteli maailman olleen jo suht sivistynyt, mutta silti ajattelutapa oli - ja on tietysti edelleenkin - monin paikoin kauhistuttavaa. Se miten kirjassa kerrottiin monien tyttöjen kohtalosta, kun heidät oli erotettu perheestään tai viety jopa vuorille tapettavaksi, oli jotain sellaista, mitä on vaikea ymmärtää... Mutta ymmärtää kuitenkin, mutta ei haluaisi. Tässä kirjassa ei ollut ns. hyvää ja pahaa puolta, vaan oli hyviä ja pahoja ihmisiä, väärinkäsityksiä ja kulttuurieroja. Pienestäkin lumipallosta saa pyöriteltyä ison lumiukon... Tämä kirja oli todella hyvä lukea, nyt varsinkin, kun pakolaiskysymykset ovat olleet paljon esillä meillä Suomessakin. Sillä kirja havainnollisti todella sitä, että kuinka erilaisita maailmoista olemme kotoisin ja kuinka vaikeaa näiden kahden kulttuurin yhteensovittaminen voi toisinaan ollakaan. Mutta jos yrittäisimme kaikki yhdessä tulla vastaan, asiat voisivat olla paremmin. Toivon niin... Ja respectit kaikille, jotka työskentelevät pakolaisten parissa, ja voimia työhön! Ja pakolaisille taas sanoisin, että yrittäkää auttaa meitä ymmärtämään, yritettäisiin kaikki tulla hieman vastaan, niin tämä voisi tulla toimimaan. Ja sori, mutta pistäkää toppatakkia päälle, nimittäin ikävä kyllä te olette juuri saapuneet ihan pirun kylmään maahan! Peace & Love, and respect to you all!


Tästä kirjasta oli erittäin vaikea kirjoittaa minkäänlaista arvostelua, sillä kirja oli niin moniuloitteinen. Se oli erittäin hyvä, ja olisi niin monia asioita, joita haluaisin siitä kertoa, ja monia kohtia lainata, mutta sanat eivät vain riitä, ellen kirjoittaisi romaanin pituista arvostelua, mitä tämä toki alkaa jo lähentelemäänkin... Tarina kertoi myös ystävyydestä ja olisi siinä mielessä sopiva kirja luettavaksi BFF-lukuhaasteeseenikin.
Arvosanaksi annan tälle 5/5.

Alan Drew: Vesipuutarhat (2008)
Englanninkielinen alkuteos: Gardens of Water
Kustantaja: Otava
394 sivua.

-peace & love, and respect to you all-

Kaari Utrio: Pirita, Karjalan tytär

Erään orjattaren tarina vallankumouksen alla kuohuvasta Novgorodista 1470-luvulla.

Minulla on ollut tässä pieni Kaari Utrio putki takana, joista viimeisimmäksi luin tämän orjattaren, Pirita, Karjalan tyttären tarinan. Tällä kertaa olemme suureksi mielenkiinnoksi 1470-luvulla Venäjällä, ja pääsemme seuraamaan kuinka, suuriruhtinas Ivan Vasiljevitsh Moskovasta, lannistaa itsenäisen, mutta silti Venäjälle kuuluvan Novgorodin lopullisesti valtansa alle. Tämä tarinan osuus onkin erittäin mielenkiintoista, hyvin kirjoitettua historiallista luettavaa. Pirita on latinalaisen luopiomunkin ja aatelisneidon kielletyn rakkauden hedelmä, jonka vanhemmat kuolevat hänen ollessaan vielä lapsi. Sen jälkeen ystävälliset kauppiaat ottivat hänet matkaansa, kotoa Karjalasta ja myivät lopulta seitsemän vuotiaan Piritan Novgorodissa, pikkuorjaksi Avraamovien taloon... Ja koska Pirita on orja, eivät häntä kosketa aivan samat säännöt, kuin vapaita ihmisiä. Siksi Piritan käsitykset mm. uskonnosta, synnistä, velvoitteista yms. erityisesti tuohon aikaan (ja mikseivät edelleenkin) tärkeinä pidetyistä asioista, ovatkin hieman poikkeavat, varsinkin sen ajan naiselle. Sillä ne koostuivat Isä Henrikin latinalaisista opeista, talon ortodoksisista tavoista, sekä keittiöorja Darjan vanhoista uskomuksista. Pirita ei myöskään ole kovin uskonnollinen, sillä laki ei velvoita orjaa käymään kirkossa, niin kuin vapaan naisen. Pirita onkin siis monessa mielessä, juuri sopiva päähenkilö kertomaan tätä tarinaa...

[KIRJAN JUONI] Aluksi Pirita häärii talon tyttären, Eudoxian piikana. Mutta Eudoxia on syntinen nainen, jolla on suhde, ja tästä kostoksi hänen perheensä päättää naittaa hänet erittäin vanhalle ja hurskaalle miehelle Lev Kolyvanoville. Toimitellessaan Eudoxian asioita kaupungilla, Pirita kasvaa tytöstä neidoksi, ja samaan aikaan hän näkee ja hämmästelee vallankumouksen alla kuohuvaa Novgorodia, sekä tutustuu Mustan rahvaan Borikseen. Lopulta Eudoxia päättää murhata isänsä päästäkseen eroon ikävästä naimakaupasta, mutta talon uusi isäntä, Eudoxian veli, Afim Avraamov, naittaa hänet silti, koska näin hän pääsee kätevästi eroon ikävästä sisarestaan. Pian Afim huomaa myös jo neidoksi kasvaneen Piritan ja ottaa tämän vuoteeseensa. Pikkuhiljaa Piritasta tuleekin talon epävirallinen emäntä, kun hän alistuu Afimin sänkyyn ja kaikkeen... Piritan ajatusmaailmassa, häntä eivät kosketa asiat, joita parhaillaan tapahtuu ympäri Novgorodia, hän ajattelee, että hänen tärkeimpänä tehtävään on vain selvitä hengissä ja toteuttaa isäntänsä toiveet. Sillä eihän orjalla ole vapaata tahtoa, eihän orjaa kosketa samat säännöt, kuin muita. Tällaisesta ajattelutavasta Mustan rahvaan Boris usein moittiikin Piritaa. Mutta Pirita saa nauttia kuitenkin suhteellisen hyvistä oloista Afimin sängynlämmittäjänä, kunnes tämä menee naimisiin korskean ja määräilevän Natalian kanssa, joka on päättänyt päästä eroon Piritasta. Samaan aikaan Afim sekaantuu myös nk. latinalaispuolueen asioihin, kun huumaavan hurmaava, Novgorodin kuningattareksi kutsuttu, Marfa Boretskaja kietoo hänet (ja muutkin kaupungin korkea arvoiset miehet) pikkurillinsä ympärille. Tätä Afim saa katua lopun elämäänsä... 

Kaupungilla kulkiessaan Pirita on nähnyt muutaman kerran Borista ja suhteen seurauksena hän tulee raskaaksi. Samaan aikaan, talon uusi emäntä, Natalia, odottaa isänälle lasta, joten Pirita päättää valehdella, että hänenkin lapsestaan tulisi Afim Avraamovin perillinen. Sillä mitä Mustan rahvaan Boriksella olisi tarjota hänen lapselleen... ei mitään. Vuosien vieriessä, Pirita ja Nataliakin alkavat ystävystyä, sillä heillä on yhteinen vihollinen, Marfa Boretskaja, joka on vievä koko perheen tuhoon. Afimin sotkeutuessa yhtä syvemmälle latinalaispuolueen asioihin ja koko ajan siitä lisää ahdistuneena hän muuttuu pikkuhiljaa ärtyneeksi juopoksi, jonka nyrkkiä naiset saavat alituiseen varoa. Tuohon aikaan nk. kotikurin jakaminen oli vielä sallittua, ja mies sai läimiä naista menemään mielensä mukaan... Novgorodin mellakoiden vain yltyessä, joista yksi koitui lopulta Nataliankin kohtaloksi, hänen talloutuessa ihmismassaan, alkaa Piritakin miettiä ympäristöään. Ja kun suuriruhtinas sitten lopulta tulee ja pistää Novgorodin matalaksi, ja vie tältä itsenäisyyden päättää asioistaan, joutuvat kaikki latinalaispuolueen kannattajat tulilinjalle. Yhtäkkiä Novgorodin kauneinta naista, Marfaa poikineen ollaankin viemässä teloitettavaksi ja kaikkien heidän kannattajiensa omaisuus takavarikoitu. Koko Avraamovien perhe joutuu lähtemään pakomatkalle kohti ankaraa Karjalan Lappia... Josta jokainen on löytävä kohtalonsa.

[MINUN MIETTEENI] Kirjassa kuvattiin ihan pirun hyvin ja niin elävästi, tuolloisen Novgorodin tapahtumia ja vallankumousta, että tuntui todella tietävänsä, että millaista siellä oli olla paikan päällä! Oli hienoa, että päähenkilö oli orjanainen, jonka omia toimia ei rajoittanut sääty, jolla oli suhde Mustan rahvaan Borisin kanssa, sekä pääsy näkemään ylempien toimia Avraamovien talossa. Nainen, jolla oli näkymätön pääsy kaikkialle, hänen toimittellessa kaikenlaisia asioita ylemmilleen ympäri Novgorodia, kuten hakemassa myrkkyä tai vahtimassa ovia yms. Hänen alistuessa kaikkeen mitä eteen tulee, kuitenkaan alistumatta. Afimin sekaantuessa yhä syvemmälle latinalaispuolueen toimiin, muuten ortodoksisessa Novgorodissa, sekä suhde Marfaan, ja kaikki se katuminen, mutta taas lankeaminen, toi sellaisia hyviä kirjallisuuteen sopivia jännitteitä ja ristiriitoja ihmisten ja asioiden välille...

Kaari Utrion tuotanto on muuten suhteellisen vaihtelevaa, eikä tämä ollut ihan hänen parhaimpia kirjojaan... Joten ihmiselle, joka ei ole vielä lukenut hänen teoksiaan, suosittelisin tietenkin todellakin tutustumaan niihin, mutta ehdottaisin kuitenkin aloittamaan jostain muusta. Ehkä, mielestäni hänen parhaimmista teoksistaan, kuten Yksisarvinen, Tuulihaukka tai Sunneva. Yksisarvinen on mielestäni hänen parhaimpia kirjojaan, ja olen lukenut sen kolmesti, sen sanotaan yleisestikin olevan Kaari Utrion kaunein rakkaustarina. Kyseinen saaga kertoo Euroopan synnystä ja ensimmäisestä ristiretkestä, sekä tietenkin rakkaudesta. Se on yksi parhaimmista lukemistani suomalaisista kirjoista, ja ainakin historiallisista rakkausromaaneista ihan ykkönen. 

Tälle kirjalle on melko vaikea antaa arvosanaa, mutta 3,5+/5, on melko kohdallaan.

Kaari Utrio: Pirita, Karjalan tytär (1972)
Kustantaja: Tammi
297 sivua. 

-peace & love, and respect to you all-

Kaari Utrio: Pirkkalan pyhät pihlajat

Oijoijoi, nyt nappasinkin käteeni vallan mahtavan kirjan, sillä tämä Kaari Utrion Pirkkalan pyhät pihlajat kertoo ajasta jolloin kristinusko oli vasta leviämässä kylmään pohjolaan ja vanhat uskomukset, sekä Ukko Ylijumala hiljaa vaipuivat unholaan. Yleissivistysnarkkarina tuo aikakausi ja ylipäätänsä historia kiinnostavat minua suuresti. Joten hyvä etten vallan tärissyt innosta lukiessani tätä, nam nam yleissivistystä! Kaari Utrio on kuitenkin historian maisteri, joten nippelitiedot ja muut ovat aina kohdallaan hänen kirjoissaan. 

Tämä kirja on Halvast-sarjan ensimmäinen osa, vaikka kaikki sarjan osat ovatkin periaatteessa yksilöitä, jotka eivät vaadi aiempaa tietämystä. Kirjan alussa käydään hieman läpi aikaa 800-luvulta lähtien, jolloin me olimme vielä täysiä pakanoita, 1200-luvulle asti jolloin meidät oli erinäisin keinoin suostuteltu tai pakotettu kristinuskoon. Vaikka tämä tapahtuukin nopeasti, niin ei tylsästi, ja se luo meille hyvää pohjaa sille, mihin olemme matkalla tämän kirjan kanssa. Sillä kirjassa eletään juuri suurta siirtymävaihetta, ensmmäisen tai toisen sukupolven kristittyinä Suomessa. Seuraavat kohdat kirjan alusta avaavat minusta hyvin sitä maailmaa johon olemme nyt matkalla...

"Se oli vuosi 1000 keropäitten ajanlaskun mukaan, ja papit rupesivat villisti vaatimaan kastamista täysikasvuisilta uroiltakin, kun aikaisemmin olivat yleensä puhuneet vain naisille. [...] Olavi Trygvenpoika oli innokas kristitty ja voimallinen käännyttäjä: jos joku ei halunnut kastetta hyvällä ja pappien puheilla, hän antoi valella itsepäisen päälle kuumaa öljyä tai hakkautti kädet poikki. Sillä tavalla monia kastettiin, mutta useat rupesivat hermostumaan eivätkä pitäneet tällaisesta menosta. Olavi Trygvenpojan kuolemasta ihmiset ilostuivat paitsi papit, jotka rupesivat keskenään puhumaan, että Olavi oli ollut pyhä mies."
Sivut 12 ja 13.

SATTUMANVARAINEN INFO-ISKU! Pyhä Olavi oli minulle ja varmasti miljoonille muillekin jo ennestään tuttu pyhimys, sen ollessa kuitenkin ritareiden ja sotilaiden suojelupyhimyksen lisäksi, Norjan kansallispyhimys. Sen lisäksi löysin Suomestakin, ainakin Sastamalasta, yhden 500-vuotiaan Pyhän Olavin kirkon, yksinkertaisen, mutta kauniin kivikirkon, joka tuhopoltettiin vuonna 1997 ja on nyt jälleenrakennettu. 

"Mutta papit eivät lakanneet tulemasta, he olivat itsepäisiä, kuin muuttolinnut. He tulivat ja huusivat kristustansa, vaikka tiesivät joutuvansa juoksemaan uhrikarsikoissa kunnes heidän keuhkonsa repesivät. [...] Nuoret miehet toivat Hilliin minijöitä [...] jotka olivat kaikki kastettuja ja vaativat lapsensakin kastettaviksi. Pappeía ei voinut enää pitää sikojen ja lampaiden kanssa, sillä minijät ja kestit paheksuivat sellaista menoa. [...] Kerran tupaan päästyään papit ylpistyivät ja rupesivat määräilemään talon menoa ihan niin kuin oli osattu arvatakin. Vanhat miehet muuttivat tupiin ja aittoihin ja veivät uhrinsa Ukolle melkein salaa pyhien pihlajien alle. [...] Kymmenen kertaa kymmenen oli haudattu kalmistoon pyhien pihlajien alle. Yhä vielä haudoille vietiin ruokauhreja, mutta vainajat kuljetettiin pitkin kannasyietä papin ja ristiinnaulitunkuvan jäljessä kirkkoon haudattaviksi. 
Pyhät pihlajat jäivät."
Sivut 19 ja 22

Tämä kyseinen kirja on jaettu viiteen osioon, viiteen kertojaan, joiden silmien kautta pääsemme näkemään ja kokemaan 1200-luvun Suomen ja tietysti vähän muutakin maailmaa. Kirjan todellinen päähenkilö on Tuomas Haukka, jota pidetään Pirkkalan Hillin tulevana isäntänä. Mutta Tuomas on sydämessään kauppamies ja hänellä on suuri kaipuu maailmaan, päästä pelipaikoille, sinne missä tapahtuu. Hän ei ole koskaan halunnut isännäksi Hilliin, mutta mitä tehdä, kun muiden odotukset häneltä ovat niin suuret? Tuomas Haukan elämää ja hänen toiveidensa murskaantumisia ja onnistumisia katsomme viiden kertojan kautta, joista viimeisenä annetaan puheenvuoro itse Tuomakselle. 

Ensimmäisenä kertojana on noin kolmekymppinen raajarikko nimeltä Filippa. Vaikka hän on ruumiiltaan heikko, on hän toisella tavalla hyvinkin vahva, sillä Filippa taitaa aina keinon. Hän on imenyt itseensä niin paljon pimeyttä, mutta on silti hyvin inhimillinen ja ymmärrettävä hahmo, jota ei inhoa tai vihaa. Alussa ainoa ketä Filippa rakastaa on hänen veljensä Tuomas, eikä hän haluaisi päästää häntä lähtemään Hillistä, jolloin hän joutuisi jäämään yksin, eikä kukaan muu, kuin Tuomas ymmärrä häntä. Filippan keinot eivät ole aina kaikista parhaat, mutta ne vievät eteenpäin.

Seuraavaksi pääsemme tutustumaan Risebergan luostarissa kasvaneeseen, ylhäiseen ja hurskaaseen, kauniiseen Aleidikseen. Hänellä ei ole myötäjäisiä, jonka takia hän ei enää voinut jäädä luostariin, ja joutuu näin, 25-vuotta vanhemman siskonsa Rikissan ja tämän miehen Kaarle Kustaanpojan hoiviin ja heidän huollettavakseen. Kun Kaarle lähetetään Suomeen käskynhaltijaksi, joutuu Aleidis seuraamaan mukana Turkuun. Aleidis on masentunut ja hieman yksinkertainen nainen, jolla ei ole oikastaan mitään taitoja. Kuitenkin Tuomas Haukan nähdessä ensi kerran Aleidiksen, hän rakastuu tähän samantien silmittömästi ja on valmis maksamaan mitä vain vaaditaan saadakseen Aleidiksen omakseen.

Mutta Aleidis kantaa suurta syntiä ja salaisuutta, hän tuntee olevansa kirottu ja tämä meinaa tuhota heidät kaikki. Tuomaksen ja Aleidiksen on sen takia pakko lähteä pyhiinvaellukselle, jottei kukaan saa tietää Aleidiksen kirouksesta. Pyhiinvaellusmatkaa ja sen jälkeisiä tapahtumia seurataan Kaarle Kustaanpojan ja Barbara Catillinan silmien kautta. Lopulta Aleidis kuolee synnytysvuoteeseen ja Tuomas palaa Suomeen Aleidiksen lapsen kanssa. Pyhiinvaellusmatkansa aikana hän on myös löytänyt todellisen rakkautensa ja asiat tuntuvan alkavan pikkuhiljaa järjestyä... Toki vielä monia mutkia mahtuu matkaan, ennen kun Tuomas voi asettua aloilleen rakastamansa naisen kanssa. Loppu on kuitenkin onnellinen, niin Tuomaalle, kuin hänen vaimollensa ja jopa sisarelleen Filippalle.

Arvosanaksi tälle annan 4/5 ja suosittelen tätä kaikille, joita aikakausi ja sen tavat ja historia kiinnostavat, sekä tietysti kaikille muille yleissivistysnarkkareille, sekä teille jotka olette jo ennestään tutustuneet Kaari Utrion tuotantoon. Tässä kirjassa ihmiset eivät olleet vain pelkästään hyviä tai pahoja, vaan he olivat ihmisiä, meiltä kaikilta löytyy sisältämme se pimeys ja valo, eri asia on sitten, että kuinka käytämme tietojamme ja taitojamme, sekä kuinka kohtelemme kanssaeläjiämme. Ja kiitokset taas kerran Utriolle hienosta ja tarkasta kuvauksesta maamme historiasta ja sen eri vaiheista.

Kuva lainattu 123rf.com sivustolta.

Mistä minulle: tori.fi:stä ja nyt seisoo omassa hyllyssä.

Kaari Utrio: Pirkkalan pyhät pihlajat

Kustantanut: Tammi (1976)

307 sivua.

-peace & love, and respect to you all-